Synnytys lähenee ja jännitys tiivistyy..

Gemini

Sanaisen arkkunsa ammentaja
Kesäkuunmammat 2014
Tein tämän ketjun, jossa me voimme keskittyä pelkästään synnyttämiseen liittyviin kysymyksiin ja kokemuksiin.

Toiset meistä on ensikertalaisia ja toisilla meistä on jo ennestään yksi tai useampi kokemus
:)

Kerron tässä itsestäni heti jotain, eli..
Itselläni on yksi synnytyskokemus, josta on nyt 6 vuotta aikaa.
Muistan vielä hyvin kuinka yhtenä aurinkoisena kevätaamuna heräsin eikä todellakaan ollut aavistustakaan, että se olisi se aamu, kun synnytys lähtisi käyntiin. Muutaman minuutin päästä, sen jälkeen kun olin noussut sängystä, lapsi vesi meni :)

Synnytykseni kesti 9 tuntia (lapsiveden lähdöstä laskien) ja ponnistusvaihe 12 minuuttia, jonka aikana käytettiin imukuppia.
Vaikka se oli se vaivaiset 12 minuuttia, ne oli ne pisimmät minuutit elämässäni. Voimat meinasi loppua kesken ja mua jouduttiinkin pitämään ns. hereillä ettei taju lähtisi.
Mies oli myös mukana synnytyksessä.

Vaikka oli monta kuukautta aikaa valmistua äidiksi tulemiseen, niin omalla kohdallani en kuitenkaan tuntenut mitään ylellisiä rakkauden tunteita vaan enemmänkin vain helpotusta, kun vauva oli ulkona sekä täysin terve.
Muistan etten sairaalassa millään halunnut jäädä yksin vauvan kanssa, koska enemmänkin tuntui, että olin synnyttänyt jonkun toisen ihmisen lapsen ja kohta joku veisi hänet pois.

Pari yötä olin sairaalassa ja mut olisi haluttu pitää pidempääkin, mutta suostuivat päästämään kotiin, kunhan vain lupaisin etten tee mitään raskasta.
Vaikka en niitä voimakkaita tunteita tuntenutkaan, niin halusin kuitenkin kovasti päästä vauvan kanssa kotiin, jotta pääsisin tutustumaan tähän pieneen suloiseen ihmeeseen ja alkaa elää yhteistä elämäämme.
.
Meni n. 1-2 kuukautta, kun aloin oikeasti tajuamaan, että olen todellakin pienen tyttövauvan äiti :Heartred

Ensikertalaisille haluan kertoa, että ei kannata säikähtää, jos sitä "äidin ehdotonta rakkauden tunnetta" ei heti tulisikaan. Itse en koskaan aikaisemmin ole puhunut kenellekään tästä asiasta, koska koin tunteeni ns. kielletyiksi. Eikä sitä halunnut kait itsellekään ääneen myöntää, että ei kokenutkaan niitä tunteita, joita esim. elokuvissa monesti näkee.

Tämän raskauden aikana olen jo kiintynyt vauvaan ja jotenkin tuntuu jo, että tavallaan tunnen oman lapseni, mutta en vai tiedä miltä hän näyttää :p

Yksi kokemus on, mutta jotenkin jännitän tätä synnytystä vielä enemmän, koska olen tietoisempi asioista, joita synnytyksessä voi tapahtua, ja mietin, että meneekö tämä synnytys saman kaavan mukaan kuin ensimmäinen vai saanko ihan erilaisen synnytyksen kokea :)
 
Mulla tosiaan yksi synnytys myös takana. Silloin ei vesien menon jälkeen alkanut synnyts edistymään (vähän olin auennut, mutta yhtään supistusta ei tullut) eli käynnistettiin. Oli kuitenkin jo synnytys lähtenyt itsekseenkin sen verran etenemään, että kovat aupistukset alkoivat heti ja reilu seitsemän tuntia supistusten alusta oli poika maailmassa. Tuo ponnistusvaihe itseä jöi eniten jännittämään. Oli niin täysivaltaisen väsyttävää ja kun alkuun tuhlasi voimiaan 'väärin' ponnistamiseen, niin olin kyllä aivan poikki, vaikka alle 30 min ponnistusvaihe kuitenkin.

Nyt jotenkin kyllä hyvillä mielin odottelen synnytystä, kun vähän edes tietää mitä odottaa. Nyt vaan toivotaan, että kaikki menisi nappiin :)
 
Täällä on toinen, joka ei tiedä mitä se elämää suurempi äidinrakakus on. Mun esikoinen on jo 1v 7kk ja en mä tiedä vieläkään mitä se on kun sitä niin kaikkialla hehkutetaan. Toki lastani rakastan ja siitä välitän, mutta mulla on vieläkin ajoittain olo et mulla on vaan jonkun lapsi hoidossa ja joku sen jossain vaiheessa hakee pois.

Itselläni eka synnytys käynnistyi supistuksilla. Edeltävän yön tuli säännöllisesti kivuttomia ja iltapäivällä ne muuttui kipeiksi, illalla oliskohan ollut seiskan aikoihin oltiin synnärillä ja siitä saliin. Kotona olin niin kauan kuin omasta mielestä pystyin ja se päivä meni käytännössä seisten kuuman suihkun alla. Laitoksella sit sain akupunktiota ja ilokaasua ja 23 maissa laitettiin epidural puudute. Lapsivesi meni spontaanisti 23.30 ja joskus puol yhden aikaan lisättiin epiduralia joka johti vauvan sykkeiden katoamiseen. Veden menon jälkeen musta tuli myös tosi suuria hyytymiä ja klo 01.00 tehtiin päätös hätäsektiosta koska epäiltiin istukan ennen aikasta irtoamista ja vauvan hapenpuutetta, lisäksi lapsivesi haisi todella pahalle, joka oli kuulema merkki et kohdussa on joku tulehdus. Siinä vaiheessa kivut oli niin kovat et olin vaan helpottunut et vauva leikataan ulos ja siinä kun mua juosten kärrättiin saliin niin muistan vaan kelailleeni et ihan sama mitä mulle käy kuhan vauva selvii.
Leikkaus on kirjattu alkaneeks 01.16 ja 01.20 syntyi mun pieni 9 pisteen tyttäreni joka vilautettiin mulle niin etten ehtinyt muuta tajuamaan/näkemään kuin että isänsä tukka eli pieni punapää :Heartred
Mua ei siis nukutettu vaikka oli hätäsektio vaan koska oli puudutettu juuri aiemmin niin olin valmiiksi niin puuduksissa et jotain mömmöjä vaan lisättiin ja sit heilui puukko. Puudutteet nousi tosi ylös ja mä pelkäsin tukehtuvani kun tuntui et kurkku painuu kasaan, enkä saa henkeä. Siellä oli onneks tosi osaavaa henkilökuntaa joka sai mua rauhoteltua. Salista sit heräämöön, jossa välillä lähti taju kun olin niin puhki ja sen jälkeen mut kärrättiin osastolle. Muistan et yritin kysellä vauvasta, mutta kukaan ei mitään kertonut sanottiin vaan et joku tulee kohta kertomaan.. Sit koitin kysellä mun miehestäni ja hoitaja ilmotti ettei tiedä mitään, on varmaan menny jo kotiin kun siinä vaiheessa kello oli yli 4 yöllä. Noh hetken päästä mies sitten tuli mun luo kun ei ollut suostunut sairaalasta lähtemään ennen kuin näkee mut kun oli niin huolissaan. Mies ei päässyt leikkaukseen koska oli hätäleikkaus.
Mä sitten kyselin mieheltäni et mitä vauvalle on käynyt kun kukaan ei kerro mulle mitään, se kaivo puhelimen taskusta ja näytti videota, jossa tyttö punnittiin ja se huus kuinm mikäkin. Mies oli koko ajan istunut siellä synnytyssalissa kiikkutuolissa tyttösylissään ja sit oli todettu et vauvan tulehdusarvot nousee ja vauva oli viety vvo:lle hoitoon. Eli kohdussa oli joku tulehdus, joka oli vaikuttanut vauvan vointiin.
Jaloillani olin ekan kerran leikkauksen jälkeen aamulla klo 8 eli muutama tunti operaation jälkeen, tosin sillon vaikutti viel puudutteet niin ei sattunut.
Vauvaa pääsin vihdoin viimein katsomaan 12 aikaan päivällä ja voin kertoa et oli mun elämäni hirvein tunne mennä sinne vvo:lle tuijottaa niitä kaukaloita ja niissä olevia vauvoja tietämättä lainkaan mikä niistä on omani, en tiennyt ollenkaan miltä mun lapseni näyttää. Mun piti sitten mieheltä varmistaa et onhan tää oikeasti meidän lapsi kun se oli kuitenkin sen jokusen tunnin tyttöä synnytyksen jälkeen pidellyt.
Vierihoitoon sain vauvan sitten illalla ja koko ajan mulle toitotettiin et jos sokerit ei pysy vauva viedään heti takas sinne osastolle ja 3 kertaa päivässä piti kuskata saamaan antibiootit sinne. Synnytin torstaina ja kotiin päästiin seuraavana tiistaina, eli useampi päivä tuolla oltiin.

Mä toivon et synnytys menis toisella tapaa tällä kertaa ja saisin osastolla inhimillisempää kohtelua. Mä jouduin siellä kokemaan tosi törkeetä kohtelua ja en todellakaan halua et se toistuu.
Vaikka synnytys meni miten meni ja lapsi tuntui tosi vieraalta niin koen et kokemus oli siltä osin hyvä, sektio ei ollut pelottava asia vaan koin vaan helpotusta, omasta mielestäni en myöskään ollut kauaa kipeä sektion jälkeen. Mulla on aiemmasta elämästä vaikeita kipukokemuksia ja leikkauksen aiheuttama kipu oli tosi lyhytaikanen verrattuna niihin kokemuksin. Sektion jälkeen olin alle 2viikkoa sillä tavalla kipåeä et liikkuminen oli vaikeeta, en pystynyt menemään makuuasentoon ollenkaan jne, mut mä koen et se oli lyhyt aika.
Osastolla vietetyn ajan ja ihmisten ennakkoluuloisten asenteiden takia jäi paskamaku suuhun ja todella toivon et nyt en joudu niitä kokemaan.
Sellainen tarina täällä.
 
Sä sitten otit ton sektion vastaan hyvin, Odecca :)

Mua itseäni jotenkin ahdistaa koko sektio jo pelkästään ajatuksena.
Toivon ettei tarvitse sellaiseen ratkaisuun päätyä. Oon kuullut, että jotkut ihan toivoisi saavansa sektion..

Voin vaan kuvitella miltä on tuntunut mennä huoneeseen, jossa ollut kasa vauvoja eikä äitinä tunnista omaa lastaan, jota on kasvattanut sisällään monta kuukautta. Musta sellainen tilanne olisi kauhea.. :sad001

Mullekin kerrottiin vasta synnytyksen jälkeen seuraavana päivänä, että mun lapsella epäiltiin hapenpuutetta, jonka takia imukuppia oli käytetty, että saataisiin nopeammin ulos, koska voimat mulla tosiaan meinasi loppua.

En tiedä sitten onko se peruskäytäntö ettei synnytyksen aikana tai heti sen jälkeen kauheasti kerrota äidille mitään (?) o_O Muistan sen, että olin vihainen, kun mulle kerrottiin vasta seuraavana päivänä, mutta olin liian väsynyt reagoimaan ja ajattelin koko ajan vain kuinka haluan pois sairaalasta.

Suspaus, mäkin oon jo nyt miettinyt tuota tulevaa ponnistusvaihetta etukäteen, että käyttäisi niitä voimia oikein eikä ns. tuhlaisi niitä :) Mä tein hengittämisen kanssa monta virhettä, mikä edesauttoi sitä, että itseltäni meinasi taju lähteä. Siihen on aikomus keskittyä myös sen kaiken kivun keskellä :p

Mulla oli kivunlievityksenä epiduraali ja ilokaasu. Ilokaasua, kun kokeilin ensimmäisen kerran, niin meinasin alkaa oksentamaan ja olin sillä kannalla etten todellakaan halua. Mulle annettiin pari kertaa epiduraali ja oli suunnitteilla antaa kolmannenkin kerran, mutta sitten päätettiin ettei se kannata, jotta tuntisin ponnistustarpeen paremmin. Ilokaasuakin aloin sitten imppaamaan oikein kunnolla :grin
 
Mulla takana kaksi hyvää kokemusta. Ensimmäinen synnytys käynnistyi limatulpan menolla (rv 38+5) jota luulin lapsivedeksi, kun oli niin vetistä ja vaaleanpunaista. Samantien alkoi kipeät supistukset jotka voimistui nopeasti 5min väleille ja 1min kestoisiksi. Sairaalaan siis lähdettiin samantien. Sieltä meinasivat käännyttää vielä kotiin kunhan olin hetken ollut käyrillä (en ollut kuin sentin tms. auki). Tunnin olin käyrillä ja tilanne tarkastettiin ja olin joku 4cm auki. Ei siis kotiin vaan saliin ja epiduraali tilaukseen. Kun sain epiduraalin, niin siitä 20min ja olin 10 auki, ponnistustarvetta odotettiin kuitenkin vielä tunti. 18 minuutin ponnistuksen jälkeen meistä tuli pojan isä ja äiti. Muistan vaan, että ne 5 minuuttia jotka vauva oli minusta ulkona ja vauvasta otettiin kokeita ja annettiin K-vitamiini piikki jne oli elämäni pisimmät, ja hoin vanín pikkuiselleni, että "älä itke, äiti on tässä". Samantien tunsin suunnatonta rakkautta pikkuistani kohtaan :Heartred. Synnytyksen kokonaiskesto oli 3h30 min, josta 18min ponnistusta ja 10min jälkeiset. Osastolla oltiin pe ilta-ti aamupäivä. Halusivat pitää mua siellä pari päivää pidempään, koska vauva alkoi vähän kellastumaan ja sitä tarkkailtiin. Sinivaloa ei kuitenkaan lopulta tarvittu. Musta osastolla oli tavallaan jopa mukavaa. Palvelu pelasi, vaikka ruoka oli musta ihan kauheeta ja sitä sai liika vähän :) No, oli siellä yksi hoitsu, josta en oikein tykänny. Piti mua ihan teininä, vaikka olin kuitenkin "jo" 25 vuotta. Itse hoitaja puki vauvalle vaipan väärin ja unohti ilmoittaa iltavuorolle vauvan verikokeista jne styles/default/xenforo/hmh.gif. Päksissä myös ärsytti se, että kaikki imetykset ja vauvan kakat ja pissat piti kirjottaa ylös, siis kestot ja kellonajat. Ei kivaa keskellä yötä alkaa tihrustamaan kelloa. Ja jos ei imetyksiä ollut muistanut kirjoittaa, niin hoitaja herätti sitten keskellä yötä imettämään, vaikka juuri tunnin imetysharjoittelumaratonin jälkeen oli saanut unenpäästä kiinni sekä minä että vauva. No, senkin kanssa tuli toimeen. Osasto oli myös aika täynnä, ja koko ajan oli meillä huone täynnä äitejä ja vauvoja. 5 eri huonekaveria ehti olla. Päksissä ei silloin ollut perhehuoneita. Ja no, enpä mä sellasta oikeastaan kaivannutkaan, isä sai kuitenkin olla aamusta iltaan paikalla.

Toinen synnytys alkoi lapsiveden menolla rv 37+3. Heräsin pissahätään ja ylösnoustessa lorahti vedet lattialle. Heti alkoi supistukset 5minuutin välein 1min kestoisina. Rättiä housuihin ja herättämään mies. Esikoisen hoitokassia yritin siinä väleissä aina pakata, mutta olihan se vaikeeta, ja kassista jäi pois vaikka mitä tärkeetä, niinkuin esim. sisävaravaatteet. Kiire lähdöllä lähettiin viemään esikoista mummolle (muistin jopa kotipihasta soittaa mummolle, että tulossa ollaan :D) tuon edellisen synnytyksen nopeuden takia. Supistukset loppu hetkeksi autossa alkaakseen pian uudestaan 2min välein. Ei kiva istua autossa mökkysillä hiekkateillä :/ Sairaalassa käyrille ja sisätutkimus, jossa 3cm auki ja reunat jäljellä, saliin siis päästiin melkein suoraan ja epiduraali laitettiin tilaukseen. Kun viimein sain sen epin, niin anestesialääkäri ei meinannut millään saada oikeen väliin sitä tökättyä. Pisteli varmaan 10 kertaa ennenkuin löytyi oikea paikka. Ja sehän oli tietysti lääkärin mukaan mun syytä :/ Epi toimi taas ihanasti ja jätti vaan paineen tunteen, joka ei ollut lainkaan kivulias. Vaikutus kun alkoi loppumaan, niin mua alkoi heti ponnistuttamaan. Olinkin silloin 10cm auki ja 4min ponnistukseen jälkeen oli poika syntynyt :) Tai siis kätilön mukaan ponnistusvaihe ei ollut ainakaan yhtään pidempi kuin 4min, hän oli unohtanut katsoa kelloa mun alkaessa ponnistamaan. Synnytyksen kokonaiskesto oli 3h32min, josta se 4min ponnistus ja 7min jälkeiset. Oli taas pitkät minuutit ennenkuin sai vauvan rinnalle. Osastolla aika meni levätessä. Vähän kuin hotellissa jossa joku käy pari kertaa päivässä kurkkaamassa miltä alakerta näyttää :D Poika kun syntyi la-su yönä, niin kotiin päästiin ti aamupäivällä. Onneksi, nimittäin tiistai iltana oli osasto kuulemma ihan täynnä. Mä sain olla melkein koko ajan yksin 3 hengen huoneessa, ainoastaan su iltapäivään asti oli kaveri.

Kummastakaan synnytyksestä ei tullut repeämiä, ainoastaan jälkimmäisestä pieni nirhauma, mutta siihen ei laitettu edes kauneustikkiä. Ilokaasuakin kokeilin molemmissa, mutta mulla ei auttanut kipuun ollenkaan ja se sai mulle aikaan tosi huonon olon. Ekassa synnytyksessä jouduin yökkäämään ja se puhkaisi sitten lopulta kalvot :D
Oikeastaan siis luottavaisin mielin odotan synnytystä, tosiaan nopeus hieman huolettaa ja millä viikoilla tämä kolmas päättää syntyä, mutta onhan mun mies ollut jo kahta synnytystä seuraamassa, eli hän on käytännössä melkein valmis kätilö :wink Kunhan vaan ei autossa tarvi synnyttää.
Kohteluun osastolla olen yleisesti ottaen tyytyväinen, ja voin päksiä muillekin synnärinä suositella. Kiirehän sielläkin aina on, mutta eikös jokapaikassa.

Toivotaan kaikille hyviä kokemuksia, ja että ne huonot jäävät tämän tulevan varjoon:thumleft. Jotain muutakin tsemppaavaa mun piti kirjottaa, mutta tuo... se...:scratch... mikä se nyt oli.... raskausdementia!! Vaivaa, ja pahasti!
 
Mulla kans ilokaasu aluks yrjötti ihan sikana ja heitin sen poiskin et en halua tuollasta joka vaan pahentaa oloa, mutta kun maltoin hetken sitä vedellä niin pääsin hyvin jujulle ja mulla se autto tosi pitkään, sillonkin kun laitettiin epidurali niin hengittelin kaasua koko ajan kun supisti ihan tauotta.
Mulle tosiaan tuputettiin lääkkeitä jotka estäs maidon nousun vaikka olin tehnyt harvinaisen selväksi että aion imettää lastani, lastenlääkärikin kävi haukummassa pystyyn et tyyliin tapan lapseni jos sitä imetän.. mulla on sairaus joka tarttuu veriteitse ja imettäminen ei todellakaan ole mikään tartuntatie, mutta lääkärillä ei sit vissiin ollut ihan ajakohtaista tietoa asiasta. Olin siis eristyshuoneessa osastolla tuon sairauden takia... yksi hoitaja kävi mulle jopa sanomassa että en saa hakea ruokaa samasta tilasta kuin muut jotten tartuta muita äitejä ja kun tää ei tosiaan tartu kuin aivan suoralla verikontaktilla....
 
Hui Zeni, sulla on tullut vauvat ajoissa ja vauhdilla!
Kelpaisi kyllä mullekin :grin

Voisin oikeastaan itsekin kertoa vähän yksityiskohtia, joita muistan parhaiten :p
Mulla oli ennen lapsivedenmenoa myös vessahätä, johon heräsin aamulla. Pääsin vessaan asti ja pönttöön lorahti ja siinä sitten istuin ja olin, että "mitä helvettiä, en mä vielä pissannut!?) ja tajusinkin aika nopeasti, että se oli lapsivesi. Soitin synnytyssairaalaan ja käskivät odottaa 12 tuntia. Olin ihan järkyttynyt, että niin kauan pitää odottaa.. Mutta tunti siitä, kun lapsivesi meni alkoikin jo kovat supistukset, joista aikalailla lamaannuin.

Soitin äidilleni, että lähtee tulemaan avuksi, koska olin yksin ja en pystynyt tekemään mitään enkä keskittymään mihinkään, ja sairaalakassi oli pakkaamatta, vaikka oli jo 39+6.
Äidin saavuttua kivut olivat aika kovat ja olin vain polvillani sohvaa nojaillen. Olin soittanut myös mieheni isälle, jonka kanssa oltiin sovittu, että hän kuskaa minut sairaalaan. Miehelle soitin (joka oikeastaan oli armeijassa yli 150km päässä), että lähtee tulemaan mahdollisimman nopeasti, jos vain saa luvan poistua kesken palveluksen.

11 aikoihin oltiin minä, äiti ja miehen isä sairaalassa. Otin äitini mukaan, kun minut tutkittiin tarkemmin. Tutkimuksissa selvisi, että olin 3-4 cm jo auki.
Sain oman huoneen, jossa sitten tuskailin äitini seurassa.
Mies oli saanut luvan poistua kesken palveluksen ja oli onneksemme ehtinyt junaan, jolla ehti ajoissa sairaalaan paikalle. Eli tässä tapauksessa oli hyvä ettei synnytys edennyt ihan kauheaa vauhtia :)

En muista kauheasti, mitä sen jälkeen tapahtui mihinkä aikaa. Enkä muista henkilökuntaa kunnolla, mutta muistan sen, että porukkaa tuli ja meni jatkuvasti.
Kun synnytys alkoi olla vauhdissa, niin samalla joku otti multa verikokeita, yksi pyysi mun allekirjoitusta johonkin paperiin, kaksi henkilöä oli mun jalkojen välissä ja sitten joku kysyi vielä, että saako opiskelija tulla katsomaan ja (silloin kun mua sattuu niin en puhu kovin nätisti.. :p) huusin kipujen keskellä, että "ihan vitun sama, täällä on jo show muutenkin pystyssä". Mies oli vähän hämillään, koska en normaalisti puhu niin. Jossain vaiheessa hän jopa silitti ja hyssytteli mua ja silloin otin paidan kauluksesta kiinni ja sanoin, että "sä et todellakaan just tehnyt tota".

Imukuppi, kun otettiin käyttöön, niin se irtosi vauvan päästä yhden kerran, jolloin kuului ihan kamala ääni ja siinä sitten nousin ihan vähän pystyyn (olin siinä ns. perusasennossa) ja huusin kätilölle "mitä helvettiä sä oikeen teet?!". Jatkettiin ja hetken päästä irtosi toisen kerran, jolloin huusin kätilölle "etkö sä helvetti osaa!?", kätilö ei pahemmin mun huutamisesta välittänyt :grin

Lopussa olin todella väsynyt enkä meinannut enää pysyä siinä ponnistusvaiheessa hereillä. Mies oli mun toisella puolella ja joku henkilökunnasta toisella puolella ja muistan, kun kuulin välillä kummaltakin "pysy hereillä" ja sanoin "en jaksa enää, en osaa synnyttää".
Sitten neuvottiin milloin saa ponnistaa ja milloin ei. Ihan viimesillä metreillä mulle sanottiin etten saa ponnistaa, mutta vastasin etten pysty enää olla yhtään ponnistamatta, että ottavat sen vauvan pois nyt.
Sitten kuuluikin suloinen pieni itku ja mies sanoi onnessaan, että" tyttö tuli!". Itse kysyin vain, että onko kaikki varpaat ja sormet ja mies vastasi, että "on!"

Sain hyvin nopeasti tytön rinnuksille. Olo oli helpottunut, mutta jotenkin automaattisesti ajattelematta sitä vain teki kaiken mitä sanottiin, mutta päässäni ajattelin vain, että haluan olla yksin ja haluan nukkua.
Kun kaikki oli omalta osaltani hoidettu, en ollut huolissani, koska tiesin, että tyttö oli isänsä seurassa :Heartred
 
Mulla oli kans kaasu köytössä, yrittivät kohdunkaulanpuudutettakin, mutta ei oikein enää sitten saatu laitettua ja apu oli ihan minimaalinen. Ensin tuli pahaolo ja maskin kanssa oli vaikea hengitellä, mutta kyllä se siitä sitten alkoi luonnistua tarpeen kasvaessa :)
 
Mä en muuten myöskään muista mun kätilöstä mitään muuta kuin et sil oli tummat hiukset, ei ollu kauheen vanha ja jumaliste se hiero mun selkää ihan taivaallisen hyvin :Heartred
 
Muistan yhden naisen jotenkin, ja hän taisi kait se kätilö oikeastaan olla, koska kertoi miksi synnytyksessä käytettiin imukuppia.
Vaaleat hiukset, pitkä ja vähän sellainen jäykän oloinen, joka vain kertoi asiansa käyttäen jotain termejä, joita en ymmärtänyt, kysyi lopuksi mun vointia sellaisella äänellä ettei sitä kiinnostanut oikeasti kuulla. :rolleyes:
 
Onhan nuo vauhdilla tulleet. Olisi saaneet tulla hitaammin mun puolesta, ei tarvis aina uudelleen synnyttäessä pelätä ehtiikö sairaalaan. Toivotaan kuitenkin vauhtia sinnekin :) Sellasta kuitenkin, että ehtii sairaalaan ja saamaan halutut kivunlievitykset :)
 
Täällä odotellaan myös synnytystä kovasti. Mun mielestä synnytys om äärimmäisen ihana kokemus :) Eniten odotan, että supistukset alkaisi ja pääsisi tosi toimiin. Mulla kolme synnytystä takana ja kaikki on "vedetty läpi" kohdunkaulalle laitetulla puudutteella. Ensimmäisen lapsen synnytyksen koen tavallaan helpoimmaksi, kun se käynnistyi supistuksilla joita tuli säännöllisesti. Kuuden aikaan aamulla menin sairaalaan ja tyttö syntyi kolmen tunnin kuluttua. Toinen synnytys lähti kyntiin lapsiveden menolla keskellä yötä. Menimme sairaalaan ja sain jotain lääkettä jotta saisin nukuttua, mutta mun mielestä se lääke lopetti supparit kokonaa. Seuraavana aamuna laittoivat tipan jotta supistukset alkaisivat, tippaa laitettiin liian hitaasti ja jouduin sitten hieman turhaan "kärsimään" supistuksista. Onneksi joku fiksu lääkäri tuli ja vauhditti tilannetta ja saatiin kunnon supparit ja tyttö syntyi 15:15. Kolmas lähti kivasti käyntiin supistuksilla ja lähdimme sairaalaan. Olin jo 3-4 senttiä auki joten kotiin ei enää päästetty vaikka supistukset sitten loppuivatkin. Taas sama kuvio toistuu eli käskettiin mennä nukkumaa, tällä kertaa en sitä lääkettä ottanut, mutta koska yöllä ei ollut mitään tapahtunut niin aamusta sitten taas tippaa suoneen ja odottelemaan. Tällä kerralla oli todella rajut supistukset, tuntui että lapsi tulee ihosta läpi aina supistuksen aikana, mutta minä vaan en edes tajunnut pyytää kivunlievitystä. Tuo ilokaasu saa voimaan pahoin... sitten kun olin 10 senttiä auki sain ennen ponnistusta puudutteen kohdunsuulle joka toimi tosi hyvin. Muutama ponnistus (5min) tyttö tuli jälleen kerran :) Toivottavasti tämä tulisi nyt kuten ensimmäinen, pelkillä omilla suppareilla...
 
Mullakin oli toiveena saada jotain tuohon ponnistusvaiheen kipuun. Oliko sulla Ellenolivia siis ihan se pudendaali (?) siinä vai joku muu? Osaisi sitten vähän tarkentaa tositoimissa :)
 
Mielenkiintoista kuulla teidän kokemuksia, kiitos niistä. :)

Hyvä myös kuulla, ettei kaikilla se äidinrakkaus ole heti syttynyt, itse nimittäin olen hieman pelännyt tuota. En osaa vielä pitää tuota mahassa olevaa ihmisalkua meidän perheenjäsenenä, vaan jonain vieraana tyyppinä, joka tulee meille kesällä asumaan ja sekoittaa meidän kuviot täysin. :rolleyes: Vaikka toisaalta osaan kyllä kuvitella rakkaudentunteet vauvaa kohtaan, mutta silti pelkään, että jos musta ei tunnukaan siltä sitten kun se on syntynyt.

Synnytyksen kulussa olen pohtinut eniten ehkä sitä, että mistä mä tiedän koska lähteä sairaalaan... Niin monta tarinaa olen jo lukenut täältä, että sairaalasta on käsketty pysyä kotona vielä vaikka kuinka kauan ja loppujen lopuksi vauva on tullut pihalle jo paljon ennen tätä. Eli jos odottaja ei olisi lähtenyt "kielloista" huolimatta sairaalaan, niin vauva olisi syntynyt kotiin. :eek: Meiltä kun on kuitenkin hieman matkaa sairaalaan.

Toinen mikä mietityttää, on tuo voimien oikein käyttäminen ponnistusvaiheessa. Mä en tajua. Miten voi ponnistaa väärin ja mistä sen tietää, mikä on oikealla tavalla ja mikä väärällä tavalla ponnistamista...?

Ihana kuulla, että helppojakin synnytyksiä on, ne valaa uskoa siihen, että ehkä se ei niin kauheeta hommaa olekaan. Silti luen kyllä mielelläni kaikenlaisista kokemuksista, yhtä lailla on hyvä tietää, että mitä voi mennä pieleen.
 
En tiedä miten voi ponnistaa vääriin, mutta mulla itellä ponnistusta "pitkitti" se, etten uskaltanut ponnistaa kivun yli eli tavallaan ponnistin kai väärin. Kai ponnistusasentokin vaikuttaa. itse olin puoli-istuvassa ja se sopi mulle hyvin, olisin halunnut kokeilla kakkosen kanssa relaxbirth tuolia, mutta se olis just lähteny pois päksistä :/ Leuka rintaan vaan ja "kakalle", ei kannata kauheesti huutaa, vie kuulemma ponnistuksilta tehon, eikä pitää silmiä auki, verisuonet katkeilee. Näin mua ohjeistettiin ekan kanssa ja hyvin meni molemmat näillä ohjeilla :)
 
Mä sanoisin et sairaalaan kannattaa lähteä sit kun tuntuu et kotona ei enää pärjää kivun kanssa tai jos selkeästi alkaa tuntumaan painetta. Naisen kroppa vaan on niin ihmeellinen et sitä vaan tietää ja kannattaa mennä oman intuition pohjalta ja ei luottaa sokeesti siihen mitä sairaalassa sanotaan. Sairaalaan voi lähteä näytille sillon kun itsestä siltä tuntuu, ne kyllä kattoo tilanteen ja jos tarve vaatii niin laittavat vaikka kävelylle jotta saadaan toimintaan enemmän vipinää. Voivat myös laittaa takas kotiin jos todetaan ettei paikat ole alkaneet kunnolla aukeemaan vielä yms ja sit vaan mennään odottelemaan ja palataan takas kun taas alkaa siltä tuntua.
Mä toivon et tää toinenkin käynnistyis supisteluilla, koin sen jotenkin miellyttäväksi niin.
 
Kiva alkaa "kakalle" jos mies kattoo siellä jalkopäässä. :grin No, ehkäpä siinä kohtaa se on huolenaiheista pienin.

Ok, ehkäpä sen tosiaan itse sitten tuntee kun on aika lähteä. Ja mun vanhemmat asuu sairaalan lähistöllä, joten eiköhän jomman kumman luo voi sitten lähteä aikaa tappamaan jos käskevät kotiin.
 
Mä toivon et saisin ponnistaa jakkaralla tai sitten seisten tai kontallaan, en vaan halua ponnistaa puoli-istuvassa ns. ylämäkeen... mulla on tuon mun sairauden takia synnytyksessä jonkin verran asioita/toimenpiteitä joita ei saa tehdä ja se vaikuttaa tohon synnytyksen kulkuun. Multa mm. ei saa puhkasta kalvoja, ei leikata välilihaa, vauvan päähän ei saa laittaa seurantapinniä ja jos oon ymmärtänyt oikein niin imukuppiakaan ei saa käyttää, eli toimenpiteet joissa vauva saa/voi saada haavan on kiellettyjä.
 
Ja yksilöitähän tässä ollaan. Aina sanotaan ettei saa huutaa eikä kiroilla, haittaavat vaan. Mutta mulla ainakin muuttui ponnistukset tehokkaiksi vasta siinä vaiheessa kun aloin joka välissä hokemaan (ajattelemattani) perkelettä. :grin

Mulla esikoisen synnytyksen kokonaiskesto oli noin 12 h josta ponnistusvaihe noin 30 min. Koko synnytys sinänsä kesti noin 24 h, koska supparit alkoi paljon ennen 5 min välein tuloa. Kello 22 alkaen supparit tuli alle 10 min välein, ja noin klo 1 yöllä lähdettiin sairaalaan, kun suppareita tuli jatkuvasti 5 min välein. Koko synnytystarinaa en jaksa just nyt kirjoittaa, mutta kaiken kaikkiaan synnytys meni ihan hyvin. Ilokaasusta en kokenut olevan apua, epiduraali ei ollut niin autuas kun oletin sen olevan mutta kohdunkaulanpuudute oli ihana.
 
Takaisin
Top