Syömishäiriö & raskaus

[Elizabeth]

En tiedä löytyykö täältä muita nykyisiä/entisiä syömishäiriöisiä mutta olisi enemmän kuin helpottavaa vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia.


Itselläni tosiaan takana 7 vuotta anoreksian kanssa yhteistaivalta. Ja "kiitos" tän sairauden ja sen seurausten, raskaaksi tulemistakaan ei pidetty mahdollisena vaan pikemminkin fyysisesti mahdottomana. Onneksi lääketiedekin "joutuu" välillä hyväksymään sen, että ihmeitäkin tosiaan tapahtuu. Ja sellainen mulla tällä hetkellä kasvaakin mahassa: todellinen ihme. Toki, keskenmenon riski on suuri aina synnytykseen asti mutta tälläistä ihmettä tuskin kukaan näin huonossa kropan jamassa (oikeastaan mikään ei toimi niin kuin kuuluisi) odotti.
Tällä hetkellä viikkoja takana 18+4 ja saatiin miehen kanssa tietää huhtikuun lopussa tästä meirän ihmeestä. Tämä vuosi on ollut ehkä yksi pahimmista kausista anoreksian kanssa ja vielä huhtikuussakin mun kroppa oli miehen mukaan pelkkää luuta ja nahkaa ja itse oon napsinut kuvan 13. huhtikuuta, jossa silloin näytin mielestäni valaalta mutta nyt kun sitä on jälkeenpäin tiiraillut niin siinä ei ole kuin luuta ja nahkaa, anorektinen kroppa. Huhtikuun alussa hakeuduin itse yksityiselle hoitoon, jonka seurauksena potilastietojani "anorexia nervosa"-diagnoosi koristeleekin. Sinänsä hassua kun tuolloin oli luuta ja nahkaa vaikka raskautta oli ollutkin jo parisen kuukautta takana. Ja tuolloin mun hengenlähtö tosiaan oli lähempänä kuin koskaan elimistön tilan takia. Nyt paino on noussut vasta nelisen kiloa ja neuvolasta laitettiin lähete menemään äitiyspolille kun oon kuulemma liian pienikokoonen. Lisäksi: oon kertonut heille avoomesti sairaudestani ja anoreksiasta siellä ollaan huolissaan ja tarjotaan kaikkea mahdollista tukea, josta oon todella kiitollinen.
Edelleen mun päässäni on kolmas maailmansota meneillään ja raskauden aiheuttamat muutokset kropassa ottaa lujille. Syöminen on vaikeaa vaikka kuinka yrittäisi päähänsä takoa etten syö enää itseni takia vaan tän pikkuusen takia, että se olis mahdollisimman terve. Pelottaa jo ajatuskin synnytyksen jälkeisestä elämästä tän sairauden kanssa: ajaudunko taas samaan jamaan kuin missä olin tänä keväänä? Joutuuko lapsi kattomaan sairasta elämää vierestä ja kun oppii puhumaan niin kysyy "miksei äiti syö?"? Kestäiskö mun kroppani enää 7 vuoden jälkeen -> kuolisinko? Mä niin rukoilen, että parantuisin. Osaisin parantua. Uskaltaisin parantua. Tää lapsi on opettanut mua syömään paremmin nytkin (vaikka edelleen kalorit pyörii 500-1500kcal mutta se on enemmän kuin mitä aikoihin) ja mä todella toivon, että se taito ei ruostu syntymänkään jälkeen vaan pikemminkin oppisin tervettä elämää. Ajattelemaan terveellä tavalla.

 

[Thilduska]

Hei Elizabeth!

Itselläni ei ole syömishäiriötä, mutta toivottelen kovasti onnea odotukseen ja jaksamista sairauden kanssa elämiseen. Onneksi suomessa on hyvän hoidon lisäksi kaikenlaisia kuntoutuksia olemassa. Kannattaa käydä kelan kuntoutusosiosta tsekkaamassa, josko sieltä löytyisi omaa sairautta koskeva sekä itseä kiinnostava. Itse koen ainakin, että masennukseen tarkoitetun kuntoutuksen läpi käyminen oli oman sairauteni hoidossa käännekohta, koska sieltä sai niin vertaistukea kuin ammattiapua, myöskin erilaisten liittojen kautta (esim. SYLI) kannattaa etsiä tietoa ja apua. Hoitoon hakeutuminen on jo merkittävä askel toipumisessa kuitenkin, onnea sen saavuttamisesta. Uskon, että kropan muutokset ottavat koville, kun ne tuntuvat mullistavilta ihan ilman kehon kuvaan liittyvää sairautta. Toivottavasti löydät itsellesi sopivan tavan mennä eteenpäin sekä uskon ja voimia siihen, että voit ja saat parantua, mutta se saattaa olla pitkäkin tie. Muistetaan, ettei olla liian ankaria itsellemme, joskus on elettävä päivä kerrallaan, pienin askelin ja ollaan onnellisia sisällämme kasvavista ihmeistä[:)]

 

[Rinkeli]

Hei.

Minullakin on vielä jonkinmoisia rippeitä syömishäiriöstä jäljellä ja se on näkynyt raskaudessa. Eli paino on pudonnut vain ja nyt alkanut tasaantumaan. Minä en ole anorektinen, vaan aikoinani olin tukevammassa kunnossa, mutta se ei itseäni haitannut. Pari vuotta sitten masennuin ihan muista syistä ja ensimmäisenä se vaikutti syömiseeni. Painoa lähti kahdessa kuukaudessa reilu 20 kiloa ja se lähti aika paljon myös lihaksista tuollainen määrä. Pikku hiljaa sain sitten elämänhalua ja syömistä takaisin

Syöminen on minulle edelleenkin välillä erittäin haastavaa, mutta mieheni ymmärtää sen hyvin eikä painosta minua, vaan kannustaa että saan pidettyä itseni kunnossa. Välillä on hyviä ja välillä huonoja aikoja. Mutta syömishäiriö näkyy elämässäni vieläkin.

Raskaaksi tulemisessa kesti muutama kuukausi, että elimistöni ei kuitenkaan enään siltä kannalta ole huonossa kunnossa, mutta minullekin silloin sanottiin että niin raju laihtuminen vaikuttaa paljon hedelmällisyyteen. Nyt tämä pieni Sintti antaa entistä enemmän voimaa yrittää.[:)]

 

[nobody]

Täällä tulee tänä vuonna 10v täyteen syömishäröilyä, anorexiasta bulimiaan ja kaikkea siltä väliltä. Diagnoosia mulla ei ole, koska en ole omasta mielestäni koskaan ollutkaan sairas joten en ole hoitoonkaan hakeutunut. Viime aikoina olin enemmän tai vähemmän oppinut hyväksymään itteni "valaan" kokoisena, eli bmi ~19 ja raskaus tuntui ihan hyvältä idealta. Alkuun söinkin ihan surutta ja hoin vain itselleni että "10kg lähtee synnytyksessä, en saa laihduttaa jne". Nyt kun tuo +10kg lähestyy ja mahakin on jo aika iso, minua ahdistaa. Siis ihan fyysisesti ahdistaa ninkuin tupakoitsijaa joka yrittää vierottaa itseään nikotiinista. Jotenkin on vain jaksettava taistella sitä ääntä vastaan joka tuolla pääkopassa niitä "neuvojaan" antaa... Suosittelen kyllä että otat kaiken avun vastaan mitä suinkin saat ja toivottavasti saat voimia edes osittaiseen parantumiseen [:)]

 

[ruska83]

Hei vaan täältäkin!

Olen myös syömishäiriötaustainen, vaikka taudin ns. aktiivinen vaihe loppuikin pari vuotta sitten. Silti se taitaa olla niin, että kerran syömishäiriö, aina syömishäiriö. Ainakin ajatusten tasolla.

Itselleni on nyt raskausaikana tullut painoa n. 14 kiloa ja kyllä se aikalailla hirvittää. Olin päättänyt, etten liho "turhia" raskausaika, mutta ei se niin mennytkään. Juuri ennen raskaaksituloa olin jälkikäteen ajatellen omassa ihannepainossa (bmi21).

Olen kuitenkin nyt raskausaikana päättänyt, että vauvan ja oman hyvinvoinnin takia syön juuri silloin kun mieli tekee ja on nälkä, en tosiaan rupea kyttäämään painoa ja syömisiä. Tuntuu silti tosi pahalta, että joka päivä katselen omaa kroppaa ja pohdin, että miten ihmeessä saan itseni järkevällä tavalla laihdutettua vauvan synnyttyä. En tosiaan viihdy näin isokokoisena ja masentaa katsoa peiliin ja todeta, että massaa on tosiaan kertynyt muuallekin, kuin mahaan.  Pelottaa, jos syömishäiriö aktivoituu taas. Ehkä saan sen kuitenkin tahdonvoimalla pysymään hallinnassa, en missään tapauksessa halua näyttää omalle lapselle mallia sairaalloisesta painontarkkailusta. Jotenkin raskausaika on kuitenkin laittanut arvomaailman uusiksi ja luulen, että syömishäiriö jää synnytyksen jälkeenkin taka-alalle. Jos ei, niin siihen on sitten haettava samantien apua.

Näillä mennään :)

 

[sussamon]

Terve Teille kanssakumppaneille :)

On se elämä ihmeellistä että sellaisenkin suuren huolen ja sairauden kuin sesim anoreksia, aikana voi tulla raskaaksi!

Itse olen tällä hetkellä 23 kohta 24 vuotta ja olen sairastanut anoreksiaa 12 vuotiaasta asti. jossain vaiheessa anoreksia muuttuikin bulimiaksi ja siitä sitten jatkui tasaisena anoreksian ja bulimian välimaastoiluna! Hain viime syksynä hoitoon ja pääsin osastolle sisään välittömästi huonontuneen psyykkisen tilna takia, yksinkertaisesti yli kymmenén vuotta sellaisen helvetin kanssa eläminen ei enää oikeen maistunut ja päivät menivät nukkuessa ja itsemurhaa hautoessa. Pääsin viime vuoden loppupuolella pois hoidosta ja aloin seurustelemaan tammikuussa!!! Noh kuinka ollakkaan kohentuneen fyysisen kunnon takia totesinkin poikaystävän kanssa että nyt on sitten tulossa vauva (helmikuun loppupuolella) Jotain ihmeellistä mitä minultakin lääkäreiden mukaan oli sitten kait turha IKINÄ odottaa :) Nyt olen melkein 5 kk raskaana...

Asioita hankaloittaa se että poikaystäväni ei asu suomessa vaan muualla euroopassa ja joutuu olemaan työn takia vielä ainakin puoli vuotta omassa kotimaassaan, tämä tekee odotuksen yksinäiseksi ja raskaaksi mutta vahvana persoonana on vain yritettävä vaikka päivä kerrallaan! Välistä tuntuu että seinät kaatuvat niskaan kun katsoo peiliin ja näkee vartolon muuttuvan todella paljon! tammikuussa painoin 50 kiloa hoitojakson jälkeen (olin vieläkin laiha!!!!) Nyt painan melkein 65 kiloa ja olen oppinut hyväksymään ettei AIKUISEN naisen tarvitse näyttää lapselta... hyväksymisprosessiin meni kauan ja nyt kun katson taaksepäin niin syömishäiriö pilasi nuoruuteni, teki minusta epävarman ja jopa sorti minut käyttämään huumeita ja melkein päätti elämäni!!!!

Kaikille jotka kärsivät tai ovat kärsineet anoreksiasta tai bulimiasta ja ovat raskaana tai äitejä en voi antaa kuin arvostukseni ja todeta että hellpoa ei tule olemaan elämä taudin kanssa mutta kyllä se helpottaa kun päästää irti, pikkuhiljaa niinkuin minäkin!!! Kyllä se syömishäiriö tulee seuraamaan koko elämän ajan mutta minä en ainakaan halua että tämä pieni tyttö joka minulla on mahassani kärsii samasta ongelmasta vanhempana koska tiedän mitä tuskaa ja kipua huono itseluottamus/ perfktionismi voi pahimmillaan tehdä!!!

Neuvona teille muille voisi olla että ei aina kannata tähdätä siihen täydelliseen tulokseen vaan antaa oman vartalon levätä ja nauttia elämästä, me eletään vain kerran täällä ja elämä on muutakin kuin ruoka ja vartalo, se on esim uuden elämän luomista ja sille täöydelliset lähtökohdat antamista... koettakaahan kanssasisaret voittaa monsterinne! Minäkin olen sen melkein voittanut!!!!

<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3

 

[Zeni]

Moi!
*Tässä oli vielä hetki sitten oma tarinani, mutta vaikka olenkin nyt melko tyytyväinen itseeni ja painooni, niin asiat ovat liian kipeitä muille kerrottavaksi*

Uusimassa Vauva-lehdessä oli artikkeli aiheesta! Eipä siinä neuvoja tms. ollut, mutta yksi kohtalotoveri :)
 

 

[sussamon]

Terve!

Vielä tohon omaan viestiin lisättäväksi että en tuolla omalla neuvolla sitten mitenkään vähätellen tarkoita että syömishäiriön selättäminen olisi helppoa vaikka se saa ehkä asiat kuulostamaan siltä, lähinnä tsemppinä kaikille..
Monen vuoden sairastamisen jälkeen on juu todella hankala tiivistää tuntemuksia pariksi lauseeksi.. Itseäni auttaa kun saan puhua avoimesti noista asioista :) Toisille se ei sitten taas sovi.. Itse olisin toivonut että olisin aiemmin uskaltanut puhua asiasta julkisesti ja ihmisten kanssa keillä myös on samanlaisia kokemuksia kyseisestä sairaudesta..
Kukaan ei kuitenkaan itselleen tuota tuskaa tosiaan voi haluta! toivottavasti.. Omalla kohdalla raskaus auttoi todella paljon ymmärtämään joitain juttuja toivottavasti muillekin löytyy joku kevyt polku pitkän taakan jälkeen!
Zeni, kiitos vinkistä.. pistin oman äipän ostamaan kyseisen lehden! :) <3 Onnea tulevaisuudelle avioliiton ja vauvan johdosta!!! :)

 

[Deb]

Täällä ei oo kaheksaan vuoteen kirjotettu mitään, mutta mä päätin kaivaa tän ketjun ylös, koska asia on mulle ajankohtainen.

Nuorena mulla oli anoreksia. Ei se ollu mitenkään liian paha, en laihtunu ikinä edes niin, että kuukatiset ois jääny pois. Kuitenkin, en syöny ja liikuin paljon. Sain kuitenkin päästyä siitä eroon itse, mutta ei menny kauaa kun se tuli takasin. Olin 19 ja näytin enemmän lapselta kun naiselta. Tapasin sillon mun miehen, jokin siinä sai mut stoppaamaan laihduttamisen, enkä tiedä mitä mun päässä tapahtui kun unohdin koko syömishäiriön. Jossain kohtaa mun masennus koki romahduksen alaspäin, sain lääkkeet jonka seurauksena ruokahalu kasvoi ihan hirveesti. Lisäks mulla oli piilevänä kilpirauhasen vajaatoiminta, ilman lääkitystä mun keho keräs itteensä kaiken, mitä söin.

28kg mulle lopulta tuli, enkä enää ollutkaan lapsen näkönen. Mä olin norsu, valas. Pitkään mä sätin itteeni siitä, kun olin päästäny itteni sellaseen kuntoon, mutta ei se auttanu mua laihtumaan. Vasta kun hyväksyin, ettei se ollu minkään muun vika kun sen, että olin syöny paljon ja huonosti, sain elämäntapamuutoksen aluilleen. Ensimmäistä kertaa elämässäni laihduin terveesti ja näytin samalla kauniilta, siinä missä aiemmin laihtuminen oli tehny mut luiseks, kalpeeks ja riepotellun näköseks.

Vaan eipä kaikki ollutkaan niin yksinkertasta. Olin saanu 10kg pois, olin samalla tyytyväinen itteeni ja samalla innoissani siitä, että mä pystyin siihen, olin jo normaalipainon puolella taas! Vaan se ei mulle riittäny, aivoissa heräs joku vanha ääni kertomaan, kuinka mä voisin laihtua vielä vähän. Eikö oiskin kiva olla vielä vähän laihempi? Näyttää vielä vähän paremmalta bikineissä? Kävin keskustelua taas syömishäiriön kanssa, mä en halunnu olla enää luiseva, mut jos tosta kohtaa sais vielä vähän pienemmäks...

Sit tuli testiin 3v toivottu plussa. Sitä onnen määrää! Siihen asti, kunnes pienenpienet muutokset mun kehossa alko ahdistamaan ihan suunnattomasti. Mä oon vasta rv5+0 tai 6+? (en oo yhtään varma viikoista, mutta alussa kuitenki), eikä oo tullu kun pieniä muutoksia, niin oon ihan hukassa. Tietenki syömishäiriöajatukset ilmeni just, kun mä tulin pian raskaaks. Mä syön, mutta en liikaa enkä liian vähän. Syön monipuolisesti ja otan vitamiinit jne. Mut nää muutokset, tää turvotus ja jopa rintojen kasvu tuntuu ihan järisyttävän pahalta, etten osaa ees kuvailla. Niin kun inhoisin itteeni, mutta nyt asialle ei voikaan tehdä mitään. Välillä taas osaan olla ihan tyytyväinen ja ajatella, että raskaana ollessa voi kyllä tulla muutama ylimääränenkin kilo, kyllä ne sit saa pois kun vauva syntyy.

On tää vaikeeta, mutta onneks apuja on vaikka minkälaisia, neuvolasta pyydän varmaan päästä ekaa kertaa ikinä puhumaan mun syömishäiriöstä minnekään. Ja sanon vielä, että syön kyllä kunnolla vaikka välillä pahaa tekeekin, mutta kehonkuvan kanssa on ongelmia.