^On todellakin, Nuppunen! Epätoivo valtaa, jos ajattelee tämän olevan viimeinen vauva. Ihan tuntuu kipuna jossain rintalastan takana. Järki taas... Sekin yrittää kuiskata, että onhan meillä fasiliteetit kunnossa niin, että neljännenkään jälkeen ei neliöt loppuis. Autot joutuis vaihtamaan, mut niitä nyt on vaihdettu muutenkin muutaman vuoden välein, että ei sekään katastrofi olis.
Mut sit taas just tänään oon möyrinyt jossain ihme ahdistus-masennus-ketutuksessa, joka johtuu siitä, etten oo nyt minin syntymän jälkeen ollut mitään muuta kuin äiti - täysin äitiyttä väheksymättä! Mä ehdin vain jo kahden ekan jälkeen oppia siihen, että voin tehdä omia juttujani, lähteä liikkeelle yksinäni, jne. Nyt tää totaalisitoutuminen vauvaan, vaikka sitä on kestänyt vasta alle 4kk, vie multa hirveästi energiaa ja saa aikaan jonkinlaista identiteettikriisiä. Neloskuumetta suitsii myös se, että imetys pitää mulla kierrot jäissä, enkä siis tiedä, koska raskautuminen ois ees mahdollista. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa, ellei sit vaihdevuodet jo puske päälle. Siihenkin (ja sen tuomaan pettymykseen) yritän valmistautua, mutta vähän vaikeeta mun on kuvitella sitäkään, kun nää kolme ovat tarttuneet matkaan lähes heti, kun vauvalle on annettu lupa tulla.
Ja toki nää olemassa olevat lapset myös heiluttavat vaakakuppeja. Esikoisella on nyt pari viikkoa ollut sen mittakaavan esimurrosikä, että hermot ei meinaa kestää. Keskijäbä yllättää joka päivä sekä iloisesti että ei-niin-iloisesti. Mini puolestaan on pelkkää hymyä ja saa mut pakahtumaan rakkaudesta päivittäin. Että yritä tässä nyt mitään suunnitella... Ehkä parasta onkin elää hetkessä ja katsoa, kuinka käy..?