Positiivinen kokemus mullakin. Synnytys alkoi vesien menolla aivan yhtäkkiä, ja kesti jonkin aikaa ennen kuin supistukset alkoivat pikku hiljaa tuntua. Olin valmistautunut suhtautumalla niihin kuin koviin menkkakipuihin, ja sellaisia ne olivatkin, tuttu tunne siis. Yllättävän pitkään olivat hyvin siedettäviä ja lievempiä kuin kovimmat menkkakipuni (mutta nää tosiaan olleet kovia). Helpotin oloani makoilemalla, nukkumalla, kävelemällä ja keinuttelemalla lantiota sen mukaan miltä tuntui. Keskityin täysin kehoni kuuntelemiseen ja tein mitä tuntui parhaimmalta tavalta kullakin hetkellä helpottaa oloa.
Kun kivut kovenivat, tunsin pakkoa olla konttausmaisessa asennossa, se helpotti oloa. Kysyin sairaalasta missä asennoissa voisin olla vedet menneenä, mutta mitään asentoa ei kielletty. Menin sitten tuohon asentoon, koska oli kova tarve mennä siihen asentoon. Yhdessä asennossa ei pitkään silti jaksanut olla, vaan asentojen vaihteleminen ja liike olivat tärkeitä.
Meidät oli lähetetty sairaalasta kotiin odottelemaan, ja mietin koko ajan, että eivät nämä nyt vielä ole kovin kovia, eivät nämä nyt vielä, mutta koska oikein osaan lähteä takaisin? Sitten jossain vaiheessa tuli vain sellainen olo, että nyt voisi lähteä. Mieskin sanoi, että näytän siltä, että pitäisi lähteä. Melkeinpä saman tien kohta, lähtövalmisteluissa, lapsen pää alkoi painaa kohdun suuta, ja se olikin sitten jo oudompi tunne. Tuntui koko ajan, että nyt se tulee sieltä ulos. Supistukset olivat siis helpompia kestää, koska olivat tuttu tunne, mutta tämä paineen tunne oli uutta. Automatka rehellisesti sanottuna oli aika kauhea, koska en päässy vapaasti liikkumaan, mutta onneksi oli lyhyt.
Tässä vaiheessa kivut alkoivat olemaan oikeasti kovia ja silloin paras keino oli äänenkäyttö! Huuda, mumise, hymise, pidä ties mitä ääntä mikä luonnollisesti tulee ulos, jos siltä tuntuu. Olin etukäteen lukenut äänen rentouttavista ominaisuuksista, joten pyrin päästämään tasaista matalaa ääntä, mutta välillä tuli kyllä huudettuakin. Se silti auttoi todella paljon. Siinä vaiheessa ei edes enää miettinyt ollenkaan hävettääkö vai ei, joka oli todella vapauttava kokemus.
Ponnistusvaiheessa ääntä ei kuitenkaan enää kannata käyttää, vaan suunnata kaikki energia ponnistamiseen. Kätilö ohjeisti pidättämään henkeä ensin ja työntämään uloshengityksen yhteydessä. Kaikkiaan 45min kestänyt ponnistusvaihe tuntui aika hurjalta urheilusuoritukselta, niin kuin olisi maratonin juossut. Voimia siinä silti riitti aika hyvin, ehkä siksi että avautumisvaihe ei ollut mulla kovin voimia syövä.
Sairaalaan tullessa olin siis 7cm auki ja kätilö suositteli pudendaalipuudutusta. Otin sitten sen, mutta rehellisesti sanottuna en pitänyt siitä miltä sen ottaminen tuntui. Se kipu oli sen tyyppistä, mitä kestän huonommin kuin tuota supistuskipua. Kakkosen kohdalla toivoisin voivani olla ottamatta puudutuksia, mutta jokainen synnytyshän on erilainen. En myöskään tiedä miltä ponnistusvaihe tuntuu ilman tuota puudutusta, mutta lohduttaudun sillä, että kakkosen kohdalla se kuulemma on nopeampi. En siis halua pelotella, tilanteen mukaan kannattaa katsoa mikä puudutus itselle sopii ja kokeilla. Ensimmäisessä synnytyksessä tuo pudendaali voi olla ihan hyvä, kun auttaa ponnistusvaiheessa ja siinä jos repeää. Voi silti olla, että muuten nopeasti sujunut synnytykseni hidastui ponnistusvaiheessa juuri tuon puudutuksen takia, tai sitten jonkin muun takia, ei tiedä. Poika kuitenkin kätilöiden avustuksella pääsi ulos, tosin n. 3h oltiin vasta sairaalassa sitä ennen vietetty, siitä 45min ponnistusvaihetta, repesin lievästi ja se repeämä parani hyvin parissa kuukaudessa. Suihkuttelu auttoi ja alussa pissaaminen käsisuihkun suihkussa.
Jälkeisvaiheesta ei koskaan näissä puhuta, mutta mulla oli vähän varuillaan oleva olo kyllä niin kauan kun sitä istukkaa otettiin ulos ja repeämään ommeltiin, vasta sitten pääsin rentoutumaan, kun minun paikkojani ei enää operoitu.
Pitkä sepustus, mutta toivottavasti kokemusten lukeminen auttaa. :)
