Raskausviikolla 36 neuvolakäynnin yhteydessä terkkari alkoi epäilemään vauvan asentoa ja lähetti toiseen neuvolaan tarkistettavaksi aatamin aikaisella ultralla, että mites päin siellä oikein ollaankaan. Ja siellähän se meidän pikku buddha istua kökötti pää pystyssä. Jorviin äitiyspolille lähti lähete synnytystapa-arvioon ja mahdolliseen kääntöyritykseen. Mahdolliseen siksi, että istukka oli edessä, eikä ollut vielä varma voitaisiinko sitäkään yrittää tehdä. Kaikki tämä tapahtui tietenkin juuri ennen joulupyhiä, joten aika saatiin ensimmäiselle mahdolliselle arkipäivälle klo 8.00. Sanottiin vielä, että yritä ottaa joulu rauhallisesti, ettei synnytys käynnistyisi..
Kävipä sitten niin, ettei me kerettykään äitiyspolille juttelemaan synnytystavasta joulupyhien jälkeen vaan poika päätti syntyä jouluaattona. Yöllä tuli ensin kova supistus, johon heräsin, tosin luulin sitä kovaksi vatsan väänteeksi. Meninkin vessaan, jossa käytännössä kroppa itse tyhjensi suolen. Olin siitä sitten nousemassa, kun jotain lirahti pönttöön. Ihmettelin, että mitäs tää tällainen virtsankarkailu on, mutta ei siinä mitään jatkoin takaisin sänkyyn nukkumaan.
Olin juuri nukahtamaisillani, kun 10 minuutin päästä lirahti lapsivettä enemmän. Nyt tajusin, mistä oli kyse. Herätin mieheni ja siitä alkoikin sitten kaaos. Viikkoja tuolloin oli meillä 37+1. Sairaalakassia ei ollut pakattuna, mutta luojalle kiitos olin tehnyt listan tarvittavista tavaroista etukäteen. Sitä tuijottaen saimme säntäiltyä tavarat kasaan. Lapsivettä tuli kokoajan lisää.
Soitin sairaalaan, kerroin perätilasta ja että lapsivedet on alkanut menemään. Pienen haastattelun jälkeen toivottivat tervetulleeksi ja turvallista matkaa. Sairaalaan päästyämme meille selvisi, että siellä oli sulku, mutta meidät otettiin nyt "ylimääräisenä" sisään tuon epäselvän tilanteen vuoksi (=perätila, synnytystapa-arviota ei tehty). Sitten varmistettiin, että vauva on edelleen perätilassa ja sydän äänet ok jne jne.
Päädyttiin sitten sektioon, vaikka lääkärin mukaan mahdollisuudet alatiesynnytykselle olisi ollut. Alatiesynnytys olisi ollut se mitä olisin muuten toivonut ehdottomasti, mutta ensikertalaiselle perätila tuntui turhan rajulta. Joten päädyimme sektioon. Koimme, että tämä olisi pojan kannalta turvallisempi vaihtoehto, vaikka itselläni riskit kasvaisivatkin.
Sulun vuoksi päädyttiin lääkärin kanssa odottamaan leikkauksen kanssa aamuun. Synnytys oli käynnistynyt ja sain ihan kunnon supistuksiakin. Lääkärin mukaan tämä olisi vauvalle "hyvää stressiä", joka valmistaisi keuhkoja uudenlaiseen tehtävään. Ja näin ilmeisesti olikin, sillä kun sektio aamulla tehtiin, niin vauva voi hyvin: apgar-pisteet 9-10-10.
Itse sektio sujui nopeasti, puolisen tuntia. Se tehtiin epiduraalin ja spinaalin kombinaatiossa ja käytännössä jaloissa säilyi liikuntakyky kokoajan. Toisessa paremmin kuin toisessa, mutta heti heräämöön päästyäni pystyin niitä liikuttamaan. Isä pääsi mukaan sektioon ja sai myös leikkaussalivaatteet päälleen. Isä pääsi heti vauvaa hoitamaan: punnitsemaan ja mittaamaan yhdessä kätilön kanssa. Kun minua vielä leikattiin ja parsittiin kasaan, niin isä toi vauvan rintani päälle. Siinä sitä sitten vollotettiin yhdessä miehen kanssa. Meidän vauva oli täydellinen!! <3
Isä jatkoi vauvan kanssa takaisin synnytysosastolle, minä heräämöön. Heräämössä olin reilun kaksi tuntia, josta reilun tunnin piinasin hoitajia toistamalla kysymystä: koska pääsen täältä pois, tahtoo nähdä vauvan!! Oli jouluaatto ja minut leikattiin ensimmäisenä, joten heräämössä ei ollut minun lisäkseni kuin kaksi hoitajaa. Kun minua lähdettiin kärräämään sängyssä lapsivuodeosastolle tuli seuraava potilas heräämöön.
Ehdin lapsivuodeosastolle n. viisi minuuttia ennen isää ja vauvaa. Jälleen näkeminen oli jotain aivan ihanaa! Ensimmäiseksi yöksi emme vielä saaneet perhehuonetta, joten isä joutui yöksi kotiin. Oli jälkikäteen ajateltuna oikeastaan hyvä, koska sai siellä nukuttua vielä yöunet, joita todella tarvitsi, koska joutui ottamaan vauvan hoitamisesta päävastuun itseni ollessa vielä sänkypotilaana.
Kun leikkauksesta oli kulunut 24 tuntia pyysin poistamaan katetrin ja lähdin suihkuun. Suihku tuntui niin hyvältä ja virkistävältä, vaikka pikana sen jouduin hoitajan vahtiessa ottamaankin. Särkylääkkeitä (burana+panadol) jouduin syömään säännöllisesti sen 8 tunnin välein. Tunsi kyllä, kun pillereiden aika oli. Ensimmäisten parin päivän ajan tarvitsin myös vahvempia lääkkeitä lisäksi ja yölle tramalia koko sairaalassa oloajalle.
Vauva sai lääkärin tarkastuksessa hienot arviot. Keltaisuutta ei ollut liikaa, joten senkin puolesta pääsimme kotiutumaan neljäntenä päivänä. Ainoastaan alkuun vauvan verensokeriarvot oli kovin matalia, joten jouduimme niitä seuraamaan verikokein syöttöjen välissä ja syötöissä jouduttiin turvautumaan lisämaitoon. Mutta arvot korjaantuivat kolmantena päivänä ja siitä lähtien oli hyvää tasoa.
Kaikki sujui siis kaiken kaikkiaan oikein mallikkaasti! Ainoastaan ns. vauvan hoidon neuvontapuoli jäi kyllä melkoisen retuperälle, mutta siitä selvittiin neuvolan ohjeistuksilla.
Nyt siis kotona kolmatta päivää ihmettelemässä tuon pienen käärön kanssa. Syntymämitat oli 2700 g ja 46 cm.
Niin ja lisäyksenä vielä: tämä kaikki tapahtui siis Jorvissa.
Kävipä sitten niin, ettei me kerettykään äitiyspolille juttelemaan synnytystavasta joulupyhien jälkeen vaan poika päätti syntyä jouluaattona. Yöllä tuli ensin kova supistus, johon heräsin, tosin luulin sitä kovaksi vatsan väänteeksi. Meninkin vessaan, jossa käytännössä kroppa itse tyhjensi suolen. Olin siitä sitten nousemassa, kun jotain lirahti pönttöön. Ihmettelin, että mitäs tää tällainen virtsankarkailu on, mutta ei siinä mitään jatkoin takaisin sänkyyn nukkumaan.
Olin juuri nukahtamaisillani, kun 10 minuutin päästä lirahti lapsivettä enemmän. Nyt tajusin, mistä oli kyse. Herätin mieheni ja siitä alkoikin sitten kaaos. Viikkoja tuolloin oli meillä 37+1. Sairaalakassia ei ollut pakattuna, mutta luojalle kiitos olin tehnyt listan tarvittavista tavaroista etukäteen. Sitä tuijottaen saimme säntäiltyä tavarat kasaan. Lapsivettä tuli kokoajan lisää.
Soitin sairaalaan, kerroin perätilasta ja että lapsivedet on alkanut menemään. Pienen haastattelun jälkeen toivottivat tervetulleeksi ja turvallista matkaa. Sairaalaan päästyämme meille selvisi, että siellä oli sulku, mutta meidät otettiin nyt "ylimääräisenä" sisään tuon epäselvän tilanteen vuoksi (=perätila, synnytystapa-arviota ei tehty). Sitten varmistettiin, että vauva on edelleen perätilassa ja sydän äänet ok jne jne.
Päädyttiin sitten sektioon, vaikka lääkärin mukaan mahdollisuudet alatiesynnytykselle olisi ollut. Alatiesynnytys olisi ollut se mitä olisin muuten toivonut ehdottomasti, mutta ensikertalaiselle perätila tuntui turhan rajulta. Joten päädyimme sektioon. Koimme, että tämä olisi pojan kannalta turvallisempi vaihtoehto, vaikka itselläni riskit kasvaisivatkin.
Sulun vuoksi päädyttiin lääkärin kanssa odottamaan leikkauksen kanssa aamuun. Synnytys oli käynnistynyt ja sain ihan kunnon supistuksiakin. Lääkärin mukaan tämä olisi vauvalle "hyvää stressiä", joka valmistaisi keuhkoja uudenlaiseen tehtävään. Ja näin ilmeisesti olikin, sillä kun sektio aamulla tehtiin, niin vauva voi hyvin: apgar-pisteet 9-10-10.
Itse sektio sujui nopeasti, puolisen tuntia. Se tehtiin epiduraalin ja spinaalin kombinaatiossa ja käytännössä jaloissa säilyi liikuntakyky kokoajan. Toisessa paremmin kuin toisessa, mutta heti heräämöön päästyäni pystyin niitä liikuttamaan. Isä pääsi mukaan sektioon ja sai myös leikkaussalivaatteet päälleen. Isä pääsi heti vauvaa hoitamaan: punnitsemaan ja mittaamaan yhdessä kätilön kanssa. Kun minua vielä leikattiin ja parsittiin kasaan, niin isä toi vauvan rintani päälle. Siinä sitä sitten vollotettiin yhdessä miehen kanssa. Meidän vauva oli täydellinen!! <3
Isä jatkoi vauvan kanssa takaisin synnytysosastolle, minä heräämöön. Heräämössä olin reilun kaksi tuntia, josta reilun tunnin piinasin hoitajia toistamalla kysymystä: koska pääsen täältä pois, tahtoo nähdä vauvan!! Oli jouluaatto ja minut leikattiin ensimmäisenä, joten heräämössä ei ollut minun lisäkseni kuin kaksi hoitajaa. Kun minua lähdettiin kärräämään sängyssä lapsivuodeosastolle tuli seuraava potilas heräämöön.
Ehdin lapsivuodeosastolle n. viisi minuuttia ennen isää ja vauvaa. Jälleen näkeminen oli jotain aivan ihanaa! Ensimmäiseksi yöksi emme vielä saaneet perhehuonetta, joten isä joutui yöksi kotiin. Oli jälkikäteen ajateltuna oikeastaan hyvä, koska sai siellä nukuttua vielä yöunet, joita todella tarvitsi, koska joutui ottamaan vauvan hoitamisesta päävastuun itseni ollessa vielä sänkypotilaana.
Kun leikkauksesta oli kulunut 24 tuntia pyysin poistamaan katetrin ja lähdin suihkuun. Suihku tuntui niin hyvältä ja virkistävältä, vaikka pikana sen jouduin hoitajan vahtiessa ottamaankin. Särkylääkkeitä (burana+panadol) jouduin syömään säännöllisesti sen 8 tunnin välein. Tunsi kyllä, kun pillereiden aika oli. Ensimmäisten parin päivän ajan tarvitsin myös vahvempia lääkkeitä lisäksi ja yölle tramalia koko sairaalassa oloajalle.
Vauva sai lääkärin tarkastuksessa hienot arviot. Keltaisuutta ei ollut liikaa, joten senkin puolesta pääsimme kotiutumaan neljäntenä päivänä. Ainoastaan alkuun vauvan verensokeriarvot oli kovin matalia, joten jouduimme niitä seuraamaan verikokein syöttöjen välissä ja syötöissä jouduttiin turvautumaan lisämaitoon. Mutta arvot korjaantuivat kolmantena päivänä ja siitä lähtien oli hyvää tasoa.
Kaikki sujui siis kaiken kaikkiaan oikein mallikkaasti! Ainoastaan ns. vauvan hoidon neuvontapuoli jäi kyllä melkoisen retuperälle, mutta siitä selvittiin neuvolan ohjeistuksilla.
Nyt siis kotona kolmatta päivää ihmettelemässä tuon pienen käärön kanssa. Syntymämitat oli 2700 g ja 46 cm.
Niin ja lisäyksenä vielä: tämä kaikki tapahtui siis Jorvissa.