sufi
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Hmm. Pakko nostaa kissa pöydälle, kun tämä itseä mietityttää ja minun äitinikin jo asiasta huolehti. Ehkä vertaistuki auttaisi tässä?
Mulla kävi ekassa raskaudessa niin, että olin ennen raskaaksi jäämistä alle vuoden verran uudessa kiinnostavassa yössä. Sain paljon vastuuta ja koin, että pääsin ansaitsemaani asemaan. (En siis todellakaan mihinkään kovin korkealle, mutta kuitenkin!). Vaikka vauva oli toivottu, niin äitiyslomalle jääminen aiheutti minulle suuren tyhjyyden tunteen, koin että minulla ei ole enää arvoa eikä tehtävää yhteiskunnassa. Minulla ei ollut odotusaikana oikein tunnesidettä vauvaan, koska pelkäsin menetystä niin paljon. En (alitajuisen pelon takia varmaan) edes puhunut vauvalle tai kuvitellut häntä millään tapaa - odotin vain vauvaa ja ajattelin, että tutustun sitten kun sen aika on. Tuttavapiirin ulkopuolelta kuulin eräälle perheelle tapahtuneesta kohtukuolemasta ollessani itse rv 10. Luulen, että se pelotti minut niin täysin, että menin henkisesti lukkoon asian kanssa.
Raskaus meni sitten pitkästi "yliajalle" ja viimeiset viikot menivät jo ihan oudossa mielentilassa. Koin pettäneeni kaikki, kun hän ei synnykään. Vanhempani matkustivat katsomaan meitä, mutta vauvaa ei vielä ollutkaan. Odotin ja odotin päivät yksin ja ajatukset saivat jo vähän ehkä vainoharhaisia piirteitä.
Kun synnytys viimein käynnistyi vesienmenolla jouduimmekin sulun vuoksi eri sairaalaan kuin oli suunniteltu. Synnytyksessä ja sairaalassaolossa oli monia eri vaiheita, joissa siirryin välillä ison riskin potilaasta tavalliseksi. Koin täydellistä kontrollin menetystä jatkuvasti ja olin synnytyksen loppuvaiheessa jo niin poikki, että halusin vain kuolla. No, pidemmittä puheitta, sain vauvan syliini eikä minulla ollut häneen melkein mitään tunnesidettä. Imetyksen alku oli tosi vaikeaa ja koin täydellistä yksinäisyyttä. Aloin jo synnytyssairaalassa laskemaan, että kuinka monta päivää vauvavuotta on jäljellä. Kuinka kauan mulla on vielä tämä mysteeriolio tässä... Ajatuksena se, että kävelevänä taaperona elämä helpottuu (ja niinhän se tekee).
Sanomattakin lie selvää, että vauvavuosi lähes kokonaisuudessan oli vaikea. Koen ja koin epäonnistuneeni imetyksessä, kun en ole täysimettänyt päivääkään. Imetin esikkoa kuitenkin 1 v 2 kk, joten ei se nyt kauheen pieleen mennyt! En oikein osannut pyytää apua neuvolassa (yhtä kertaa lukuunottamatta, mutta sekin meni pieleen) ja olenkin käsitellyt tätä asiaa lähinnä itse ja puolison kanssa. Omalle perheelleni olen näistä puhunut myöhemmin, mutta kukaan ei tiennyt eikä tajunnut.
Nyt uuden raskauden alussa olen miettinyt paljon sitä, että voiko näin tapahtua uudestaan? Onko muilla tästä kokemuksia? No, oli tai ei, niin tämän kertominen ainakin auttoi jo nyt vähän :)
Itse pelkään vähän synnytystä, mutta vielä enemmän sitä, että muserrun uudestaan henkisesti. Sitä en kestäisi.
Mulla kävi ekassa raskaudessa niin, että olin ennen raskaaksi jäämistä alle vuoden verran uudessa kiinnostavassa yössä. Sain paljon vastuuta ja koin, että pääsin ansaitsemaani asemaan. (En siis todellakaan mihinkään kovin korkealle, mutta kuitenkin!). Vaikka vauva oli toivottu, niin äitiyslomalle jääminen aiheutti minulle suuren tyhjyyden tunteen, koin että minulla ei ole enää arvoa eikä tehtävää yhteiskunnassa. Minulla ei ollut odotusaikana oikein tunnesidettä vauvaan, koska pelkäsin menetystä niin paljon. En (alitajuisen pelon takia varmaan) edes puhunut vauvalle tai kuvitellut häntä millään tapaa - odotin vain vauvaa ja ajattelin, että tutustun sitten kun sen aika on. Tuttavapiirin ulkopuolelta kuulin eräälle perheelle tapahtuneesta kohtukuolemasta ollessani itse rv 10. Luulen, että se pelotti minut niin täysin, että menin henkisesti lukkoon asian kanssa.
Raskaus meni sitten pitkästi "yliajalle" ja viimeiset viikot menivät jo ihan oudossa mielentilassa. Koin pettäneeni kaikki, kun hän ei synnykään. Vanhempani matkustivat katsomaan meitä, mutta vauvaa ei vielä ollutkaan. Odotin ja odotin päivät yksin ja ajatukset saivat jo vähän ehkä vainoharhaisia piirteitä.
Kun synnytys viimein käynnistyi vesienmenolla jouduimmekin sulun vuoksi eri sairaalaan kuin oli suunniteltu. Synnytyksessä ja sairaalassaolossa oli monia eri vaiheita, joissa siirryin välillä ison riskin potilaasta tavalliseksi. Koin täydellistä kontrollin menetystä jatkuvasti ja olin synnytyksen loppuvaiheessa jo niin poikki, että halusin vain kuolla. No, pidemmittä puheitta, sain vauvan syliini eikä minulla ollut häneen melkein mitään tunnesidettä. Imetyksen alku oli tosi vaikeaa ja koin täydellistä yksinäisyyttä. Aloin jo synnytyssairaalassa laskemaan, että kuinka monta päivää vauvavuotta on jäljellä. Kuinka kauan mulla on vielä tämä mysteeriolio tässä... Ajatuksena se, että kävelevänä taaperona elämä helpottuu (ja niinhän se tekee).
Sanomattakin lie selvää, että vauvavuosi lähes kokonaisuudessan oli vaikea. Koen ja koin epäonnistuneeni imetyksessä, kun en ole täysimettänyt päivääkään. Imetin esikkoa kuitenkin 1 v 2 kk, joten ei se nyt kauheen pieleen mennyt! En oikein osannut pyytää apua neuvolassa (yhtä kertaa lukuunottamatta, mutta sekin meni pieleen) ja olenkin käsitellyt tätä asiaa lähinnä itse ja puolison kanssa. Omalle perheelleni olen näistä puhunut myöhemmin, mutta kukaan ei tiennyt eikä tajunnut.
Nyt uuden raskauden alussa olen miettinyt paljon sitä, että voiko näin tapahtua uudestaan? Onko muilla tästä kokemuksia? No, oli tai ei, niin tämän kertominen ainakin auttoi jo nyt vähän :)
Itse pelkään vähän synnytystä, mutta vielä enemmän sitä, että muserrun uudestaan henkisesti. Sitä en kestäisi.
