En löytänyt tästä tammikuun ryhmästä vastaavaa ketjua, joten loin uuden.
Onko tammimammojen joukossa ketään, jolla olisi kokemusta pelkopolilla käymisestä? Tai ketään, jolla on tarvetta sinne mennä? Pelottaako/ahdistaako ajatus tulevasta puserruksesta?
Itselleni kolahti eilen postilaatikkoon kutsu TAYSin pelkopolille. Aika on kuukauden päästä, lokakuun lopussa. Samassa kutsussa oli myös paria tuntia aiemmin aika ultraan ja raskauden seurantaan? Miksi? Neuvolassa terveydenhoitaja oli sitä mieltä, että minun olisi hyvä käydä polilla juttelemassa ahdistuksestani kätilölle, mistään ultrasta tai toimenpiteistä ei ollut puhetta. Nyt olenkin ihan hämilläni.
Vauva on tuolloin viikolla 31, joten ei sen asentoa varmaan vielä kannata ultrata? Eikö se ehdi vielä muuttumaan moneen kertaan? Vai tekevätkö ne kokoarvion noin pienestä? Mitä siellä oikein tapahtuu?
En siis ole sektiota menossa anelemaan, päinvastoin. Takana yksi isompi epäonnistunut leikkaus (polvi), jossa kaikki meni spinaalista lähtien pieleen, sain jonkun sairaalapöpön leikkaushaavaan ja jouduin makaamaan viikkotolkulla sairaalassa. Parantumisessakin kesti kuukausia. Ja kyseessä oli vain jalka. Ajatus siitä, että mahaan mennään ja sisäelimiä sörkitään, juu ei kiitos. Mieluummin puristan lapsen alakautta ulos. Toki jos oma tai lapsen tila sitä vaatii, niin veitsen alle mennään. Mutta minulle kumpikaan synnytysvaihtoehto ei ole houkutteleva. Todennäköisesti H-hetkellä roikun ovenkarmeissa kiinni, jalat ristissä ja en suostu synnärille lähtemään lainkaan .
Itseäni lähinnä hirvittää ponnistusvaihe ja kaikki sen jälkeen. Etenkin, kun sekä minun että miehen suvussa vauvat ovat säännöstään olleet yli nelikiloisia jättejä. Omassa suvussa kaikki raskaudet menevät vielä pitkäksi, joten sellaisesta kuuden kilon keijukaisesta olen nähnyt painajaisia. Taustalla myös on viimeiset 15 vuotta kummitellut se fakta, että ruotsin opettajani kuoli synnytykseen. Tiedän, että todennäköisyys tuolle on häviävän pieni, mutta vaikuttaahan se omiin tuntemuksiin. Myös muutama työkaverini on halunnut jakaa painajaismaisia synnytyskokemuksiaan, vaikka olen moneen kertaan pyytänyt ettei minulle niitä kerrottaisi.
Pelkäänkin, että ahdistukseni vie koko ajan enemmän pois iloa lopputuloksesta, pienestä jätkästä. Koen jo nyt huonoa omaatuntoa siitä, että suloiset vauvanvaatteet ja tuliterät vaunut saavat ajatukset kulkeutumaan ensimmäisenä synnytystilanteeseen eikä arkeen sen jälkeen.
Onko tammimammojen joukossa ketään, jolla olisi kokemusta pelkopolilla käymisestä? Tai ketään, jolla on tarvetta sinne mennä? Pelottaako/ahdistaako ajatus tulevasta puserruksesta?
Itselleni kolahti eilen postilaatikkoon kutsu TAYSin pelkopolille. Aika on kuukauden päästä, lokakuun lopussa. Samassa kutsussa oli myös paria tuntia aiemmin aika ultraan ja raskauden seurantaan? Miksi? Neuvolassa terveydenhoitaja oli sitä mieltä, että minun olisi hyvä käydä polilla juttelemassa ahdistuksestani kätilölle, mistään ultrasta tai toimenpiteistä ei ollut puhetta. Nyt olenkin ihan hämilläni.
Vauva on tuolloin viikolla 31, joten ei sen asentoa varmaan vielä kannata ultrata? Eikö se ehdi vielä muuttumaan moneen kertaan? Vai tekevätkö ne kokoarvion noin pienestä? Mitä siellä oikein tapahtuu?
En siis ole sektiota menossa anelemaan, päinvastoin. Takana yksi isompi epäonnistunut leikkaus (polvi), jossa kaikki meni spinaalista lähtien pieleen, sain jonkun sairaalapöpön leikkaushaavaan ja jouduin makaamaan viikkotolkulla sairaalassa. Parantumisessakin kesti kuukausia. Ja kyseessä oli vain jalka. Ajatus siitä, että mahaan mennään ja sisäelimiä sörkitään, juu ei kiitos. Mieluummin puristan lapsen alakautta ulos. Toki jos oma tai lapsen tila sitä vaatii, niin veitsen alle mennään. Mutta minulle kumpikaan synnytysvaihtoehto ei ole houkutteleva. Todennäköisesti H-hetkellä roikun ovenkarmeissa kiinni, jalat ristissä ja en suostu synnärille lähtemään lainkaan .
Itseäni lähinnä hirvittää ponnistusvaihe ja kaikki sen jälkeen. Etenkin, kun sekä minun että miehen suvussa vauvat ovat säännöstään olleet yli nelikiloisia jättejä. Omassa suvussa kaikki raskaudet menevät vielä pitkäksi, joten sellaisesta kuuden kilon keijukaisesta olen nähnyt painajaisia. Taustalla myös on viimeiset 15 vuotta kummitellut se fakta, että ruotsin opettajani kuoli synnytykseen. Tiedän, että todennäköisyys tuolle on häviävän pieni, mutta vaikuttaahan se omiin tuntemuksiin. Myös muutama työkaverini on halunnut jakaa painajaismaisia synnytyskokemuksiaan, vaikka olen moneen kertaan pyytänyt ettei minulle niitä kerrottaisi.
Pelkäänkin, että ahdistukseni vie koko ajan enemmän pois iloa lopputuloksesta, pienestä jätkästä. Koen jo nyt huonoa omaatuntoa siitä, että suloiset vauvanvaatteet ja tuliterät vaunut saavat ajatukset kulkeutumaan ensimmäisenä synnytystilanteeseen eikä arkeen sen jälkeen.
Muokattu viimeksi: