Mua ei ahdista niin paljon läskien kertyminen kuin se, että olen menettänyt toimivan yhteispelin ja -ymmärryksen kroppani kanssa. Ennen kaikki oli helppoa, kun kroppa kertoi mitä ja minkä verran se tarvitsee eikä terveellisiä valintoja ja painoa tarvinnut ajatella sen ihmeemmin. Pahin pahoinvointi oli ainakin helpottavinaan vajaa neljä viikkoa sitten, mutta edelleen joudun syömään paaaaljon enemmän kuin ennen, jotta olo pysyy täysin normaalina. Esim. ennen en puputtanut joka välissä leipää vaan söin leipää ainoastaan eräänlaisina omina kunnon aterioina (esim. ruisleipää, kananmunaa, tomaattia, avokadoa), nyt tuntuu että menee aina ja aina vaan energiatasapainon kannalta täysin ylimääräisiä leipäpaloja ja muuta välipalaa joka välissä aikaisemman viiden aterian lisäksi. Joskus vetäisen kuivan ruisleivän yölläkin. Mun matikkapäällä ei kyllä syömääni energiamäärää mitenkään saa vastaamaan kokonaiskulutusta varsinkin kun energiankulutus on romahtanut...
Ja onhan niitä kiloja tullut 1-2. Ei kuulosta paljolta omaankaan korvaan, mutta näyttäisi peilistä että paljon enemmänkin, varmaan koska lihasta on muuttunut läskiksi liikunnan jäätyä. Hirveen vaikeeta päättää mitä ton kropan kanssa tekisi. Kestäisikö sitkeästi pientä epämiellyttävää olotilaa ja alkaisi pakolla säännöstelemään syömisiään energiatasapainon säilyttämiseksi, vai menisikö vaan tämän mulle aivan vieraan kropan signaalien mukaan, josta seurauksena on läskiä? Ei ole kivaa kärvistellä, mutta uskon vihaavani vähintään yhtä paljon myös laihduttamista rentoon painonhallintaan ja nälän ja kylläisyyden mukaan elämiseen tottuneena. En oo ikinä kuulunut näihin normaalipainoisiin, jotka innolla ovat aina kokeilemassa jotain uutta dieettiä sen maagisen viiden kilon tiputtamiseen. Huonoimpina hetkinä mietityttääkin, että saankohan ikinä edes aikaiseksi laihdutettua jos käykin niin, että tästä kunnolla turvahdan. Äitinikään ei koskaan palannut nuoruuden mittoihin lasten saamisen jälkeen...