Poikani syntyi vuosi sitten maaliskuussa pienessä hollantilaisessa kaupungissa. Heräsin seitsemän aikaan aamulla mieheni herätyskelloon. Toivotettuani miehelleni hyvää huomenta, kiinnitin huomioni kummallisesti aaltoilevaan kipuun alaselässäni. Ajattelin sen olevan jotain ohimenevää loppuraskauteen liittyvää oireilua, joten käänsin kylkeä aikoimuksenani nukkua vielä hetken aikaa. Nukkumisesta ei kuitenkaan enää tullut mitään. Kipu kun alkoi tuntua sen verran voimakkaana, että makuuasento tuntui huonolta. Päätin nousta ylös käydäkseni vessassa. Siellä istuessani mieleeni juolahti, että ehkä kyse ei olekaan mistään loppuraskauden oireilusta vaan itse synnytyksen alkamisesta. Muistin nimittäin synnytysvalmennuksessa kuulleeni, että supistukset voivat tuntua myös pelkästään selässä. Nytkö se viimeinen rutistus tosiaan oli alkamassa?
Marssin kylpyhuoneesta suorinta tietä keittiöön kertomaan asiasta miehelleni. Ensisynnyttäjänä en osannut arvioida miten kauan synnytyksen eteneminen saattaa kestää, joten annoin miehelleni luvan lähteä töihin. Olihan mahdollista, että supistukset vaikka lakkaisivat kesken kaiken. Käskin hänen kuitenkin pitää puhelimensa mukana varmuuden vuoksi koko ajan.
Mieheni oli juuri ehtinyt töihinsä, kun lähetin ensimmäisen tekstiviestin kertoakseni, että supistusten väli on enää vain viisi minuuttia. Kello oli tuolloin yhdeksän. Jatkoimme viestien lähettelyä yli kaksi tuntia ennen kuin lopulta tulin siihen tulokseen, etteivät nämä supistukset tästä enää mihinkään katoa. Mieheni saapuessa puolen päivän aikaan takaisin kotiin makasin nelinkontin olohuoneen lattialla yrittäen parhaani mukaan selvitä kivuliaista supistuksista, jotka olivat jo ehtineet tulla jonkin aikaa kolmen minuutin välein. Mies parka ei ehtinyt edes ottaa kenkiään pois jalasta, kun komensin hänet heti hieromaan alaselkääni. Muistan ajatelleeni, että onneksi synnytysvalmennuksessa meille neuvottiin oikea hierontatekniikka, sillä hieronnasta oli suorastaan taivaallinen apu! Pystyin mieheni hieronnan ansiosta keskittymään supistuksiin paremmin, joka helpotti kivun kanssa elämistä suuresti.
Juuri kun olin löytänyt hyvän tasapainon kivun lievittämisessä hieronnan ja lantion keinuttelun välillä, mieheni vanhemmat saapuivat vierailulle puoli yhden aikaan. Emme alunperin olisi halunneet kertoa synnytyksen alkamisesta kenellekään ennen vauvan syntymää, mutta olin edellisenä päivänä sopinut lähteväni appivanhempieni kanssa ruokaostoksille, joten tietystihän heille oli ilmoitettava kauppareissun peruuntumisesta. Olin kyllä pyytänyt heitä jäämään kotiin, mutta he halusivat tulla katsomaan olisiko heistä vaikka jotain apua meille. En mitenkään kehdannut heidän nähden kyykkiä lattialla, joten istuin sitten sohvalle anoppini seuraksi. Mieheni lähti isänsä kanssa pikaisesti viemään kauan nurkissa lojuneita lehtiroskia lähimpään keräyspisteeseen. Supistuksia sateli sillä välin yhtä nopeaan tahtiin kuin ennen vieraiden saapumistakin, mutta pystyin jollakin ihmeellisellä tahdonvoimalla peittämään ne anopiltani. Hieroin vain vaivihkaa alaselkääni, ja juttelin samalla niitä näitä. Osasin ilmeisesti olla niin vakuuttava, että anoppini sanoi kotiin lähtiessään uskovansa vauvan vielä antavan odotuttaa itseään pidemmän aikaa. Nyökyttelin vain vastaukseksi, kun en muutakaan siihen hätään keksinyt.
Kellon lähestyessä yhtä pyysin miestäni soittamaan kätilöllemme. Hollannissa kun on tapana, että kätilö tulee kotiin katsomaan miten synnytys etenee (tämä koskee tietenkin vain tilanteita, joissa raskaus on edennyt normaalisti ilman mitään ongelmia). Hollantilaiset naiset valitsevat usein kotisynnytyksen sairaalassa synnyttämisen sijaan, joka onkin varmaan suurin syy kätilöiden tavalle tulla kotikäynnille. Itse halusin synnyttää sairaalassa, mutta sinnekin saa lähteä vasta kätilön annettua luvan. Kätilö lupasi tulla niin pian kuin mahdollista. Mieheni alkoi siinä odotellessamme vielä imuroimaan asuntoamme, kun ei millään osannut istua aloillaan. Hän joutui kuitenkin pitämään tauon joka kolmas minuutti minun huudellessani hieronta-apua. Tuttu kätilömme saapui puoli tuntia (joka tuntui todellisuudessa ikuisuudelta!) yhteydenottomme jälkeen. Hän meni kaikessa rauhassa istumaan sohvallemme, katsellen samalla minua supistuksieni kourissa. Muutamat supistukset nähtyään, kätilö pyysi minua siirtymään makuuhuoneen puolelle. Hän halusi tarkistaa miten pitkälle avautumisvaihe oli ehtinyt edetä. Hetken tutkittuaan kätilö kysyi haluanko tietää miten monta senttiä kohdunsuu on auki. No tietysti halusin! Sain vastaukseksi 8 cm. 8 cm! Apua, en nyt ihan odottanut olevani jo niin pitkällä. Sen enempää panikoimatta kysyin kätilöltä ehdimmekö edes enää sairaalaan asti. Kätilö totesi kylmän rauhallisesti, että kyllä me sinne ehdimme mainiosti (tosiasiassa meillä oli todella kiire, mutta kätilö paljasti sen meille vasta synnytyksen jälkeen – hän oli valkoisella valheellaan halunnut suojella meitä turhalta stressiltä). Tai sitten voisin tietysti synnyttää täällä omassa makuuhuoneessanikin jos niin haluaisin. Se vaihtoehto ei edelleenkään kuulostanut houkuttelevalta, joten lähdimme siltä istumalta kätilön kyydissä kohti sairaalaa. Mieheni hädin tuskin mahtui pitkänä hollantilaisena pikkuisen auton takapenkille vauvan turvakaukalon sekä sairaalakassini kanssa. Meidän kaikkien onneksi sairaalaan ei ollut kuin viiden minuutin ajomatka.
Sairaalan ovelle päästyämme kätilö haki minua varten pyörätuolin, ja pyysi miestäni viemään minut synnytysosastolle toiseen kerrokseen. Kätilö itse lähti parkkeeraamaan autoaan. Olimme käyneet kerran aikaisemmin tutustumassa sairaalaan, mutta olimme kummatkin onnistuneet unohtamaan miten sinne toiseen kerrokseen pääsee. Emme sitten siinä kaikessa kiireessä tajunneet kysyä neuvoa vaan päädyimme kiertämään puoli sairaalaa hissejä etsiessämme. Lopulta yksi sairaalan siivoojista vinkkasi, että tuolla tavarahissilläkin pääsette oikeaan kerrokseen. Nauroimme mieheni kanssa katketaksemme koko tilanteen huvittavuutta. Ei sitä ehkä ihan joka päivä mennä synnytysosastolle tavarahissillä! Kun vihdoin pääsimme oikeaan paikkaan, löysimme kätilön odottelemasta meitä. Hän ei voinut ymmärtää miten me olimme onnistuneet kääntymään väärään suuntaan sairaalan ovelta. Heh, no meiltä nyt onnistuu mikä vaan!
Heti synnytyssalin ovesta sisään päästyäni syöksyin taas suoraan lattialle ottamaan vastaan erittäin kivuliaiksi käyneitä supistuksia. Kätilö istui totuttuun tapaansa nojatuoliin katselemaan synnytykseni edistymistä. Sain neuvoksi siirtyä sängylle heti kun siltä tuntuu. Lattialta ylös noustuani kuului vain ”poks”, ja lapsivedet valuivat verkkareideni lahkeita pitkin salin lattialle. Hassua kyllä, en ollut edes tajunnut kiinnittää huomiota siihen, että lapsivedet eivät olleet menneet jo aiemmin. Sängylle kiivettyäni kätilö tuli tarkistamaan kohdunsuun tilanteen. Yllätyksekseni sain heti luvan alkaa ponnistaa, sillä kohdunsuu oli täysin auki. Kätilön edellisestä tutkimuksesta oli kulunut alle tunti, joten viimeiset kaksi senttiä olivat menneet vauhdilla. Synnystyssalissakaan en ollut ehtinyt olla kuin vajaa kymmenen minuuttia. Olin etukäteen ajatellut käyväni vielä lämpimässä suihkussa, mutta sille ei enää ollut aikaa.
Kokeilin ensin ponnistaa selinmakuulta, mutta se tuntui ihan liian epämukavalta. Olin ennen synnytystä päättänyt pitää mieleni mahdollisimman avoimena kaikkien erilaisten synnytysasentojen suhteen, joten suostuin heti kokeilemaan synnytysjakkaraa kätilön ehdottaessa sitä. Jakkara tuntuikin paljon paremmalta kuin sänky. Ymmärsin jakkaran avulla miten minun pitää ponnistaa, jotta saan kaiken mahdollisen voiman käytettyä hyödykseni. Minusta oli myös mukavaa, että pystyin nojaamaan mieheeni, joka istui jakkaran takana. Puoli tuntia sain ponnistaa jakkaralla ennen kuin kätilö passitti minut takaisin sängylle. Ajattelin vauvan olevan jo lähes syntymässä, mutta mitä vielä... ponnistusvaihetta kestikin vielä lähes tunnin. Voimani alkoivat uhkaavasti ehtyä, mutta kätilö ja paikalla ollut sairaanhoitaja valoivat minuun uskoa tsemppauksellaan. Ja tulihan se meidän pienokaisemme sieltä lopulta; yksi käsi napanuoraa tiukasti puristaen ja toinen käsi keskellä poskea. Kello oli silloin 15:35. Sitä tunnetta on vaikea sanoin kuvailla, kun lähes yhdeksän kuukauden odottamisen jälkeen vihdoin saa oman lapsensa syliinsä. Yhdessä koossa ja elossa. Märkänä, mutta niin ihanan lämpöisenä ja pehmeänä. En tiedä voiko maailmassa olla kauniimpaa ääntä kuin oman vauvan ensimmäinen parkaisu. Unohtumaton hetki!
Valitettavasti olin saanut synnytyksen aikana niin pahoja repemiä, että niiden paikkaaminen oli aloitettava heti poikamme syntymän jälkeen. Kätilön ammattitaito loppui hetken yrittämisen jälkeen, joten paikalle jouduttiin kutsumaan gynekologi. Repeämien tikkaus kesti melkein tunnin ja teki puudutteesta huolimatta todella kipeää. Ja juuri kun luulin tikkausoperaation vihdoin olevan ohi, gynekologi alkoikin epäillä työnsä laatua. Puhuttiin tikkien poistamisesta ja uudelleen laittamisesta nukutuksessa. Siinä vaiheessa olin jo peloissani. En todellakaan halunnut mitään nukutusta! Kaikeksi onneksi paikalle haettu kokeneempi gynekologi arvioi kollegansa ompeleet sen verran hyviksi, että säästyin leikkaussalilta. Papereiheni kirjattiin lausunto: ”repeämät paranevat todennäköisesti kohtuullisesti.”
Pääsimme mieheni kanssa kaiken tämän jälkeen lopulta nauttimaan pienestä tuhisijastamme ilman ylimääräisiä silmäpareja. Olisin päässyt pojan kanssa kotiin heti samana päivänä, mutta halusin jäädä yöksi sairaalaan. Ja hyvä, että jäinkin, sillä sain myöhemmin illalla huonekaverikseni samana päivänä synnyttäneen ystäväni. Meillä oli sama laskettu aika, joten aika hauska sattuma, että meidän molempien vauvat päättivät kuin yhteisesti syntyä jo viikolla 38.
Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen synnytykseni kulkuun. Sain kokea toivomani ”luonnonmukaisen synnytyksen”, vaikka en mitenkään ehdoton kipulääkityksen suhteen ollutkaan. Jos lääkkeille olisi ollut tarvetta, olisin niitä tietysti suostunut käyttämään.Ehkä eniten yllätyin siitä tosiseikasta, että synnytys voi edetä todella nopeasti myös ensisynnyttäjällä. En olisi edes villeimmissä unissanikaan osannut kuvitella, että poikani syntyisi alle yhdeksässä tunnissa siitä kun tunsin ensimmäiset supistukset! Enkä kyllä osannut odottaa sitäkään, että supistukset voisivat tuntua pelkästään alaselässä. Melkein jäi harmittamaan, etten vieläkään tiedä miltä ne ”viralliset” supistukset vatsan puolella tuntuvat. Ehkä seuraavalla kerralla sitten... niin ja, ne repeämät parantuivat hienosti jo viikossa. Laadukasta työtä se nuori gynekologi teki – turhaan oli huolissaan!
Pieni poikamme painoi syntyessään 3420g ja oli 51cm pitkä.