Osallistu kirjoituskilpailuun - voita Molo Kidsin välikausihaalari ja muita ihania palkintoja!

Poikani syntyi vuosi sitten maaliskuussa pienessä hollantilaisessa kaupungissa. Heräsin seitsemän aikaan aamulla mieheni herätyskelloon. Toivotettuani miehelleni hyvää huomenta, kiinnitin huomioni kummallisesti aaltoilevaan kipuun alaselässäni. Ajattelin sen olevan jotain ohimenevää loppuraskauteen liittyvää oireilua, joten käänsin kylkeä aikoimuksenani nukkua vielä hetken aikaa. Nukkumisesta ei kuitenkaan enää tullut mitään. Kipu kun alkoi tuntua sen verran voimakkaana, että makuuasento tuntui huonolta. Päätin nousta ylös käydäkseni vessassa. Siellä istuessani mieleeni juolahti, että ehkä kyse ei olekaan mistään loppuraskauden oireilusta vaan itse synnytyksen alkamisesta. Muistin nimittäin synnytysvalmennuksessa kuulleeni, että supistukset voivat tuntua myös pelkästään selässä. Nytkö se viimeinen rutistus tosiaan oli alkamassa?

Marssin kylpyhuoneesta suorinta tietä keittiöön kertomaan asiasta miehelleni. Ensisynnyttäjänä en osannut arvioida miten kauan synnytyksen eteneminen saattaa kestää, joten annoin miehelleni luvan lähteä töihin. Olihan mahdollista, että supistukset vaikka lakkaisivat kesken kaiken. Käskin hänen kuitenkin pitää puhelimensa mukana varmuuden vuoksi koko ajan.

Mieheni oli juuri ehtinyt töihinsä, kun lähetin ensimmäisen tekstiviestin kertoakseni, että supistusten väli on enää vain viisi minuuttia. Kello oli tuolloin yhdeksän. Jatkoimme viestien lähettelyä yli  kaksi tuntia ennen kuin lopulta tulin siihen tulokseen, etteivät nämä supistukset tästä enää mihinkään katoa. Mieheni saapuessa puolen päivän aikaan takaisin kotiin makasin nelinkontin olohuoneen lattialla yrittäen parhaani mukaan selvitä kivuliaista supistuksista, jotka olivat jo ehtineet tulla jonkin aikaa kolmen minuutin välein. Mies parka ei ehtinyt edes ottaa kenkiään pois jalasta, kun komensin hänet heti hieromaan alaselkääni. Muistan ajatelleeni, että onneksi synnytysvalmennuksessa meille neuvottiin oikea hierontatekniikka, sillä hieronnasta oli suorastaan taivaallinen apu! Pystyin mieheni hieronnan ansiosta keskittymään supistuksiin paremmin, joka helpotti kivun kanssa elämistä suuresti.

Juuri kun olin löytänyt hyvän tasapainon kivun lievittämisessä hieronnan ja lantion keinuttelun välillä, mieheni vanhemmat saapuivat vierailulle puoli yhden aikaan. Emme alunperin olisi halunneet kertoa synnytyksen alkamisesta kenellekään ennen vauvan syntymää, mutta olin edellisenä päivänä sopinut lähteväni appivanhempieni kanssa ruokaostoksille, joten tietystihän heille oli ilmoitettava kauppareissun peruuntumisesta. Olin kyllä pyytänyt heitä jäämään kotiin, mutta he halusivat tulla katsomaan olisiko heistä vaikka jotain apua meille. En mitenkään kehdannut heidän nähden kyykkiä lattialla, joten istuin sitten sohvalle anoppini seuraksi. Mieheni lähti isänsä kanssa pikaisesti viemään kauan nurkissa lojuneita lehtiroskia lähimpään keräyspisteeseen. Supistuksia sateli sillä välin yhtä nopeaan tahtiin kuin ennen vieraiden saapumistakin, mutta pystyin jollakin ihmeellisellä tahdonvoimalla peittämään ne anopiltani. Hieroin vain vaivihkaa alaselkääni, ja juttelin samalla niitä näitä. Osasin ilmeisesti olla niin vakuuttava, että anoppini sanoi kotiin lähtiessään uskovansa vauvan vielä antavan odotuttaa itseään pidemmän aikaa. Nyökyttelin vain vastaukseksi, kun en muutakaan siihen hätään keksinyt.

Kellon lähestyessä yhtä pyysin miestäni soittamaan kätilöllemme. Hollannissa kun on tapana, että kätilö tulee kotiin katsomaan miten synnytys etenee (tämä koskee tietenkin vain tilanteita, joissa raskaus on edennyt normaalisti ilman mitään ongelmia). Hollantilaiset naiset valitsevat usein kotisynnytyksen sairaalassa synnyttämisen sijaan, joka onkin varmaan suurin syy kätilöiden tavalle tulla kotikäynnille. Itse halusin synnyttää sairaalassa, mutta sinnekin saa lähteä vasta kätilön annettua luvan. Kätilö lupasi tulla niin pian kuin mahdollista. Mieheni alkoi siinä odotellessamme vielä imuroimaan asuntoamme, kun ei millään osannut istua aloillaan. Hän joutui kuitenkin pitämään tauon joka kolmas minuutti minun huudellessani hieronta-apua. Tuttu kätilömme saapui puoli tuntia (joka tuntui todellisuudessa ikuisuudelta!) yhteydenottomme jälkeen. Hän meni kaikessa rauhassa istumaan sohvallemme, katsellen samalla minua supistuksieni kourissa. Muutamat supistukset nähtyään, kätilö pyysi minua siirtymään makuuhuoneen puolelle. Hän halusi tarkistaa miten pitkälle avautumisvaihe oli ehtinyt edetä. Hetken tutkittuaan kätilö kysyi haluanko tietää miten monta senttiä kohdunsuu on auki. No tietysti halusin! Sain vastaukseksi 8 cm. 8 cm! Apua, en nyt ihan odottanut olevani jo niin pitkällä. Sen enempää panikoimatta kysyin kätilöltä ehdimmekö edes enää sairaalaan asti. Kätilö totesi kylmän rauhallisesti, että kyllä me sinne ehdimme mainiosti (tosiasiassa meillä oli todella kiire, mutta kätilö paljasti sen meille vasta synnytyksen jälkeen – hän oli valkoisella valheellaan halunnut suojella meitä turhalta stressiltä). Tai sitten voisin tietysti synnyttää täällä omassa makuuhuoneessanikin jos niin haluaisin. Se vaihtoehto ei edelleenkään kuulostanut houkuttelevalta, joten lähdimme siltä istumalta kätilön kyydissä kohti sairaalaa. Mieheni hädin tuskin mahtui pitkänä hollantilaisena pikkuisen auton takapenkille vauvan turvakaukalon sekä sairaalakassini kanssa. Meidän kaikkien onneksi sairaalaan ei ollut kuin viiden minuutin ajomatka.

Sairaalan ovelle päästyämme kätilö haki minua varten pyörätuolin, ja pyysi miestäni viemään minut synnytysosastolle toiseen kerrokseen. Kätilö itse lähti parkkeeraamaan autoaan. Olimme käyneet kerran aikaisemmin tutustumassa sairaalaan, mutta olimme kummatkin onnistuneet unohtamaan miten sinne toiseen kerrokseen pääsee. Emme sitten siinä kaikessa kiireessä tajunneet kysyä neuvoa vaan päädyimme kiertämään puoli sairaalaa hissejä etsiessämme. Lopulta yksi sairaalan siivoojista vinkkasi, että tuolla tavarahissilläkin pääsette oikeaan kerrokseen. Nauroimme mieheni kanssa katketaksemme koko tilanteen huvittavuutta. Ei sitä ehkä ihan joka päivä mennä synnytysosastolle tavarahissillä! Kun vihdoin pääsimme oikeaan paikkaan, löysimme kätilön odottelemasta meitä. Hän ei voinut ymmärtää miten me olimme onnistuneet kääntymään väärään suuntaan sairaalan ovelta. Heh, no meiltä nyt onnistuu mikä vaan!

Heti synnytyssalin ovesta sisään päästyäni syöksyin taas suoraan lattialle ottamaan vastaan erittäin kivuliaiksi käyneitä supistuksia. Kätilö istui totuttuun tapaansa nojatuoliin katselemaan synnytykseni edistymistä. Sain neuvoksi siirtyä sängylle heti kun siltä tuntuu. Lattialta ylös noustuani kuului vain ”poks”, ja lapsivedet valuivat verkkareideni lahkeita pitkin salin lattialle. Hassua kyllä, en ollut edes tajunnut kiinnittää huomiota siihen, että lapsivedet eivät olleet menneet jo aiemmin. Sängylle kiivettyäni kätilö tuli tarkistamaan kohdunsuun tilanteen. Yllätyksekseni sain heti luvan alkaa ponnistaa, sillä kohdunsuu oli täysin auki. Kätilön edellisestä tutkimuksesta oli kulunut alle tunti, joten viimeiset kaksi senttiä olivat menneet vauhdilla. Synnystyssalissakaan en ollut ehtinyt olla kuin vajaa kymmenen minuuttia. Olin etukäteen ajatellut käyväni vielä lämpimässä suihkussa, mutta sille ei enää ollut aikaa.

Kokeilin ensin ponnistaa selinmakuulta, mutta se tuntui ihan liian epämukavalta. Olin ennen synnytystä päättänyt pitää mieleni mahdollisimman avoimena kaikkien erilaisten synnytysasentojen suhteen, joten suostuin heti kokeilemaan synnytysjakkaraa kätilön ehdottaessa sitä. Jakkara tuntuikin paljon paremmalta kuin sänky. Ymmärsin jakkaran avulla miten minun pitää ponnistaa, jotta saan kaiken mahdollisen voiman käytettyä hyödykseni. Minusta oli myös mukavaa, että pystyin nojaamaan mieheeni, joka istui jakkaran takana. Puoli tuntia sain ponnistaa jakkaralla ennen kuin kätilö passitti minut takaisin sängylle. Ajattelin vauvan olevan jo lähes syntymässä, mutta mitä vielä... ponnistusvaihetta kestikin vielä lähes tunnin. Voimani alkoivat uhkaavasti ehtyä, mutta kätilö ja paikalla ollut sairaanhoitaja valoivat minuun uskoa tsemppauksellaan. Ja tulihan se meidän pienokaisemme sieltä lopulta; yksi käsi napanuoraa tiukasti puristaen ja toinen käsi keskellä poskea. Kello oli silloin 15:35. Sitä tunnetta on vaikea sanoin kuvailla, kun lähes yhdeksän kuukauden odottamisen jälkeen vihdoin saa oman lapsensa syliinsä. Yhdessä koossa ja elossa. Märkänä, mutta niin ihanan lämpöisenä ja pehmeänä. En tiedä voiko maailmassa olla kauniimpaa ääntä kuin oman vauvan ensimmäinen parkaisu. Unohtumaton hetki!

Valitettavasti olin saanut synnytyksen aikana niin pahoja repemiä, että niiden paikkaaminen oli aloitettava heti poikamme syntymän jälkeen. Kätilön ammattitaito loppui hetken yrittämisen jälkeen, joten paikalle jouduttiin kutsumaan gynekologi. Repeämien tikkaus kesti melkein tunnin ja teki puudutteesta huolimatta todella kipeää. Ja juuri kun luulin tikkausoperaation vihdoin olevan ohi, gynekologi alkoikin epäillä työnsä laatua. Puhuttiin tikkien poistamisesta ja uudelleen laittamisesta nukutuksessa. Siinä vaiheessa olin jo peloissani. En todellakaan halunnut mitään nukutusta! Kaikeksi onneksi paikalle haettu kokeneempi gynekologi arvioi kollegansa ompeleet  sen verran hyviksi, että säästyin leikkaussalilta. Papereiheni kirjattiin lausunto: ”repeämät paranevat todennäköisesti kohtuullisesti.”

Pääsimme mieheni kanssa kaiken tämän jälkeen lopulta nauttimaan pienestä tuhisijastamme ilman ylimääräisiä silmäpareja. Olisin päässyt pojan kanssa kotiin heti samana päivänä, mutta halusin jäädä yöksi sairaalaan. Ja hyvä, että jäinkin, sillä sain myöhemmin illalla huonekaverikseni samana päivänä synnyttäneen ystäväni. Meillä oli sama laskettu aika, joten aika hauska sattuma, että meidän molempien vauvat päättivät kuin yhteisesti syntyä jo viikolla 38.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen synnytykseni kulkuun. Sain kokea toivomani ”luonnonmukaisen synnytyksen”, vaikka en mitenkään ehdoton kipulääkityksen suhteen ollutkaan. Jos lääkkeille olisi ollut tarvetta, olisin niitä tietysti suostunut käyttämään.Ehkä eniten yllätyin siitä tosiseikasta, että synnytys voi edetä todella nopeasti myös ensisynnyttäjällä. En olisi edes villeimmissä unissanikaan osannut kuvitella, että poikani syntyisi alle yhdeksässä tunnissa siitä kun tunsin ensimmäiset supistukset! Enkä kyllä osannut odottaa sitäkään, että supistukset voisivat tuntua pelkästään alaselässä. Melkein jäi harmittamaan, etten vieläkään tiedä miltä ne ”viralliset” supistukset vatsan puolella tuntuvat. Ehkä seuraavalla kerralla sitten...  niin ja, ne repeämät parantuivat hienosti jo viikossa. Laadukasta työtä se nuori gynekologi teki – turhaan oli huolissaan!

Pieni poikamme painoi syntyessään 3420g ja oli 51cm pitkä.

 
Lokakuun alun viikonloppuna v. 2010 ilmoitit viimein tulostasi. Heräsin yöllä siihen että koko sänky tuntui lainehtivan, lapsivedet tulivat sänkyyn. Ajattelin että aamulla sitten soitan sairaalaan, kunnes yhtäkkiä tajusin että synnytys on aluillaan. Vihdoinkin! Nukkumisesta ei tullut enää mitään, jännässäni keinuin olohuoneen keinutuolissa ja kuulostelin, joko supistaa. Eihän sitä esikoiselta ymmärrä, että varmaan pitäisi niiden supistusten jossain tuntuakin..

Aamulla soitin sairaalaan ja pyysivät näytille. Käyrät otettiin ja luulin pääseväni vielä kotiin, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan. Lapsivettä kuitenkin tihkui koko ajan vähän joten ottivat minut yöksi osastolle. Yöhoitaja toi minulle diapamia jotta saisin unen päästä kiinni. Ihmettelin, ajattelin että en kyllä ota, lie mitä vaurioita lapselle tulee. Huonekaverina minulla oli ulkomaalaissyntyinen nainen, joka puhui tai oikeastaan huusi useampaan kertaan puhelimeen yön aikana. Nukkumisesta ei tullut oikein mitään ja aloin ymmärtää miksi se lääke oli tuotu. Yö meni horteessa ja seuraavana päivänä synnytys käynnistettiin koska vesien menosta oli kulunut yli vuorokausi. Silloin alkoi pelottaa ja soitin hädissäni äidille, joka rauhoitteli hermostunutta tytärtään.

Saliin siirryttiin parin tunnin sisään käynnistystabletin otosta ja sitten alkoivat supistukset oikein kunnolla. Olin käynyt äitiysjoogassa ja niiden oppien mukaan sain itseni suggeroitua melko hyvin, vaikka kipeitä olivatkin. Avautuminen kesti melko kauan, illalla klo 19 alkaen, ilokaasua haukkoen, epiduraali klo 01 ja lisävauhtia oksitosiinista aamulla klo 6.30. Epiduraalin laitto kesti yhteensä melkein tunnin, nukkumatti ei meinannut saada neulaa oikeaan paikkaan ja lopulta istuen onnistui, tosin puudutus tuli toispuoleisesti eli vasen jalka oli kuin halvaantunut ja oikealle alavatsalle jäi kämmenen kokoinen kipualue. Mies joutui sitten vasenta jalkaa kannattelemaan läpi synnytyksen :D

Ponnistusvaihe tuntui kestävän ikuisuuden. Voimat olivat loppu, vauva avotarjonnassa, minulla tulehdusarvot melkein 200 ja vauvalla tukalat oltavat koska lapsivesi ruskeaa ja syke laski joka supistuksella. Lisäksi vauvan ph-arvo oli liian korkea(tai matala) joten sektion mahdollisuuttakin vilauteltiin. Silloin lähti kyllä väsyneestä tulevasta mammasta rukous yläkertaan  että jos vain jotenkin mahdollista syntyisi alakautta..leikkaus pelotti synnytystäkin enemmän. Salissa lappasi kandia ja lastenlääkäriä ja silmät sikkuralla katsoin lastenlääkäriä joka kumartui ylleni ja sanoi: "Jos vielä vähän kokeilet ponnistaa niin vauva syntyisi???" Alkoi ihan hirveästi naurattaa koska hra pediatri näytti ihan tohtori Sykeröltä :D Kätilölle olin jossain vaiheessa tuumannut että: "Ei sieltä taida tulla lasta eikä paskaa!" Hmmm...taisi kuitenkin molemmat tulla..

Herra pieni herra syntyi sitten klo 7.43 imukuppiavusteisesti. Pehmeä imukuppi irtosi pojan päästä kahdesti ja kolmannella kerralla vaihdettiin kova kuppi ja johan syntyi, päässä komea mustelma. En tajunnut pään jo syntyneen, kätilö komentaa ettei enää saa ponnistaa, pää syntyi jo! Imivät pikkukaverin suun puhtaaksi ja sitten tulikin yhdellä työnnöllä koko kaveri ulos. Ponnistusvaihe oli kivuton paitsi se yksi alue vatsassa joka ei puutunut. Jälkitikkaukset teki lääkäri koska oli tullut 2. asteen repeämä emättimeen. Olo oli kuin koivuhalolla piestyllä mutta niin rauhallinen ja tyytyvväinen. Yhdeksän kuukauden yksiö vaihtui neljäntoista tunnin ähellyksen jälkeen ihmeeksi äidin syliin. 
 

Olimme suunnitelleet niin että kunhan synnytykseen lähtö tulisi, saapuisi mummo hoitamaan esikoista ja mies pääsisi synnytykseen. Toisena vaihtoehtona oli kaasoni tuleminen tukihenkilökseni, jos mummo olisi töissä... Asiat vaan eivät aina mene suunnitelmien mukaan, ei edes varasuunnitelmien.

Viikkoja oli kertynyt jo 41+3, yliaikaiskontrolliin olisi ollut kaksi päivää, kun heräsin hirvittävään selkäkipuun/poltteluun sekä vessahätään klo.5:45 syksyisenä lauantaiaamuna. Vessassa käytyäni ehdin miettiä tulisiko uni uudestaan, kun tuli uusi vessahätä. Ehdin juuri ja juuri pöntölle, kun lapsivedet lensivät kaaressa :P.

Hetken ihmeteltyäni tilannetta (esikoisen synnytys alkoi supistuksilla, kalvot piti puhkaista) päätin herätellä mieheni. Supistukset tulivat niin voimakkaina, että päätimme soittaa ambulanssin viemään minut sairaalan. Mieheni soittaessa häkeen soitin itse varatukihennilölleni, että alaosa suunnata sairaalaan. Hän oli noin puolen tunnin ajomatkan päässä, sanoi tulevansa het ku ehtii :)

Ambulanssin odottelu oli yhtä tuskaa, hyvä että takin sain päälleni laitettua. Onneksi sairaalakassi oli jo valmiina eteisessä odottamassa. Viimein lanssimiehet saapuivat, käskivät istua kärriin ja kouluttivat minut autoon, mieheni huikkas, jotta perässä tulee, kunhan mummo pääsee töistä. Menomatkan töyssyt tuntuivat hirveiltä, onneksi matkaa oli vain 4km.

Sairaalaan minut kirjattiin 6:30, "missä neuvolakortti" kysyi hoitaja, no kotonahan se, keittiönpöydällä. Lupasin mieheni sen tuovan.

Tietoni kirjattiin ylös ja kätilö tarkasti tilanteen, 7cm olin auki. Sitten tiedusteltiin olisinko halukas ottaman kipulääkettä.. No tottahan olin.. Antoivat ilokaasun (jota en kunnolla saanut hengiteltyä, kun koski niin kovasti). Kätilöt sanoivat alkavansa laskemaan spinaalipuudutteen määrää, kun minulla tuli hirvittävän voimakas supistus ja tuntui ponnistamisen tarve. Hyvin ripeästi liikkuivat kätilöt auttamaan minut selläloeen, kun olin kyljellään. Mitä nyt tapahtuu, mietin ja ilmeisesti kysyin (huusin) myös ääneen, sillä kätilö vastasi, että vauva syntyy, tukka jo näkyy. Melkein nauratti. Kerran sain ponnistaa ja sitten vain hengittelin ja ihana tummatukkainen miehenalku saapui maailmaan ihmeemmin kivuttomasti. Tukihenkilöni ehti muuten oven taakse kuulemaan ensirääkäisyn.

Kätilöt punnitsivat pikku-ukon, jolle painoa olikin kertynyt 4220g ja myöhemmin pituudeksi mitattiin 53,5cm. Ilmanko olo ennen synnytystä oli tukala ja liitoskivut hirveät, itselläni kun pituutta on 154cm.

Tukihenkilöni laittoi miehelleni kuvaviestin pojasta, mies oli luullut vitsiksi sitä ensin. Tässä vaiheessa kätilöiden vuoro vaihtui ja oli ilo huomata että aamuvuoron kätilö oli sama joka oli esikoisen syntyessä kätilönäni. poika nostettiin rinnalle ja hän alkoi samointein imeä!

Poika syntyi siis kello 6:50, synnytyksen kesto oli 1h, ponnistusvaiheen kesto 2min ja "diagnoosina" syöksysynnytys. Iso ja isoveli tulivat meitä katsomaan heti, kun pääsimme osastolle. Minulla oli olo sellainen, että olisin voinut samaa matkaa lähteä kotiin, ei koskenut mihinkään eikä väsyttänyt. Poikakin oli terve ku mikä, vaikkakin mustelmainen :)

 

 
Pikkuinen, lapsi lupausten. Sinä synnyit iltaan elokuun. Jälkeen pitkän synnytyksen, sinä tulit ja veit sydämeni lopullisesti. Kauniit vaaleat hiuksesi pystyssä, katsoit minua pienillä simmuillasi toivottaen minut tervetulleeksi äitiyden elinikäiseen, mutta ihanaan tehtävään. Hetkessä unohdin pitkän ja tuskaisen synnytyksen. Hetkessä olin onnellisempi, kuin koskaan. Hetkessä oloni oli kevyt, kuin linnunpoikasella joka lentää liihottaa ensimmäistä kertaa taivaalla.

Ihastelin vain silmät kosteana sinun kauneuttasi, sinun täydellisiä kasvojasi, pieniä suloisia varpaitasi ja kippurassa olevia sormiasi. Söit heti ahneesti rinnasta pienellä suppusuullasi. Otit rauhallisesti elämäsi ensi minuutit. Heti syönnin jälkeen nukahdit rinnalleni ja tuhisit siinä, kuin olisit aina ollut siinä.
Kaikki oli niin luonnollisen ihanaa. Leijuin pilvilinnoissa. Aika pysähtyi.
Ajattelin; siinä se on, minun pieni rakas poikani.


Joonatan, ikää vuorokausi


s-posti: angelika@live.fi
 

Tuskastuttavaa odottelua, käveleskelyä käytävillä, hidasta avautumista, epiduraalia, ilokaasua, mukavan synnytysasennon etsimistä. Kaikkeen tähän olin varautunut, mutta toisin kävi.

Aamulla kymmenen aikaan se sitten tapahtui, lapsivettä tulvahti. Hyperventiloiden syöksähdin kertomaan tulevalle isälle ’nyt se alkaa!’ Odotin niiden paljon puhuttujen, kamalien kipujen saapuvan hetkenä minä hyvänsä. Kului tunti ja toinenkin, mutta en oikeastaan tuntenut mitään erikoista kipua. Aloin jo miettiä, että sen olleen väärä hälytys. Auringon laskiessa alavatsassa alkoi kuitenkin tuntua painetta ja pientä aaltomaista kipua. Mietin kaikkia lukemiani synnytyskertomuksia, joissa kipu kuvataan suorastaan jalat alta vievänä. Päätin odotella tilanteen kehittymistä, koska ei niillä kivuilla vielä synnytysosasto kutsuisi aikoihin.

Illalla kahdeksan aikaan tuli toinen lapsiveden tulvahdus ja kipukin alkoi jo tuntua paria astetta kovemmin. Ajattelin infota asiasta puhelimitse synnytysosaston päivystystä. Siellä todettiin, että koska olen ensisynnyttäjä, minulla menee avautumisessa todennäköisesti vielä tunteja. Minun pyydettiin aamulla tulemaan osastolle, jos kipu nyt ei käy aivan sietämättömäksi. Sietämätön kipu, miten tunnistaa sietämättömän kivun? Kuulostelin kipuani ja pohdiskelin oliko se sietämätöntä. Se tuntui välillä aika kovastikin, mutta sietämätöntä. Minulle tuli sietämättömästä mieleen sellainen kipu mikä saa pyöriskelemään lattialla tuskissaan ja huutamaan äitiä.

Yhdeksän aikaan kipu alkoi olla pysyvä tila ja tuntui, että nyt voisi olla hyvä hetki käydä edes tarkistamassa tilanne sairaalassa. Olin kyllä melko varma, että sieltä käännytettäisiin takaisin kotiin odottelemaan. Taksikin oli pysäköinyt väärän talon eteen. Rauhallisesti vetelin happea nenästä sisään ja päästelin suusta ulos, vaappuessani taksin kyytiin. Taksissa minut yllätti suunnaton tarve ponnistaa. Jokaisen ponnistus tuntemuksen aikana piti todenteolla keskittyä siihen, ettei ponnistanut. Päässäni vilahteli kuvia siitä kuinka lapsemme saapuisi maailmaan taksin takapenkillä. Minut valtasi pienoinen avuttomuuden tunne. Olin kuitenkin aivan hiljaa ja keskityin manailemaan punaiset liikennevalot vihreiksi. Sairaalalla jouduttiin vielä etsiskelemään oikeaa ovea ja jouduin todella valjastamaan päässäni kaikki zenimäiset mantrat käyttöön.

Vihdoin ja viimein synnytysosaston ovesta sisään. ’Minua ponnistuttaa!’ sanoin kätilölle joka tuli meitä vastaan. Kätilö vei meidät tutkimushuoneeseen ja teki tutkimuksen todeten, että olin täysin auki – ponnistamaan siis. En ole varmaankaan koskaan ollut elämässäni niin keskittynyt johonkin tekemiseen, kuin synnytyksessä. Minulla oli tarkka määränpää ja se oli saada lapsi mahdollisimman nopeasti synnytettyä. Jokaiseen supistukseen valjastin pienen ydinpommin verran energiaa. Lapsen pää oli ulkona ja sain koittaa sitä kädelläni. Minnulle tuli suunnaton tarve saada tuo pieni ihminen syliini turvaan, heti! POOOOOONNISTUS! 20 minuuttia osastolle saapumisesta minulla oli sylissäni pieni tuhiseva poika. Kaikki meni lopussa niin nopeasti, että ajatukset tapahtumien todellisuudesta tulivat vähän jälkijunassa - minulla on todellakin ihana pieni poika. Myös isä oli hieman häkeltynyt tapahtuman nopeasta kulusta, hän kun oli varautunut eväineen monen tunnin uurastukseen.

Vähän kadehdin heitä, jotka saavat synnyttää ajan kanssa, päästä ajatuksineen mukaan siihen hetkeen. Toisaalta, pieni poikani on nyt vähän yli vuoden vanha ja jotenkin hänen vauhdikkaaseen persoonaansa sopii hyvin se, että hän putkahti maailmaan vauhdilla. Tämä oli minun synnytyskokemukseni, kiireinen kaikkineen ja sitä vaalin sydämessäni loppu elämäni.


 
Torstaina 10.1.2013 kävin mieheni kanssa nukkumaan normaalisti siinä puolen yön tienoilla, viikkoja oli tuolloin 39+3 ja esikoista odotin. Illalla enkä nukkumaan mennessä osannut aavistaa että lähtö tulisi sinä yönä. Heräsin kolmen aikoihin kovaan alavatsakipuun, samantyylinen ku menkkakivut mutta kymmenen kertaa kovempi. Säikähdin ensin tietysti, että mistä on kyse mutta koska kipu loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin päätin jatkaa unia. Meni joitain minuutteja, ehkä kymmenen kun kipu tuntui uudestaan. Puolen tunnin kipua-ei kipua oleilun jälkeen tajusin että kyse taitaa olla supistuksista. Yritin yöllä muistella mitä synnytyskivunlievitys neuvoja tähän alkuvaiheeseen oli kerrottu mutta en muistanut muuta kuin vesi. Lyllersin suihkuun jossa viivyin parikymmentä minuuttia eikä mitään helpotusta tapahtunut. Ainoa, mikä vähän lievitti kipua oli mennä vessanpöntölle istumaan supistuksen ajaksi. Ravasin sängyn ja vessan väliä viiteen astii aamulla kunnes kipu alkoi olla todella sietämätöntä ja herätin mieheni. Lisäksi minulta tihkui jotakin vaaleanpunertavaa jota epäilin lapsivedeksi. Mitään kunnon hulahdusta ei kuitenkaan tapahtunut, tämä selviää tekstissä myöhemmin miksi.

Kuudelta soitin sairaalaan josta annettiin lupa tulla kun siltä tuntuu, ja aloinkin laittamaan kamoja kasaan. Ennen aamuseiskaa olimme sairaalalla, jossa ilmoitin ensimmäisenä haluavani kipulääkettä. Sitä en heti saanut, piti hetki odotella että sali vapautuu. Tässä vaiheessa ei ole mitään tietoa kellonajasta, mutta pääsimme kuitenkin suht pian (ehkä puolen tunnin odottelun jälkeen) saliin. Mulle laitettiin tippa käteen ja kipupiikki pyllyyn. Kipu laantui ja pystyin torkkumaan pieniä aikoja. Yhdeksältä anestesialääkäri tuli laittamaan epiduraalin ja se oli kuin taivaan lahja! Mies sanoi jälkeenpäin että mikään muu asia synnytyksessä ei ällöttänyt häntä enempää ku epiduraalin laitto :D Mutta oli se kyllä epämukavaakin, kaksi kätilöä piti minusta kiinni ja itse yritin hurjissa kivuissa pysytellä liikkumatta todella kamalassa asennossa. Kun epiduraali oli paikoillaan ja alkoi vaikuttaa, kivut kaikkosivat lähes kokonaan ja pystyin nukkumaan pari tuntia. Puoli 12 söin puolikkaan banaanin ja sain uuden annoksen epiduraalia sekä oksitosiinitipan. Käskin miestä soittamaan neuvolaan, koska klo 12 olisi ollut neuvola-aika mutta luonnollisesti emme sinne päässeet. Sieltä ei kuitenkaan vastattu ja yritin taas torkkua. Juttelimme myös miehen kanssa edellisenä iltana lukemistani miesten synnytysmokista vauva.fi-palstalta ja naureskelimme radiosta kuuntelemillemme YleX:n juontajille.

Hieman ennen kahta pyysin miestäni kutsumaan kätilön antamaan kolmannen annoksen epiduraalia. Sisätutkimuksen tehtyään kätilö ilmoitti että epiduraalia ei enää ehdi antaa, vauva on tulossa nyt! Hetken päästä kun alkuvalmistelut oli tehty, toinen kätilö saapunut paikalle opiskelijan kanssa, sain luvan alkaa ponnistaa. Kahdelta olisi ollut kätilöiden vuoronvaihto, mutta alkuperäinen kätilömme päätti hoitaa muiden avustuksella homman loppuun asti. Olin siinä jo hetken aikaa ponnistanut, aika tuntui matelevan toooodella hitaasti eikä tulosta tullut, kätilö ilmoitti että nyt on pakko ponnistaa täysillä tai hän joutuu leikkaamaan minut. Vauva on saatava pihalle. Ilmoitin että minuahan ei leikellä ja annoin palaa :D 11.1.2013 klo 14.12, 12 minuutin ponnistaminen ja ihana, pieni, kultatukkainen prinssimme oli maailmassa. Pituutta pojalla oli 50cm, painoa 3400g ja pipomittaa 34cm. Outo juttu sinänsä, lapsivesi tuli vasta lapsen jälkeen. Pojan pää oli jo aika aikasessa vaiheessa raskautta todella alhaalla lantiossa ja toimi nyt siis tulppana ettei lapsivesi päässyt kunnolla tulemaan. Kuulemma tästä syystä, ja siitä että poika oli myös kakannu siihen, poika ei hengittänyt aluksi kunnolla ja kätilö joutui imemään limat pois keuhkoista. Onneksi muutaman sekunnin kuluttua kuului maailman paras ääni, lapseni ensikiljaisu <3 Jälkeiset tulivat muutaman minuutin päästä tästä ja kätilö tikkasi parit pintarepeemät, joita olin saanut. Sain pojan rinnalleni ja hetken nuuhkuttamisen ja ihmettelyn jälkeen hän alkoi imeä rintaani. Pyytelin kätilöiltä vuolaasti anteeksi rankkaa kielenkäyttöäni, omasta mielestäni oli kironnut kuin merirosvo mutta kätilöt ja mieheni vakuuttivat minun olleen hiljaa, paria kirosanaa lukuunottamatta olin kuulemma vain pihissyt itsekseni :D Synntys kesti kaikenkaikkiaan reilut 10 tuntia, joka on ensisynnyttäjälle kuulemma todella nopea aika. Sairaalassa olimme pojan kanssa pari päivää, en saanut kunnolla nukuttua siellä ja pyysin että jos lastenlääkärin tarkastuksessa ei ilmene mitään että pääsisimme kotiin. Kaikki on sujunut hyvin ja olemme mieheni kanss hyvin onnellisia rakkaasta pojastamme.

Tässä kuvassa Eemil on viiden päivän ikäinen ihmettelijä <3
 

          
Olin etukäteen valmistautunut synnytykseen melkein nukahtamalla synnytysvalmennukseen ja kahlaamalla läpi Internetin ihmeellisen maailman metsästäen aiheeseen liittyviä artikkeleita, keskustelupalstoja ja blogitekstejä. Pian huomasin, että tarinoita, synnytyksiä, oli aivan yhtä monta erilaista kuin kirjoittajia. Yhden yhtä identtistä tarinaa en löytänyt. Tämän jälkeen päätin, etten luo liikaa odotuksia omalle synnytykselle, sillä ikinä ei voi tietää, mitä tulevan pitää.

Tapahtumaketju sai alkunsa koomisesti perjantaina 13. päivä, rv.38+3. Lähdin tapani mukaan aamulenkille kiertämään jo tutuksi tullutta luontopolkua, joka pömppömahan kanssa taittui noin vartissa. Matka ei siis ollut pitkä, mutta sai mukavasti kehon ja mielen hereille. Päätin muutamaa sataa metriä vaille kotipihan vaihtaa hölkälle. Ensimmäinen askel ja humps. Ensimmäisenä ajattelin, että olisikohan pitänyt treenata lantiopohjalihaksia hitusen ahkerammin, kun hölkällä tulee pissa housuun. Kuitenkin askel askeleelta tunsin sitä tulevan vain lisää ja lisää, vaikka kuinka pidätin.

Aloin jo tässä vaiheessa epäröidä, onko syynä sittenkään heikot lantiopohjalihakset. Lapsivettä? Otin kuitenkin matkalla puntit autosta, sillä tuntui hieman siltä, etten tänään salille asti jaksa lähteä. Oli kuitenkin käsipäivä ja halusin ne saada treenattua, sitten vaikka kotona.

Kävin jostain kumman syystä päiväsaunassa, sitä sen kummemmin ajattelematta. Pikkuhiljaa vatsassa alkoi tuntua pientä kolotusta. Ei pahaa, mutta tuntui kuitenkin. Huomasin sen ilmaantuvan vähän väliä ja aloin ottaa kellosta aikaa.  5 minuuttia, 5 minuuttia, pian 4 minuuttia sitten 3. Kipu kasvoi tunnin sisällä pienestä vihlauksesta niin, ettei puhumaan pystynyt. Olin jo ensimmäisten kipujen jälkeen soittanut isimiehelle tuntemuksistani, sanoen kuitenkin, ettei hätäile ja soittelen, jos kivut pahenee. Tunti siihen meni, kun soitin keräten kaikki voimani, etten huutaisi hätää vaan sain asiallisen rauhallisesti kerrottua, että nyt vähän sattuu, voisit tulla kotiin(!!!).

Olin kuullut useasti, kuinka monet saavat käännytyksen sairaalasta, kun menevät sinne liian aikaisin. Olin jo hyvissä ajoin päättänyt, että minähän en sinne turhaan mene.

Tunti suihkussa, tuhansia kävelyaskelia ja varmasti satoja kipeääkin kipeämpiä supistuksia kahden minuutin välein, jotka romahduttivat maan tasalle ja salpasivat hengityksen. Supistuksien välillä voin kuitenkin mainiosta ja naurettiin ja höpöteltiin mukavia. Niin, etten melkein edes muistanut, minkä jännän äärellä sitä oltiinkaan, kunnes seuraava kipuaalto hyökkäsi.. Viimein annoin periksi ja hyppäsin auton takapenkille. Noin kolme tuntia ensimmäisen kevyen vihlaisun jälkeen.

En kuitenkaan antanut isimiehen ottaa sairaalakassiani mukaan autosta, sillä olisihan se nyt noloa, jos ne käännyttää meidät heti takaisin ja meillä on kassi mukana. Aivot eivät olleet ihan täysin pelissä mukana.

Paikalle päästyämme pääsimme heti sisätutkimukseen ja sain tiedon olevani 3cm auki ja kipupiikin kankkuun. Tällä ei ollut minkään sortin vaikutusta kipuun. Päästiin odotushuoneeseen, jossa isimies painoi supistuksien iskiessä toista lämpötyynyä alavatsaan, toista selkään. Se auttoi hieman.

Meni ehkä tunti, kun löysimme itsemme synnytyssalista. Synnytyssalista. Siinä vaiheessa meille alkoi vasta valjeta, ettei meitä enää kotiin lähetettäisi ja kyllä, meille syntyy pian vauva! Tässä vaiheessa annoin luvan hakea sairaalakassin.

Kätilö alkoi pikkuhiljaa suositella epiduraalia, sillä supistuksen tullen olin todella kipeä. Suhtauduin asiaan aluksi erittäin skeptisesti; en sillä, ettenkö olisi sitä halunnut, vaan pelkäsin, että sen laitto hidastuttaa synnytystä. Olinko tosiaan jo niin valmis, että voisin sen ottaa? Eikö se menekään niin, että synnyttäjä rukoilee saavansa epiduraalin?

Pian lääkäri tuli huoneeseen ja sai vakuutettua minut, että olen valmis ottamaan kivunlievityksen. Jotain se sitten touhusi selkäni takana ja kivut hävisivät sen siliän tien. Jopa pelottavasti. Katsoin monitorilta supistuksia ja harjoittelin kätilön opastamana ponnistamista. Se ei todellakaan ollut ilman minkäänlaista ponnistamisen tarvetta helppoa näin ensisynnyttäjälle. Ohjeena oli ponnistaa aivan kuin kävisin vessassa tarpeilla. Joo, todella luonnollista rueta kakille kätilön ja miehen silmien alle. Isimies sanoikin jälkeenpäin, että ainoa kohta, jossa minusta huokui epätoivo, oli tämä ponnistamisen treenaaminen.

Viisi tuntia synnytyssaliin tulosta olin viimein sen 10cm auki. Kello 23.30. Jännitys tiivistyi, syntyykö meille poika 13. päivä perjantaina. Nyt oli tarkoitus sitten ponnistaa kätilön ohjeiden mukaan, edelleen ilman minkäänlaisia tuntemuksia, ilman ponnistamisen tarvetta, ilman kipuja. Tein työtä käskettyä ja himmailin ohjeiden mukaan. Jälkikäteen kysyin, olinko huutanut, sillä viereisestä synnytyssalista kuului aiemmin aikamoiset karjut. Isimies kuitenkin totesi minun ennemmin ähisseen, aivan kuin kuntosalilla.

Sujuvasti edennyt synnytys!

 

Ponnistaminenkin sujui hienosti oikean ponnistussuunnan löydyttyä.

 

-epikriisi


12 tuntia ensimmäisestä pienen pienestä vihlaisusta vatsassa, kello 00.07, sain rinnalleni maailman kauneimman pojan, jolla oli painoa 3520g ja pituutta 49cm. ♥

 

 
Esikoisen odotuksen loppuhuipennus..

22.02 Ukkini täytti 70 vuotta, ja olimme juhlista palaamassa kotiin kun sanoin kihlatulleni että, "Kun päästään kotiin, käydää saunas ja loppuillan mä vaan olen, selkää särkee ja muutenki tuntuu silt et lepo tekis hyvää". Saunoimme ja lepäsinkin illan, totuttuun aikaan puolenyön paikkeilla kömpisin sänkyyn nukkumaan. Ehdin nukkua n. 1 1/2 tuntia kun heräsin aivan järkyttävään selkäsärkyyn. (Pari yötä myöhemmin tuo särky ei tuntunut enää miltään). Nousin istumaan sängyn laidalle ja mietin etten varmana mene sohvalle nukkumaan, tämän yön nukkuisin vaikka väkisin sängyssä. Nukahdinkin uudestaan kunnes tuli kamala pissahätä, nousin ylös ja huomasin että, yöhousut, lakanat, petari - kaikki olivat märkänä. Mielessäni kirosin, en kai mä perhana housuihini kussu. Ravasin vessaan, istuin tovin pöntöllä ja kelasin, kyllä vain, lapsivettähän tuo on, ja kaikki sängyssä. Hain kuivempia pöksyjä ja toppasin ne, ravasin herättämään miehen puolikasta, "Nyt se tapahtuu, vauva taitaa syntyä tänään". Menin keittiöön istumaan ja mietin, mitä nyt kuuluu tehdä, varmaan soitto sairaalaan, tuskin on kiire kun ei ole supistuksia. Kello 5.00 Soitin sairaalaan, milloin tullaan paikan päälle ja mitä nyt, odotanko vaan. Sain vastaukseks olla kotona ja saapua sairaalaan sitten ku itestäni tuntuu siltä, kuitenkin kuluvan päivän aikana. Puhelun jälkeen alkoikin sitten tärinä ja vapina, jännittää, hui kamala, jännittää iha hirveesti, kroppa tärisi ja päässä pyöri nyttekö se tapahtuu, nyttekö se syntyy, vaatteita on pesemättä, sänky laittamatta, sairaalakassia ei oo pakattu, eikä synnytysosastoonkaa tutustuttu, voi APUA!

Rauhoituin kuitenkin ja laittelin rauhassa kassia valmiiksi, laitoin jopa vauvalle sängynkin. Isännän ohjeistin pestävien vaatteiden kanssa, muuten vain odoteltiin. Tulisi niitä supistuksia ni tietäis et jotain oikeesti tapahtuukin. Kahdeksan aikoihin laitoin neuvolatädille viestiä vesien menosta ja mitä sairaalaan oli sovittu, kysyin vielä että, "Tätäkö tää nyt on, odotuksen loppuhuipennus, odottaa supistuksia ja syntymää? Taitaa olla menoa nyt". Vastaukseksi tuli että sitäpä juuri, tsemppiä tulevaan ja ilmoittele vointeja. Jännittää vielä vaan. Soitin jopa mummille ja ukille jonka luona edellisenä päivänä kävimme, kiittelivät kun jaksoimme käydä ja toivottivat onnea hekin. Isälleni soitin josko hän voisi viedä meidät sairaalaan, sitten kun hänelle sopii.. 

23.02 Siinä 11 pintaan lähdimme sitten sairaalaan. Väsymyskin alkoi jo painaa, eikä voinut oikein muutakaan tehdä kuin odotaa, supistuksia tullut vieläkään. Isäntä jaksoi kolme tuntia hengailla mun kanssani, kunnes passitin kotiin syömään ja nukkumaan, soittaisin sitten kun on aika lähteä kävelemään sairaalalle. Yksin ollessa koitin huilata, jännitys ei vain antanut periksi nukahtamista. Soittelin ja tekstailin sukulaisille ja kavereille olinpaikkaani ja lupausta ilmoittaa kumpaa laatua syntyisi ja tapahtumien kulkua. 
Käyrille pistivät muutaman kerran, vaan kun ei tullut mitään niin ei tullut mitään. Vuorossa ollut kätilö kävi kyselemässä olenko ehtinyt tutustua synnytyssaliin tai osastoon, no enpä ollu, tarkoitus oli kuluvan päivän aikana käydä, laskettuun aikaan oli aikaa vielä 2,5 vko, mut vauva sai tarpeekseen ja olis tulossa lähitunteina.  Iltavuoron Sain sitte yksityisnäytöksen. Kätilö totesi viel lähteissään että aamulla sitte  käynnistys jos ei yöllä mitään tapahdu. Toinen taas tsemppasi että aamuun mennessä on vauva sylissä. Ota siitäkin sit selvää,  noh katsotaan mitä tapahtuu. Luottavaisin mielin olin vaikka jännittikin, alan ammattilaiset osaavat varmasti auttaa jos tulee jotain hassuja tilanteita.

Yövuoron tullessa paikalle yökätilö esittäytyi ja muisti heti että, olin soitellut aamulla. "Kyllä se siitä, hyvin menee ja soittele vaan kelloa jos hätä tulee." Mittaili lämpöä ja pisti taas käyrille. Ei ollut mitään. N. klo 23:00 ajattelin koittaa nukkumista, selkääkin alkoi särkeä, pyysin kätilön paikalle ja juteltiin hetki, kyselin miltä supistukset tuntuvat, kuulemma menkkamaisia kipuja vaan miten tämmöinen menkkakivuista kärsimätön ihminen sen tietäisi. Kätilö lupasi tuoda särkylääkettä, en kuitenkaan halunnut sitä, ei pienet säryt estä nukahtamista. n. 24.00 Soitin taas kätilön paikalle, pyytelin anteeksi kun täytyy ravata tunnin välein, nyt vaan selkää särkee kovasti ja ois kiva saada jotain lääkettä. Sain kauratyynyn.
Eipä tuo tyyny kauaa auttanut, koitin kuitenkin sinnitellä. Sitten välähti, mullahan on supistuksia, nytkö se vauva syntyy, keskellä yötä ja isäntä kotona nukkumassa ja mä en oo nukkunu ollenkaa. Seurailin hetken, katsoin kelloa ja seurasin, lopulta vähän ennen kello yhtä soitin kätilön paikalle ja kysyin voiko supistuksia tulla kolmen minuutin välein. Juu voi, hän tekee tutkimuksen ja sen jälkeen mahdollisesti synnytyssaliin. Olin 4cm auki, ja pääsin ammeeseen. Luxusta. Kyselin myös miten ensisynnyttäjillä mahtaa homma toimia noin yleisesti, mietin vain mihin aikaa isäntää tarttis herätellä jotta ehtii synnytykseen mukaan. Kätilö laski ja meinas et "siinä 6-7 paikkeilla syntyy", totesin et antaa toisen siis nukkua vielä. 
Viihdyin ammeessa tunnin. Nousin ylös, kävin vessassa ja n. vartin verran kävelin kaksin kerroin ympäri huonetta, kunnes soitin kätilön paikalle. Nyt on saatava jotain tähän kipuun. Kätilö kattoi tilanteen ja reippaasti olin auennut ammeessa, 7cm jo. Vuoroon tuli ilokaasu. Meni hetki ennenkuin tajusin miten sitä pitää käyttää vaikka kätilö ystävällisesti neuvoikin. 
Kolmen aikaan sanoin kätilölle et taidan soittaa isänyksen paikalle, soitinkin, annoin luvan keittää kupin kahvia ja sitte vauhdilla sairaalaan päin. Raukkaparka unenpöpperössä ei tainnut edes tajuta mitä puhuin. 
Samoihin aikoihin tuntui ettei ilokaasukaan enää riitä vaan on jotain saatava. Kätilö lähti soittamaan anestesialääkäriä paikalle ja palasi takaisin ja tarjosi aquarakkuloita, se passaa, mikä vaan mikä vie kipua edes hieman pois. Epiduraalin sain 03:35. Kätilö meinas et hyvällä tuurilla saan hetken torkuttua. Ajatus torkkumisesta tuntui taivaalliselta, oi kun saiskin ihan pienen hetken torkkua. Supistuksia tuli tihenevään tahtiin ja ilokaasua koitin imeä niin paljon kuin irti lähti. 4 aikaan soitin isänykselle uudestaan "Nyt sit vauhtia jos meinaat ehtiä, tää ei kestä enää kauaa, paree tulla nii nopeesti ku pääset!". En kovin kauniilla äänellä puhunut. 
04:05 Olin varma, että teen tarpeet alleni, hirveä paine ja polte. Kätilö soitti apua paikalle, "keskisalissa synnytys käynnissä, ei mikään kiire". Pidätin minkä kykenin. Kätilö antoi kuitenkin luvan ponnistaa, lapsi on syntymässä, ei tarvitse tapella vastaan, ponnista ponnista. Aivan järkyttävää, olin varma, että kuolen siihen paikkaan, vaikersin ja ulisin, itkin. Ei tarvii itkeä, ei tarvii huutaa kaikki menee hyvin kätilö tsemppas. Sitten huoneeseen pölähti 2 muuta kätilöä ja lääkäri joka totesi "Jaaha, tääl o synnytys käynnissä" ja lähti pois. Ilokaasu tais tehdä tehtävänsä, alko naurattaa, kumma heppu. Jossain vaiheessa vauvan päähän oli pistetty anturi seuraamaan sydämensykettä. "Jos nyt kääntyisit kyljelles" kätilöt pyys. Kirosin, "ettekai te oo tosissanne, kyljelleen ku tekee mieli ponnistaa". No, kyljelleen oli mentävä. "Ei auta, mee kontilles siihe". Ja lisää kiroamista, "ei tää kuule oo nii helppoa,  mitä te nyt pelleilette, ehän mä mahu kääntymää tässä, mä putoon täält". Polvilleen oli mentävä. Pari minuuttia polvillaan ja sain luvan kääntyä oikein päin ja jatkaa synnytystä. Se kumma heppu, lääkäri, tuli käymään taas. "Jaa, päätä tarttis synnyttää, jos mä hiukan autan sua ja painan tosta mahasta". Lääkäri painoi kerran mahasta ja lähti taas menemään. Ja mua nauratti, joka puolelle sattuu, pöydällä joutuu pyörimään ja lääkäri käy vaan moikkaamassa. Sitten syntyi pää, hirveesti tukkaa vauvalla,  ja lopulta muukin osa vauvasta. Kätilö kertoi "Tyttö tuli!" ja mä tyhmänä kysyin "Mikä tuli? Jaa tyttö vai?". Oltiin ajateltu että odottaisin poikaa. Vaan eipä tuo haittaa, ohan se terve. Lääkärikin piipahti taas, "tyttö syntyi 04:28. Onneksi olkoon!" ja häipyi. 

Sain tuon pienen pienen prinsessani syliini, se tunne, RAKKAUS, ilo ja onni ja oma pieni vauva. 

Kaksitoista minuuttia myöhemmin syntyi istukka jonka jälkeen kätilö auttoi hieman pöksyjä päälle kun sanoin, "Enää ei puutu kuin se isä". Isä saapui n. 15 minuuttia myöhässä, ihmetellen miksi häntä onnitellaan kun ovia avetaan. Näytin hälle tyttöä joka oli jo jotenkuten tissillä. Ei meinannu isi pysyä tuolissa eikä paikoillaan muutenkaan. Tais tyttö saada kovan kuoren murtumaan. 

Kokonaiskesto oli 5h45min. Tyttö syntyi 04:28, pituutta 48cm ja paino 2870g. Painoarvio heitti n.700g yläkanttiin, mutta typy syntyikin rvko 37+4. Pisteitä tuli 9-9-10, mutta äidille hän oli heti täydellinen. <3 
Eikä tullut edes tikkejä. Jippii!

Synnytyksen jälkeen oli suihkun vuoro ja sitten kahvit. Kahvien aikana näpättiin kuvia puhelimella ja laiteltiin viestejä sukulaisille. Vastauksia sateli pitkin aamua takaisin sitä mukaan kun heräsivät. Kahvien jälkeen siirryttiinkin sitten osastolle ja siellä sitten sain minäkin jo hetken huilattua, vaikka uskomaton jännitys ja kokemus oli takana. Kuitenkin levollinen uni antoi odottaa itseään iltaan asti, mutta päivä sujui kivuttomasti kun katseli tuhisevaa nyyttiä purkissaan. Tänä syksynä hänestä tulee isosisko ja äitiä pelottaa toinen synnytys enemmän kuin ensimmäinen. Eiköhän se siitä suju, ammatitaitoiset ihmiset kuitenkin ympärillä.
 
Suunnittelimme muuttoa isompaan asuntoon koska toinen poika olisi syntymässä elokuun lopulla, vuokrasopimus oli päättymässä ja kiirettä piti, stressiä lisäsi se että vanha koiramme ei jaksaisi ehkä enää olla meidän perheen menoissa mukana.. 

Ja niinhän siinä kävi että koirasta jouduimme luopumaan, mutta saimme isomman asunnon! Onni onnettomuudessa.. jos näin voi edes sanoa. Olo oli kummallinen, itketti ja nauratti, kaikki samaan aikaan, ikävä koiraa kohtaan ja ilo uudesta, isommasta asunnosta, kaikki tunteet pinnassa.. Aamut oli ihania, kaikki oli hyvin ja elämä edessä! Illat meni itkiessä ja murehtiessa kamalan migreenin kourissa, eikä mennyt montaa päivää kun kroppa iski vastaan, päänsärky oli jatkuvaa ja nyt tuli jo veristä vuotoakin, viikkoja oli 30+1. Jouduin osastolle tarkkailuun pariksi päiväksi ja pääsin kotiin kun vuoto loppui, mitään ihmeellistä syytä ei siihen löytynyt ja sain jatkaa kotona normaalia arkea.

Kotiuduin maanantaina ja pakkailin kaikessa rauhassa tavaroita, stressi oli helpottanut ja oli ilo päästä isompaan asuntoon, koko perhe oli tyytyväinen tilanteeseen ja innolla odotin muuttoa jonka piti tapahtua perjantaina. Torstaina miehelle ilmoitettiin ettei pääsekään luistamaan töistä vaan päivystettävä on, muutto saisi siis siirtyä seuraavan viikonloppuun ja sehän ei minulle käynyt! Päätin että mehän muuten muutetaan, vaikka vaan laatikko kerrallaan mutta enempää en odota kun vauhtiin jo pääsin! Soittelin kaverit läpi että jos vaikka jonkun avukseni saisin.. ja sainhan minä, sen yhden ja ainoan ystävän, joka auttaa aina kun tarvitsen<3 Muutto sujui vauhdilla ja kaikki tavarat isoimpia lukuunottamatta olivat jo uudessa asunnossa ennen perjantaita, aivan mahtavaa! Pääsimme sittenkin muuttamaan viikonloppuna! 

Arki oli lähtenyt rullaamaan upeasti, me kaikki viihdyimme tilavassa asunnossa ja odotimme innolla tulevaa vauvaa..! Anoppikin tuli vierailulle, lähdimme ulos kävelylle ja esittelemään paikkoja, piipahdimme myös syömässä läheisessä ravintolassa ja päivä oli kaikenkaikkiaan aivan mahtava, kotimatkalla pysähdyimme vielä jäätelökioskille :) Meidän 2,5v nukahti juuri kun pääsimme kotiin ja ajattelin mielessäni että ihanaa, nyt saa vaan itsekin kaatua sänkyyn!

Yöllä heräsin tajuttomaan hammassärkyyn, se kipu oli niin kamala! Ei mitään helpotusta ei mistään ja soittelin lääkäriinkin mutta sieltäkin vaan sanottiin että koitappa kestää aamuun! No minäpä koitin, vaan en kestänyt. Itkien ja vaikeroiden herätin mieheni että en vaan enää jaksa, sattuu niin paljon! Mies rauhoitteli että kyllä se tästä, kohta helpottaa aivan varmasti ja aamusta mennään sitten hammaslääkäriin, olin jo itkenyt pääni turvoksiin ja annoin periksi, uni tuli väkisinkin kunnes tajusin että kipu oli kadonnut, kokonaan poissa! Mitä ihmettä.. 

..puoli 2 aikaan yöllä heräsin siihen että sänky on märkä, nousin ylös ja katsoin alas, verta. PALJON VERTA. Kävelin rauhallisesti vessaan ja huusin miehelleni että herätys, nyt on kiire! Istuin vessassa ja kuuntelin kuinka veri vain lorisi ja olin aivan shokissa, kamala polte lantiolla ja olo muutenkin ontto, miehen puhe oli yhtä muminaa enkä tuntunut tajuavan mistään mitään. Mies oli soittanut ambulanssin ja infonnut myös sairaalaa että nyt tultaisiin.. Ambulanssilla kesti ja kesti, nousin ylös, puin päälleni ja lähdin ulos, sanoin vaan miehelle että mentävä on, ei tässä enää odottaakaan voi! ja kun pääsin pihalle, ambulanssi tuli! Aikaa oli mennyt melkein puoli tuntia vaikka asuimme 200m päässä terveysasemasta. Olin kiukkuinen ja hämmentynyt, tuntui ettei pojilla ollut kiire minnekään! Enää ei sattunut ja olin kuin sumussa, muistan vain kuinka sairaalaan päästiin ja sitten se oli menoa, hoitajaa ja lääkäriä juoksi ja kaikilla oli kamala kiire, kuulin kuinka joku sanoi että väärin tässä nyt käy ja sitten pimeni!


Heräilin heräämössä mistään mitään tietämättä, en edes muistanut että olin ollut raskaana. Olin aivan pihalla! Minulle siinä sitten kerrottiin et istukka oli irronnut ja hätäsektio tehty, pieni poika oli syntynyt, viikkoja 32+3, poika painoi 1800g ja oli 42cm pitkä ja oli nyt tehohoidossa. Minut ja poika, kummatkin elvytetty ja kaikki oli nyt hyvin, ei mitään hätää.. 

Kolmantena päivänä näin pienen poikani ja vietimme seuraavat 2 kk vastasyntyneiden osastolla, tällä hetkellä pojalla ikää jo melkein 3v ja kaikki hyvin! Keskosuudesta ei tietoakaan :)

 
Heippa kaikki!

Kirjoituskilpailu on umpeutunut puolisen tuntia sitten. Kiitos kaikille osallistujille! Ihana lukea teidän synnytyskertomuksianne!


Pian alkaakin tuomareiden vaikea tehtävä...

Terveisin
Miramaria, foorumi-vastaava  emoticon
 
Ensimmäinen synnytykseni...

Raskaus meni 2 viikkoa yli lasketun ajan. jouduimme sairaalaan käynnistykseen. 2 päivää mennä hurahti odotellessa että milloin supistukset alkaisi. Vihdoin illalla kun päätin mennä nukkumaan että jaksaa tulevan synnytksen niin supistukset alkoivat..Klo: 10.00 ..
Pääsin sitten heti synnytys saliin, siellä istuin keinutuolissa ja ilokaasulla sain vähän apua kipuihin, suihkussakin tuli käytyä ja siitä oli ihanasti apua, tuntui että sinne olisi voinut jäädä synnytykseen asti..klo.2.00 yöllä minulle laitettiin sitten epituraali ja pystyin lepäämään jonku aikaa. Vauvalta katosi sydän äänet yhtäkkii ja minut irrotettiin letkuista ja olin kontillani sängyssä ja vauvan sydän äänet palasivat. Olin ihan paniikissa että nytkö se kuoli...klo:5.00 aamua alkoi ponnistuttaa aivan hirveästi. Kätilö tarkisti enkä saanut alkaa ponnistaa kun en ollut vielä täysin auennut.. Tätä kesti aamu klo:9.00 asti ja aloin jo vaatimaan että leikatkaa minut. Oli ihan hirveät kivut ja olin kauhean väsynyt. Klo:10.00 kävi kirurgi katsomassa minua ja sanoi että ei voida vielä leikata että kyllä se sieltä syntyy.. Itkin ja olin tosi tosi väsynyt ja kipeä...Elämä tuntui ihan kauhealta siinä vaiheessa ,pelkäsin että vauvalla ei ole kaikki hyvin ja kaikki muutkin tunne pyrähykset kävin siinä läpi.. Vihdoin klo:11.00 minut tullaan hakemaan kiireellä, sanottiin vaan että nyt mennään leikkaukseen... Säikähdin sitä vaikka itse vaadinkin jo aiemmin leikkausta.. Leikkaussalissa kaikki tapahtui nopeasti, valmistelut ja kaikki. Klo:12.09 Kuulin vauvan itkun ja näin pienen pienen suloisen vauvan, kosketin hellästi poskia ja sitten se vietiinki jo pois.. Klo: 14.00 heräämössä sain yllätysvieraan . Minulle tuotiin pieni vauvani viereen. Kyyneeleet virtasi pitkin poskia ja olin onnellinen... Selvisin nopeaa leikauksesta ja vihdoinki pääsin kotia.....


Toinen synnytykseni..

Leikkauspäivä oli päätetty. ja minun piti tiettynä päivänä mennä sairaalaan. Mutta tulikin äkkikäänne,  vauva päättikin tulla jo aiemmin .Viisi päivää ennen leikkausta jouduimme lähtemään sairaalaa kohti. Ja muutaman tunnin päästä kuulinki jo pienen vauvan itkun ja toivat sen minulle näytille. Siinä maatessani katsoin vauvaa ilon kyyneleet virtasi pitkin poskia ja palasin takasi 2 vuoden takaiseen leikkaukseen. Sama tilanne ja sama vauva nyt. Katsoin vauvaa tarkemmin. Vauva näyttikin hoikemmalta ja sukupuoli oli eri. Itkin onnesta on se totta siinä on sinun toinen vauvasi......

Nyt tämän hetkinen tilanne. Odotan kolmatta lastani ja aiemmista on aikaa yli 6 vuotta. Odotan tulevan vauvani syntymää jo kovasti. Syksyyn asti joutuu oottaa vielä...
 
Takaisin
Top