Onko vanhemman tehtävä aiheuttaa lapselle pettymyksiä?

Onko vanhemman tehtävä aiheuttaa lapselle pettymyksiä?

  • Kaikki äänestäjät
    16
ReginaVeritas

ReginaVeritas

Keskustelun kolmiottelija
Helmikuunmammat 2014
Muistelen joskus kuulleeni otsikon ajatuksen, että vanhemman tehtävänä olisi aiheuttaa lapselleen pettymyksiä. Pettymyksethän kuuluvat elämään, lapsenkin, ja joskus niitä joko välillisesti tai suoraan, aiheuttaa vanhempi. Mutta onko pettymysten tuottaminen vanhemman tehtävä?
 
Mielestäni ei. Toki tottakai lapsi pettyy, jos pyytää esim. karkkia ja vanhempi ei sitä anna syystä tai toisesta. Sehän on silloin sitä, että vanhempi aiheuttaa lapselle pettymisen. Mutta jos puhutaan, että ihan tahallaan aiheutetaan pettymistä, niin tulee mieleen oikein rankalla kädellä aiheutettu pettyminen. Sitä en hyväksy, että ollaan ensin, että saat karkkia, kun mennään nyt kiltisti kotiin ja kotona sitten ei sitä annetakaan. Pettymiset tulee elämään kyllä, mutta ainakin omalla kohdallani suurimpia pettymyksiä on aiheuttaneet muut ihmiset kuin omat vanhemmat.
 
En usko, että on hyötyä tarkoituksella aiheuttaa pettymyksiä, mutta niitä ei kannata liikaa välttääkään, luonnollisesti niitä aina jonkin verran tulee. Mua on välillä kasvatettu vähän siihen tapaan, että "teen näin, jotta oppisit kestämään tälläistä". En tiedä onko se oikeasti opettanut mua kestämään mitään, sellainen on jotenkin tosi vaikea lapsena käsitellä. Jotenkin ei olisi oikeutta loukkaantua, koska tää on jotain mun vahvistamista. Jotenkin se on epäaitoa, koska tiedän sen olevan sitten feikkiä. En ole koskaan kuitenkaan tuntenut, ettei mua olisi rakastettu. Tuo jokin karaistus yhdistettynä "tiedäthän, että rakastan sua" on jotenkin todella outo yhtälö. Miten ihmeessä sellasesta voi ajatella? Lähinnä se kuulostaa jotenkin hullulta noin ulkopuolelta ajateltuna, mutta lapsi taas oppii pitämään sitä normaalina tapana olla, toimia ja kommunikoida.
 
Petymysten "tuottamisella" tarkoitettu juuri tässä tilanteessa sitä,ettei vanhempi anna periksi lapselle,joka koettaa rikkoa rajaa tai sääntöä tms,jolloin hänelle tuotetaan pettymys sen sijaan,että tilanne hoidettaisi lapsen tahtomalla tavalla.
Tällä siis tosiaan tarkoitetaan tätä nimenomaista rajanveto-tilannetta vs. curlingvanhemmuus,jossa taas vanhempi haluaa siloittaa tien lapselleen.

Normaali elämä on pullollaan tilanteita,joissa lapsi joutuu pettymään,koska aikuinen vetää rajan.
Tahallista pahanolon ja pettymyksen tuottamista tuskin voi kasvatukseksi enää kutsua
 
Mä taas uskon kyllä, että Suomessa on ainakin ollut aika yleistä tarve kasvattaa lapsista vahvoja. Sitä ei vain välttämättä tule edes ajatelleeksi. Mulla on esim. siitä ollut erikoiset vanhemmat, että mulle on suoraan avattu ja puhuttu asioita. Yleensä varmasti vanhempi ajattelee vain päänsä sisällä, että jos toimin näin, lapsesta tulee vahvempi.
 
Ajna saattaa olla oikeassa siinä, että tällä sanonnalla on yritetty tehdä rajanvetoa curlingvanhemmuuteen, mutta silti mielestäni ilmaisu 'vahnemman tehtävä on aiheuttaa pettymyksiä' on liioitteleva (ja vähän harhaanjohtava) , koska (ainakin omasta mielestäni) vanhemman tehtävänä ei ole aiheuttaa lapselle pettymyksiä, vaan pettyä yhdessä lapsen kanssa, kuljettaa lasta elämässä eteenpäin pettymyksien läpi ja tukea pettynyttä lasta. :) Toki, jokin vanhemman tehtävistä (suojelu, huolenpito tms) voi aiheuttaa lapselle joskus pettymyksen, mutta eihän se pettymys ole silloinkaan se arvokas asia. :)

Kuitenkin, kuten pandakin sanoi, juuri tuo 'jos toimin näin, lapsesta tulee vahvempi'- ajattelutapa on ollut kamalan pitkään vallalla ja sillä on oikeutettu paljon sellaisia 'kasvatustoimia', jotka nykyaikana tiedetään haitallisiksi.
 
Vastasin kyllä, mutta kuten moni muukin jo todennut, niin ei tietenkään tietentahtoen tarkoituksella AIHEUTTAA pettymyksiä. Väistämättä niitä kuitenkin tulee eikä vanhempien pidä sääliä lasta ja antaa periksi vain sen takia, ettei lapselle tule paha mieli. Jossain vaiheessa ihmisen on kuitenkin opittava ettei kaikki pyöri oman navan ympärillä -ja mitä nopeammin sen oppii, sitä helpommalla pääsee. IMO.
 
Tietenkään ei vanhemman pitä antaa periksi ihan vaan sen takia, ettei lapselle tule paha mieli. Ehkä halon hiuksia ja ymmärrän asian toisin, mutta omasta mielestäni on silti eri asia olla antamatta lapselle kaikessa periksi ja tuottaa pettymyksiä ihan vain, koska pettymyksiä tulee elämässä. Kyllä oma neiti saa ihan taatusti pettyä tulevaisuudessa ja pettyy jo nytkin, kun en anna tehdä mitä vaan ja mennä minne vaan.

Itse ajattelen niin, että lapsi oppii kestämään pettymyksiä niin, kun vanhempi niitä auttaa kestämään, ikään kuin käsi kädessä kulkien. Kun lapsi pettyy, vaikka pettymys olisi vanhemman aiheuttamaa, on vanhemman tehtävä auttaa lasta pärjäämään pettymyksen tunteen kanssa (ihan kuin kaikkien muidenkin tunteiden käsittelyyn lapsi tarvitsee harjoittelua ja tukea aikuiselta) ja pikku hiljaa lapsen kyky hallita pettymyksen tunnetta itsenäisesti kasvaa.

Itse haluan antaa lapselle aikaa opetella tunteiden hallintaa ja tunnistusta. :) Minusta tuntuu, että niin kamalan varhain lapsilta vaaditaan niin paljon nykyään...
 
Komppaan edellisiä. Tietyllä tavalla vanhemman kuuluu tuottaa lapselle pettymyksiä mutta tietenkin niin että lapsi ei saa aina haluamaansa tai tehdä konnuuksia. Se ei sen sijaan ole oikein että jokin jo luvattu asia perutaan ilman syytä. ReginaVeritas kirjoitti hyvin siitä miten vanhemman kuuluu tukea lasta pettymyksen hetkellä ja ymmärtää. Lapselle on hyväksi oppia että erilaiset tunteet kuuluvat asiaan ja ovat ok.
 
Lisäisin vielä esimerkin tohon edelliseen tekstiini. Meidän 2-vuotias on todella kiinni tutissa eikä millään luopuisi siitä. Olemme kuitenkin pyrkineet siihen että tuttia käytettäisiin vain yöunilla ja mahdollisimman vähän päivisin. Lapsi kuitenkin pyytää usein nätisti tuttia ja pettyy kovasti kun ei saa sitä. Silloin selitän lapselle että ymmärrän hänen pahan mielensä ja annan halin mutta en sitä tuttia kuitenkaan.
 
Ei sitä ny tieten tahtoen pidä mielestäni toiselle pettymyksiä aiheuttaa, vaan lähinnä oppia tunnistamaan tunteita ja pärjäämään niiden kanssa. Kaikki ei aina mene niin kuin itse haluaa, ja kyse ei ole siitä, että joku ilkeämielisesti haluaa toiselle pahan olon ja pettymyksen.

People aren't against you, they are for themselves, niin kuin joku on internetissä joskus sanonut.

Pettymyksiä tulee,vaikkei niitä kukaan aiheuta. Tärkeämpää olisi minusta tunnistaa miksi pettyi - mitkä ne omat odotukset oli, ja onko niissä mitään muokattavaa? Omaan asenteeseen ja käytökseen kun on helpompi vaikuttaa, kuin muiden toimiin.
 
Tää on mielenkiintoinen aihe, ja alkaa uhkaavasti kääntyä vähän tälläiseen yleispätevään ääripäiden välillä lipumiseen, eli tuolla joku sadisti haluaa tuottaa tarkoituksella lapselle huonon olon, jotta tästä tulisi vahva, mutta kyllä lapsen muuten kuuluu kokea myös huonoa oloa, muuten kyseessä on curling-vanhemmuus.

Mutta entä se välivaihe? Milloin te itse ajattelette oman lapsenne kohdalla, että näin pitää vanhempana toimia, jotta lapsesta kasvaa vahva/itsenäinen/pystyvä/pärjäävä/sopivalla tavalla nöyrä, niin että se on ihan normaalia vanhemmuutta? Se mikä toisen mielestä on normaalia, voi toisen mielestä olla sadistista, tai se mikä toisen mielestä on curling-vanhemmuutta, voi toisen mielestä olla lapsen kehityksen tukemista.

On aika paljon erilaisia käsityksiä siitä millä tavalla lapsen itsenäisyyttä on parasta tukea. Ja myös monta erilaista lasta, joille jokaiselle sopii omanlaisensa tapa. Itse olen tässä miettinyt sitä, että usein törmää ohjeisiin siitä, että itsenäiseksi voi oppia vain siten, että viedään tilanteisiin, joissa joutuu olemaan itsenäinen. Näissä siis aiheuttaa lapselle pettymyksen siitä, ettei saakaan odottamaansa tukea vanhemmalta. Omasta taustastani johtuen pidän arvossa sitä, että ensin luodaan vahva perusturvallisuus. Vasta sitten voi turvallisesti uskaltaa toimia itsenäisyyttä vaativissa tilanteissa. Lapsesta ei välttämättä tule nössöä, vaikka tämä olisikin yksilönä herkempi ja keräisi voimia enemmän vanhempiin tukeutuen, ennen kuin uskaltautuu yksin esimerkiksi vieraiden ihmisten kanssa juttelemaan tai vastaavaa. Vaikeinta tässä lienee se, miten tunnistaa lapsen persoonallisuus ja se mitä hän tarvitsee. Moni vanhempi voi hyvää hyvyyttään ajatella tukevansa lasta, mutta toimiikin omista lähtökohdistaan käsin. Vanhempi ajattelee tuottavansa opettavaisen pettymyksen, mutta lapsi tulkitseekin sen turvattomuudeksi, ettei voi luottaa vanhempaansa. Tai vanhempi voi ajatella luovansa lapselle turvallisuuden tunnetta, mutta lapsi kokeekin vanhemman toiminnan ylisuojelevana tai oppii siihen ettei hänen tarvitse nähdä vaivaa asioiden eteen. Ja niin edelleen ja niin edelleen.
 
Takaisin
Top