Täällä myös yksi yksinodottaja: raskaus oli seurausta lyhyestä suhteesta, jossa käytettiin ehkäisyä mutta näin kävi, ja nyt olen jo viikolla 26+3. Itselle lapsen pitäminen oli itsestäänselvyys (olen jo 39 eli seikkailut on seikkailtu), mutta mies olisi halunnut että teen abortin. Kokonaan hän ei ole osannut päästää irti, vaan olisi halunnut jatkaa tapailua ikään kuin en raskaana olisikaan, mutta kun otin puheeksi lapsen tunnustamisen, totesi että kaikki niin virallinen ahdistaa. Sen jälkeen kun mies oli pariin kertaan muuttanut mieltään, pistin pelin poikki ja päätin järjestää asiat odottamatta häneltä mitään. Olen koko ajan yrittänyt saada miestä ymmärtämään, että oikeuksia ei tule olemaan jos ei kykene vastuuseenkaan, tuloksetta. Nämä peterpanit on niin nähty ja tiedän, että on sekä lapselle että itselle parempi ottaa se välttämätön etäisyys nyt eikä myöhemmin.
Hetkeäkään en ole kuitenkaan katunut päätöstä pitää lapsi, raskaus on sujunut hyvin ja ystäviltä ja perheiltä olen saanut apua enemmän kuin ikinä osasin aavistaa. On silti tärkeää nähdä täällä foorumilla, että meitä on muitakin samassa tilanteessa.
Hetkeäkään en ole kuitenkaan katunut päätöstä pitää lapsi, raskaus on sujunut hyvin ja ystäviltä ja perheiltä olen saanut apua enemmän kuin ikinä osasin aavistaa. On silti tärkeää nähdä täällä foorumilla, että meitä on muitakin samassa tilanteessa.