Miltäs se vanhemmuus nyt sitten tuntuu?

Ymmärrän täysin. Meidänkin vierailut kavereiden luona on aikamoista säätämistä aina jos lapset on mukana. Yleensä ihmiset ymmärtää tilanteen. Ystävätkin on pysyneet mukana, vaikka oma elämäntilanne on muuttunut, onneksi.
 
Hienoja ajatuksia Agape. Olen myös samaa mieltä tuosta että äidit eivät kerro kaikkea, mutta kaipa se kaikki on sitten loppujen lopuksi kaiken sen arvoista.
Miestä jännitti alussa ihan hirveästi että osaako hän olla isä ja ei hän osaa puhua yms. Nyt kysyin että epäiletkö vielä itseäsi. Niin ei epäile. Hän on ihan mahtava ja saan kaivattuja hengähdystaukoja. Saisi vaan olla joka ilta kotona.
 
Mulle on yllätyksenä tullut ehkä tämä äitiyteen liittyvä syyllisyys. Siis se, ettei ole ihan koko aikaa läsnä sen lapsen rinnalla, pidä sylissä ja leiki. Miksi mulla on huono omatunto siitä, että lapsi istuu sitterissä, kun tiskaan tai joudun tekemään jotain muuta. Jotenkin ahdistaa, kun ei voi antaa itsestään ihan kaikkea. Hullua, tiedän.
 
Niin. Kyllähän sitä ihan mielellään vaan on sen vauvan kanssa, katselee sitä ja juttelee sille. Mutta onhan ne hommat jonkun kuitenkin tehtävä. nää meijän pikkuset alkaa olla jo sen ikäisiä, että ne ihan mielellään kattelee ja seurailee vierestä mitä me touhutaan. Ainakin osa, ei kaikki. Ja voidaan me kertoa ja puhelua niille et mitä me tehdään, vaik ne siinä sitterissä istuisikin.

Esikoisen synnyttyä valitettavasti isäntä koki menettäneensä nro 1 paikkansa mun elämässä. Pojan kasvettua tilanne kuitenkin ennallistui. Vastasyntyneet vauvat tarvitsee kuitenkin niin paljon huomiota, hellyyttä ja rakkautta, että puolison huomioiminen meinaa ihan unehtua.
Nyt tää toka tuli ihan konkreettisesti meijän väliin. Nimittäin nukkuupi osan yötä mun viekussa. Ei oikein isäntä tykänny et typy väliin pönkää, mut minkäs teet? Yöllä tekis mieli enemmän nukkua, kuin seurustella pikku neidin kanssa. Tissi suussa ei oikein pysty puhumaan, vaan uni alkaa maistumaan. Tosin, nyt sairaalassa ollessa on neitokainen nukkunut muitta mutkitta omassa sängyssä, joten eiköhän se kotonakin tule taas helpommin onnistumaan. Saa sitten isäntäkin taas enemmän huomiota:wink
 
Nauttikaa siitä että voitte tehdä itse muuta kuin vauva sitterissä. Meillä ei voi edes syödä rauhassa kun alkaa hermostunut kitinä. :/ koko aika pitää olla vieressä lässyttämässä. Välillä haluankin olla mutta ois kiva viikonloppuna olla miehen kanssa eikä silloin tehdä kaikki rästiin jääneet kotityöt.
 
Ennen esikoisen syntymää oletin, että edessä on valvomista ja monesta luopumista. Olin väärässä. Töissä käynti oli ainoa mistä jouduin luopumaan. Muuten elämä jatkui normaalisti. Esikoinen oli helppo vauva. Lähinnä vain söi, kakkasi ja nukkui. Nukkui 7 tunnin yöunia syömättä jo 1 kk ikäisenä. Toki joskus heräili, jos harjoitteli liikkumista tai tuli hampaita. Viihtyi itsekseen sitterissä, lattialla, vaunuissa jne. Oli helppo käydä lounaalla, kahvilla, kylässä, kuntosalilla, juhlissa, ulkomaan matkoilla, illallisella, hotellilomalla... Ehdin elää ja harrastaa, ei ollut pulaa yhteisestä ajasta miehen kanssa.

Kuopus onkin ollut vaativampi vauva, ei nyt kuitenkaan kovin hankala. Kahden alle 2-vuotiaan kanssa en kuitenkaan pysty samalla lailla liikkumaan ja tekemään. Kyläilyt ja lounaat menee esikoisen vahtimiseen ja viihdyttämiseen. Esikoisen ulkoilu loppuu välillä lyhyeen, kun vauva herää ja pitää mennä sisään. Sohvalla imettäessäni en pysty osallistumaan esikoisen leikkeihin niin hyvin kuin haluaisin. Perheemme jakautuu usein kahteen osaan: mies ja taapero, minä ja vauva. Esikoinen puhuu vain isistä ja mummista, harvemmin äidistä.
 
Meillä kohta 3v esikoisella vaihe jossa kuuluu hyvin usein, en halua ja en tahdo. Siltä tiimoilta vanhemmuus tuntuu välillä aika haastavalta. Lähinnä lapsi siis haastaa minua siinä että miten toimia oikein missäkin tilanteessa ja myönnettäköön, aina en onnistu. On tämä aikamoista itsetutkiskelua ja joka päivä uuden oppimista. Sekä lapsilla että meillä vanhemmilla. Ja jotenkin vieläkin minusta tuntuu hassulle puhua itsestäni vanhempana. Toisenkin lapsen kohdalla vieläo_O
 
7v veljen tyttö kyselee usein että onko ihanaa olla äiti ja että onko kivaa kun on oma vauva.. Mulla meinaa aina tulla itku. Nytkin kun kirjotan tätä viestiä, nyh. :-D Koska on tää kyllä niin huippua! Vieläkin välillä ihmetyttää, että miten voikaan näin paljon toista rakastaa.
 
Miten asiat on muuttuneet?

Ei ole tunnontuskia. Voin antaa pojan kitistä pitkäänkin sillä pyykit ei ripusta itseään eikä kissankarvat katoa taikaiskusta. Mä pääsen päivistä läpi vaan laskemalla tunteja siihen kun poika taas nukahtaa ja saa sitä omaa aikaa. Sitten myöhemmin vituttaa kun olenkin käyttäny sen oman aikani vauvan sotkujen siivoamiseen ja soseiden valmistukseen ja vaatteiden ompelemiseen ja lelujen pesemiseen ja pyykin viikkaamiseen ja omista ainoista hyvistä housuista puuttuu nappi jo kolmatta viikkoa. Ja kahta kauheammin vitutta jos poika nukkuu kunnon päikkärit ja mä jumitunkin koko ajaksi katsomaan telkkaria enkä saa aikaiseksi mitään hyödyllistä. Mä olen melkeinpä yksin tässä arjessa kaikki viikot kun mies on töissä 14-22. Kun hän tulee kotiin niin kaikki on jo tehty ja mä menen koisimaan. Sitten tämä isäntä pelaa tietokoneella kolmeen asti yöllä ja herää puolilta päivin valmistautumaan töihin. Jes. Mua vituttaa olla koko ajan lapseni orjana yksin ja varsinkin kun en jostain syystä saa aikaseks tehdä mitään itselleni tärkeää. Saanhan mä viikonloppuisin vähän hengähtää joten ei pidä valittaa. Silloin on kuitenkin herran isännän ainoa aika tavata kavereita ja harrastaa. Mähän voin tavata kavereita ihan milloin tahansa. Eli enimmäkseen vituttaa.

Mutta kun herra hampaaton aurinkoinen hymyilee ja nauraa niin silloin ei vituta.
 
SikaKissa, noin se taitaa melkeinpä kaikilla mennä.. sitä tulee laitettua vauvan ja perheen yhteiset tarpeet edelle ja sitten harmittaa kun ei oo itsensä vuoks tehnyt mitään silloin harvoinkaan kun olis tilaisuus. Meilläkin mies on töissä 5-19 joten ruuan on oltava valmiina lautasella ja siitä mies lampsiikin suoraa nukkumaan että ehtii. Vapaapäivinä on tietysti hänelläkin oikeus tehdä mitä huvittaa eli nukkua iltapäivään asti ja nähdä kavereita. Ja kaiken tän keskellä äiti huolehtii vauvan jokaisesta tarpeesta ja haaveilee edes hetken oikeasti omasta ajasta, ilman hitustakaan vastuuta vauvasta. Ja sydän sulaen katselee kun pikkuinen kikertää innosta ja virnistää kahdella hampaalla.
 
Olenpa muuten muutaman kerran ihmeekseni huomannut ikäänkun pyytäväni apua mieheltä vauvan hoidossa. Siis ikäänkun joltain perheen ulkopuoliselta palvelusta pyytäis. Ikäänkun ei ois kyse meidän yhteisestä lapsesta ja yhteisestä arjesta. Mutta kun nää vauvan hoitamisasiat ei oo isukille samalla tavalla itsestäänselvyys kun mulle kun se ei oo oppinut yhtä hyvin seuraamaan vauvan touhuja ja lukemaan sen viestejä niin oma-aloitteisuutta on turha odottaa. Niin että silloinkin kun herra on kotona ja niin virkeä että "vahtii" vauvaa, mun on vahdittava sitä kaksikkoa kuitenkin tai ainakin siltä välillä tuntuu.
 
Voi että kun kuulostaa niin tutulta. Vaikka tuo oma mies rakas onkin, niin välillä (joka päivä) sen vain voisi ampua kuuhun. Ei ne vaan tajua! Ja sitte ite pahottaa mielensä, kun toinen ei pyytämättä tee juurikaan mitään. Onneksi tup pikkumies piristää hymyllään, niin jaksaa edes vähän paremmin. Joinain päivinä.
 
Mä voisin näin iltaisin siivota meiän jälkiä kuin sadatta kertaa viihdyttää lapsosta mutta kun mies pääsee laistamaan siitä sanomalla että hän ei osaa tai vauva ei viihdy. Olen monasti pakottanut leikkimään ja tänäänkin alkukitisemisen jälkeen molemmat alkoi viihtyä.
 
Meillä mies kyllä tykkää vauvan kanssa leikkiä ja höpötellä (mainittakoon että myös nukuttaa, syöttää ja vaihtaa vaippoja silloin tällöin). Mutta pääasiassa tuntuu että mun elämä on menny ihan mullinmallin vauvan synnyttyä ja miehen on muuten ennallaan mut on saanut kivan pikku leikkikaverin jonka kans voi touhuta sillon kun itseä ei väsytä tms. Tuo mies tuntuu luottavan tiedostamattaan siihen että kyllä äiti hoitaa. Ja niinhän äiti tosiaan hoitaa... pitää vissiin jättää isä ja tytär keskenään muutamaks tunniks joskus.
 
Juurikin eilen keskustelimme isännän kanssa yllä olevista asioista ja vähän muustakin. Hänellä on vähällä aikaa kahden työkaverin emännät ottaneet eron ja vieneet lapset mennessään. Isäntä ollu kuuntelijan roolissa.

Teijän kannattaa keskustella aiheista, tilanteista ja tuntemuksista nyt, ennenkuin tilanne riistäytyy käsistä. ja keskustelu pysyy rakentavana.:)

Meillä isäntä uskalti ottaa enemmän vastuuta esikoisen hoidosta ku poju tuli vuoden ja mä läksin keikka hommiin. Sen oli pakko olla pojan kans ja ihan hyvin niillä meni:thumleft
 
Huh, onneks mulla on sellainen mies, jota riemulla odottaa kotiin kun tietää että sit saa itse vähän huilia. Nyt hällä on ollut pari vapaapäivää, niin mut on passitettu toiseen huoneeseen nukkumaan korvatulppien kanssa ja mies on hoitanut yöt vauvaa (joka heräilee satatsiljoonakertaa). Parin viikon päästä pääsen sit ekaa kertaa vauvan syntymän jälkeen yön yli reissuun 200 km päähän.
 
Mitä minä teen kun saan vapaani? Minä juoksen ovesta ulos ja lopetan vauvan ajattelemisen sillä sekunnilla. Myöhemmin alan laskea minuutteja siihen kun leikki loppuu ja vaunut muuttuu kurpitsaksi ja mieliala laskee hieman. Ymmärrän että mieskin tahtoo vapaapäivinään ottaa rennosti ja vauvan kanssa sellainen ei suju. Itse käytän päivittäisen oma-aikani siivoten jne joten olisinko onnellinen jos mieskin töistä tultuaan yhdentoista aikaan illalla tekisi parit kasvissoseet pakkaseen ja pesisi leluja ja neuloisi lapasia ja moppaisi lattioita? Ja sitten kävisi sänkyyn entistä väsyneempänä? Vai alkaisi nukkua heti kotiin tullessaan ja heräisi aikaisin kodinhoitohommiin ja olisi valmiiksi väsynyt kun töihin pitäisi lähteä... Kysymys onkin siitä että mä itse valitsen koko ajan vaan vauvan tarpeet ja jätän omani huomiotta ja sit ärsyttää kun olis voinu valita toisinkin. Mä en omasta mielestäni voi juuri vaatia osallistumista sellaiselta ihmiseltä joka kotona ollessaan enimmäkseen näkee lapsensa vaan nukkumassa :)
 
Mutta te äidit, joilla mies ei juurikaan osallistu vauvan hoitoon: oletteko itse huomanneet itsessänne tätä ns. "Omimisilmiötä", eli koette että vauva on teidän vastuullanne ja siten te tiedätte parhaiten vauvan tarpeet... Koska ette ole antaneet isälle mahdollisuutta osallistua Ja oppia itse, vaan sitten se taustapiru (=äiti) on katsomassa olan yli ja ehkä jopa tekemässä sitten kuitenkin toisen puolesta... Mietiskelin vaan. :) minä oon alusta asti tuupannut vauvaa enemmän kuin mielelläni isän syliin, itseasiassa pari ekaa kuukautta olin vaan onnellinen kun sain vauvan pois käsistäni, ja isällä on vastuu siinä missä minullakin vauvan hoidossa. Isä komentaa mut välillä "vaikka shoppailemaan" että saan minäkin kodin ulkopuolista aikaa. Jotenkin hirmu luontevasti kumpikin tekee osansa.

Sit ihmettelin tässä joku aika sitten terveyskeskuksessa vauvan kanssa odotellessani isää, joka meni labraan lapsensa kanssa. Hetken kuluttua isä huikkaa ovesta aulassa toisen lapsen kanssa odottavalle äidille että "voitko tulla sanomaan tän syntymäajan.." Ihan oikeasti, eikö se nyt kuulu isänkin perusjuttuihin tietää lapsensa sos.turvatunnus?
 
Kyllä meillä tuo isukki osallistuu kiitettävästi vauvan hoitoon mutta aina pitää pyytää. Ja SE ärsyttää. :) Ja mun kohdalla ainakin pitää paikkansa se, että "uhriudun" ihan itte. Isukki varmaan tekis enemmän, jos en itse aina säntäisi ekana paikalle. Että kyllä tässä peiliin saa katsoa. :)
Huomenna aattelin irtaantua ja lähteä viettämään tyttöjen iltaa. Jos sitä osaisi ottaa tämän mamma-moodin pois päältä ja puhua niinkuin normaalit ihmiset. :)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top