Miltäs se vanhemmuus nyt sitten tuntuu?

Meitä on näemmä erinlaisia, itse omassa elämässä käytän sanaa kiltti, jonka vuoksi se tänne tuli myös enkä tarkoita että toisenlaiset vauvat olisivat tuhmia. Pahoittelut jos joku pahoitti siitä mielensä :)
 
Joo Hepsuli. Puolison poissaolot on tosi rankkoja. Mun läheisellä on mies kans töiden takia aina pidempään pois kotoa ja osaan arvostaa oman puolisoni kaheksasta neljään työtä, vaikka työpäivät välillä venyykin pidemmiksi. Se kuitenkin tulee aina illaksi kotiin. Tää samainen äiti sanoo, että henkinenkin puoli on rankkaa, kun on niin täysin yksin vastuussa koko kodista ja lapsista.
 
Sepä se kun kaikki vastuu sälytetään yhden harteille. Jos jotain sattuu olet yksin päättämässä miten toimitaan ja saat siitä ruusut/risut.
 
Toi meidän esikoinen ei ollut tyytyväinen vaikka viihdytti, kanteli, heijasi, syötti, röyhtäytti, nukutti tai mitä vaan. Siksi koen tän toisen helpoksi vaikka vaatiikin melko paljon mun välitöntä läheisyyttä ja viihdytystä. Ajoittain tykkää kyllä ihan vaan köllötellä jos on leluja, joita katsella. Tämä tyyppi siis rauhoittuu syliin ottamalla tai lelua näyttämällä.

Nukkumaan rauhoittuminen ja isommassa porukassa tai vieraassa paikassa rauhoittuminen ovat tämän(kin) tapauksen kulmakiviä, joita treenaillaan melkein päivittäin.

Äitiys tuntuu nyt jotenkin luonnollisemmalta ja ihanammalta kuin vuosi sitten. Vaikkakin arki on ihan tosi paljon raskaampaa kun on kaksi vaippapöksyä kiukkuineen ja puhinoineen.
 
Aikaisemmin poika vaati jatkuvaa viihdytystä ja meni hetki että tajusin hänellä olevan koko ajan nälkä. Isäntä lähti heti kyseenalaistamaan minun tekemisiäni. Hän kun on pärjännyt hyvin oman vauvansa kanssa ja osaa kaiken niin minun täytyy tehdä jotain väärin. Ja kun huuto lopulta loppui työntämällä tissi suuhun, mies väitti minun valehdelleen että olin juuri syöttänyt lapsen. Imetyksestä kun ei mitenkään voi jäädä nälkäiseksi. Hain kaupasta korviketta ja kahdella lisäsyötöllä päivässä saatiin täysin tyytyväinen lapsi. Siitä lähtien on ollut helppoa mutt minä vain en nuku.

Kiltistä ja tuhmasta lapsesta:
Huutava lapsi ei ole tuhma ja tyytyväinen lapsi ei ole kiltti. Täällä on ukko kyllä aina sitä mieltä että jos poika ryhtyy turhia huutamaan niin hän tekee sen tuhmuuttaan. Myönnän minäkin joskus sitten huutavani takaisin ääääääääää ja ihmeissään lapsi hiljenee ja alkaa nauraa mulle...
 
Sikakissa Hyi! Sun miehelle. Mistä sitä ikinä aina tietää miksi toinen huutaa. Meillä kun vauva alkaa itkeä yhtäkkiä esim. ollessaan sitterissä kaipaa siis jotain muuta, mies epäilee että nyt on kuumetta. Aina joka välissä keksii vetää tuon kuumeen esiin. :D Pari kertaa on mitannut sen.
 
Hienoo sikakissa, et tajusit mistä on oikeesti kyse! Nää meijän pikkuset kun tuppaa kasvamaan pikkuhiljaa ja niiden eväs tarve kasvaa niiden mukana.
Ehkä se isäntäskin joskus huomaa et poika on tyytyväisempi.
 
Mä en vieläkään sisäistä tätä äiti-juttuu, että tässä niin kuin ollaan loppuelämä kiinni. Jotenkin arki vaan vie kaikki voimat, ettei onneks ehdi ajatella kaikkea. Koko ajan kaikkee uutta käytännön juttua, ja muita vastoinkäymisiä elämässä (jotka ei siis liity lapseen). Välillä ihmettelen vain, kuinka nopsasti päivät kulkevat ja miten ei olla onnistuttu hajottamaan tota lasta (ja päähän pysyy jo kohtuu hyvin pystyssä). Välillä kun pysähtyy, niin tekee mieli vaan lähteä ovesta ja jättää palaamatta, mutta harvinaisia nuo hetket on. Yleensä mieli tyyntyy, kun katselee nukkuvaa lasta tai kuuntelee sen riemunkiljahduksia ja sitä vaipuu sellaiseen hykerryttävään tyytyväisen olotilaan.
 
Ymmärrän osapuilleen..yöllä sadatta kertaa itkevä..teki mieli lähtee ja jättää huutamaan. Kaksi yötä nyt ollut tällasta. Ettei olis jo ne hulinat.
 
Nyt on viimein alkanut tajuamaan, että vaikka jokin asia toimi esikoisen kohdalla, ei se välttämättä toimi tämän kuopuksen kohdalla. Silti tehtiin monia asioita omasta mielestä "oikein" esikoisen kanssa (mm. nukuttamiseen liittyen) ja siksi yritän niitä samoja asioita kuopuksenkin kanssa. Monet tavarat tuntuu paljon turhemmilta nyt, paitsi sitteri on kyllä ollut kultaakin arvokkaampi. (Meinasi tulla pieni paniikki kun sitteri oli jäädä mummolaan.) Osaan sivuuttaa paremmin muiden mielipiteet vaikka imetyksestä tai ulkona nukuttamisesta. Me tehdään just niin kuin on meille hyvä, lasten ehdoilla, mutta myös minun jaksaminen huomioiden. Lapset ovat onnellisia kun äiti on onnellinen ja toisinpäin. Äitiys on kasvattanut minua paljon ja osaan arvostaa tiettyjä juttuja paljon enemmän kuin ennen. Kuten vaikka sitä, että kävin ystäväni kanssa syömässä. Oma aika on arvokasta, mutta niin on myös lasten kanssa vietetty aika. Melkoista tasapainottelua tämä on.
 
Ihana ketju. Kirjottasin jos jaksaisin. Rakastan ja toisaalta antaisin välillä mitä vaan että saisin yhden päivän aikaa ennen vauvaa takaisin. Monesti mietin että mulla ei ole ennen ollut mitään syytä valittaa esim.huonoista unista tai kiireestä tai oman ajan puutteesta. Se oli silloin korjattavissa. Nyt ei enää ole.

Tämä on niin rakas tuhisija suurimman osan aikaa,mutta en ole oppinut täysin hyväksymään mistä kaikesta olen joutunut luopumaan.
 
Se on ihan tajuton sopeutuminen ekan lapsen kanssa. Onni on se, että oppii arvostamaan oi niin pieniä asioita: telkkaria tunti rauhassa sohvalla, 6h nukkumista putkeen, kaupassa käynti yksin.. Ja jossain vaiheessa oma elämä palautuu..jos nyt ei tee koko ajan sit lisää pikkusia kyytiin. :)
 
Mun on ikävä sitä, että voi rauhassa syödä vaikka lounaan ilman, että täytyy kuunnella itkuhälytintä tai viihdyttää poikaa samalla sitterissä.
 
Itkuhälytin on kätevä ja samalla rasittava väline. Joka kerran kun se särähtää toivon että ei poika nyt vielä heräisi. :D
 
Äläpä muuta sano Hepsuli. Sitten kun se on vielä niin herkkä, niin saa koko ajan olla höristelemässä korvia.
 
Mä sitten taas tuun vainoharhaiseksi, jos itkuhälyttimestä ei kuulu pitkään aikaan mitään... Kuvittelen että patterit on loppunut ja tyyppi huutaa parvekkeella täyttä kurkkua enkä mä kuule... Käyn vähän väliä kurkkimassa parvekkeelle että siellä nukutaan ja hengitetään :D
 
Mä sanoin joskus alkuviikkoina että äitiydestä ei puhuta juurikaan rehellisesti niille jotka eivät vielä äitejä ole. Että äideillä on joku salaliittoteoria eikä ne kerro kaikesta siitä mikä on rankkaa tai muuten kukaan ei hommaa lapsia. Tai ehkä mä luulin jotenkin että äitinä saan niiden kuuluisien Hormonien ansiosta kyvyn sietää unettomuutta jne. Ja että imetys on vaan kiinni siirtää että haluanko imettää vai en. Luulin myös että isken vauvan vaunuihin ja heilun niin kuin ennenkin. Luulin myös että parisuhde kestää paremmin ja että mies jaksaa kannustaa...imetys sattui alkuun ja oli ihan kamalaa. Poju ei nuku vaunuissa ja kaipaa hereillä seuraa koko ajan. Miehelle iski iso kriisi vauvan synnyttyä ja ei kykene hyväksymään ns.paikkansa menetystä koska vauva vie kaiken huomion. Enkä arvannut sitä että mulla ei ole ollenkaan oomaa aikaa...

Ja kuitenkin tää kestää vain hetken ja kun katselen ja kuuntelen mun pientä tuhisijaa kun sen kädet huitoo kuin kapellimestarilla kun hän on aamumaidolla niin olen ihan lovena.
 
Agape, usko kun sanon, että se helpottaa tuosta. Puoli vuotta eteenpäin ja tulet vielä kaipaamaan pientä vauvaasi :wink Oma lapsi on kuitenkin ihmisistä se kaikkein rakkain ja jos vain parisuhde on vahva, se kestää kyllä tämänkin. Muuttuuhan se toki, sitä ei varmasti kukaan kiellä, mutta sitä se vanhemmuus on.

Oman ajan menetys on kyllä ottanut itsellekin koville. Toisaalta välillä sitä miettii mitä ihmettä edes teki ennen lapsia kun aikaa oli. Että oliko se nyt kuitenkaan niin hienoa se "oma aika". Nyt on saanut tilalle paljon enemmän ja kaksi pientä, jotka rakastavat ehdoitta.
 
Mulle on niin moni tuon sanonut,että olen alkanut ajattelemaan että totta se on . Jokainen päivä on kuitenkin ainutlaatuinen ja on kuitenkin oltava kiitollinen että on terve vauva ja että on ylipäänsä tuon pienen saanut. Mullakin jo sen verran ikää että ei tässä enää ollut potentiaalisia vuosia enää niin mahdottomasti. Ne oman ajan menetyksen surut tulee sellaisina aaltoina. Kun esim.tulin suomeen lomalle oli ero aikaisempaan niin radikaali. Olen täällä tottunut ns.tankkaamaan aina sen kaiken menetetyn ajan luuhaamalla ystävien ja sukulaisten luona 24/7 ja nyt ei kaikki meneminen ollutkaan niin helppoa ja ei vaan jaksa. Plus nuo pakkaset rajotti mun kuvitelmaa pitkistä vaunulenkeistä Tampereella.
 
Takaisin
Top