Milloin on "oikea aika" saada vauva?

[Sammie]

Samoilla linjoilla edellisten kanssa sen suhteen, ettei elämä koskaan liene täysin "valmis". Meille oikea aika on nyt päälle 30-vuotiaina (mies jo lähempänä 40 v.), kolmen vuoden yhdessä olon jälkeen. Asumme lapsia ajatellen liian pienessä omistusasunnossa ja kumpikin on vakitöissä.

 

[Kaku15]

Meillä oli suhteen alusta asti selvää et lapsia halutaan ja kun itellä oli ikää jo yli 30 ni aika nopsaan myös annettiin vauvalle lupa tulla kun oltiin saman katon alle päästy (muutettiin yhteen 4kk ensitapaamisesta ).
Suhteessa kun molemmilla on tahto yhteiseen tulevaisuuteen niin se kantaa pitkälle, kaikki muu hoituu kyllä. Edelleenkään ei tulotaso päätä huimaa, mies opiskelee ja ite olen tehny vuosia osa-aikaista et lasten ei tarvi olla niin paljon pk:ssa, mut jos olis omaa kotia/työpaikkoja jne jääty odotteleen niin olis voinu ikä tulla vastaan kun aika pitkään meni ennenku lasten isä elämään tupsahti aiemmassa suhteessa lapset ei ollu ajankohtasia ja vaikka aika riskillä mentiin usein, niin ei niitä onneksi vahingossakaan tullu :bag:

 

[Kaarin]

mutta kun munasolut on vanhentuneet, niin sitten sitä jää vain laiturille haikailemaan sen junan perään.

No tämä! Itselle kävi juuri noin, että omat munasolut kuoli pois ja toinen munasarjakin jäi matkan varrelle kasvaimineen kaikkineen, mutta onneksi päästiin lahjamunasoluhoitoon. Toki toivon, että olisin herännyt hieman aiemmin tähän lapsentekoon ja TODELLAKIN lakannut odottamasta sitä täydellistä hetkeä, mutta minun elämäni nyt meni vain näin, ja minusta tuli muori-ikäisenä äiti. Onneksi se minulle suotiin kuitenkin, olen siitä ikionnellinen! :)

Olisi pitänyt vaan nuorempana tajuta, ettei täydellisen oikeaa hetkeä tule ikinä, ja hypätä vaan rohkeasti tuntemattomaan, ja olisi pitänyt unohtaa se täydellisen ydinperheenkin ajatus, ja lähteä itsellisenä tähän hommaan. Jälkiviisaus vaan on niin ärsyttävää

 

[vispipuuro123]

Meillä oli aina ollut tiedossa että "sitten joskus" lapsi/lapsia, mutta oltiin tyytyväisiä elämäämme eikä kumpikaan meistä ole erityisen lapsirakas. Sit todettiin että koulutukset on hankittu, omakotitalo ostettu, hyväpalkkaiset vakkarityöt molemmilla ja ikääkin omasta mielestämme sopivasti (olen 26). Elämä vakiintunut uomiinsa eikä isoja muutoksia näköpiirissä. Hormonaalisen ehkäisyn olin lopettanut jo vuoden aikaisemmin, jotta oma keho alkaisi toimia kuten sen on tarkoitettu. Sitten vaan jätettiin kondomit pois. Ei siis oikein vauvakuumetta asiaan tullut eikä mitenkään hössötetty asiasta, mutta olihan se todella todella jännittävää valmistautua siihen isoimpaan elämänmuutokseen :) Nyt alamme jo tottua pikkuhiljaa ajatukseen..

 

[mrz]

En itse usko mihinkään täysin oikeaan aikaan. Sen sijaan uskon, että on olemassa niitä vähän huonompia hetkiä saada vauva, mutta että niistäkin varmasti aina selviää, jos haluaa.

Mutta mulle itselleni oli tärkeää, että pohjalla on vakaa hyvä suhde sekä vakaa taloudellinen tilanne. Itse olen kyllä kuumeillut jo vuosia, mutta mies halusi ensin koko pakan kasaan. Tiedättehän sen perinteisen: koulutus, vakityö, säästöjä, omistusasunto, avioliitto ja uusi auto. Mutta tavallaan ihan hyvä, koska juuri tämän parempaa hetkeä ja elämäntilannetta ei meillä voisi esikoisen syntymälle olla. Mutta toisaalta tiedän myös kokemuksesta, että tilanteet voi muuttua äkistikin ja siksi ei mielestäni kannattaisi odottaa liikaa sitä oikeaa täydellistä hetkeä.

 

[Helena80]

Mulla oli aina suunnitelma, että halusin neljä lasta ja että ensimmäisen takaraja oli 30v ja viimeisen 35v. Tosin neljä lasta viidessä vuodessa olis ollut vähän turhan tiuha paitsi, jos olis tullut kaksosia

Mieheni tapasin, kun täytin 19v. Hän on samanikäinen. Vauvakuume iski 22 -vuotiaana ja miestä piti lämmitellä 5v ennenkuin aloitettiin yritys. Vauvakuumeen alkaessa olin opiskellut vasta vuoden, joten toisaalta hyvä, että ehdin valmistua ennen ensimmäistä.

Esikoisen sain 28 -vuotiaana eli hyvin ennen takarajaa Silloin asuttiin vuokra-asunnossa, miehellä oli vakityö ja itse tein sijaisuuksia/määräaikaisia töitä (olen ope). Toiseen mies suostui pari vuotta myöhemmin ja kolmaskin meille vielä tuli. Nyt mua vähän huvittaa noi mun aikarajat, kun tässä 39 -vuotiaana kuumeilen neljättä ja yritys käynnissä Nyt on vakityöt ja hervoton talolaina, mutta totesimme, että pärjäämme, vaikka vielä yksi tulisi. Hyvin pärjättiin, vaikkei mulla ollut vakityötä ja oma kämppäkin ostettiin toisen syntymän jälkeen. Lisäksi joka lapsella on kehitysviivästymää ja yhdellä ADHD, mitä ei tietysti osattu odottaa. Mutta mitään en kadu ja olen tyytyväinen, että aloitettiin ajoissa. Jos neljättä ei tule, voi olla oikein tyytyväinen näihin kolmeen

Jos olisimme jääneet odottamaan vakityötä mulle, olisi pitänyt odottaa vauvakuumeen alusta 11 vuotta Otimme riskin, hyvä niin

 

[Shooky90]

Oikeaa hetkeä ei kyllä ole olemassakaan mutta se oma suhtautuminen vauvan saamiseen on se tärkein. Meillä minä olin kiinnostunut lapsen saamisesta jo alle parikymppisenä mutta en myöskään halunnut tuoda lasta epävarmaan elämäntilanteeseen (esim. ekonomisesti, ajallisesti). Pelkona oli se ettei minun tai miehen jaksaminen olisi riittännyt. Se ei olisi ollut oikein lasta kohden.
Olen nyt ollut saman miehen kanssa 10 v. ja suhde on vahvalla pohjalla. Nyt tuntuu myös siltä, että kaikki asiat on hoidettu niin hyvin kuin suinkin on pystytty. Ollaan naimisissa, meillä on oma koti maalla ja molemmilla vakkarityöpaikat. Olen saanut matkustaa ja juhlia, eikä nyt tunnu että jäisin jostain "paitsi" kotona olemisen tähden.

 

[DanielaIG]

Se on vaan juuri niin, että oikea hetki on täysin yksilöllistä. Näin sain ainakin itse kokea. Olen tuntenut kumppanini alle kaksi vuotta, asumme kolmelle aivan liian pienessä kaksiossa (maaseudulla tosin), emmekä ole naimisissa saati kihloissa. Joku sisäinen ääneni voisi tuomita tämän kaiken, mutta ei. Nyt olen raskaana ja onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan haluavani lapsia ennen 36:tta ikävuotta (koska työ ja kaiken pitää olla täydellistä ja säästöjä vuoden palkkojen verran). Mutta näin kävi, 31-vuotiaana. Mikään ei ole täydellistä, mutta meille tämä on juuri hyvä ja oikein. Vakkarityö toki helpotti asiaa. Koen olevani niin valmis kuin vaan valmis voi olla. Minulla on mitä rakastavia kumppani, jonka kanssa haluan olla perhe. Niin yksinkertaista se on. Tiedän, että tämä alkava elämä pääsee rakastavaan perheeseen Ehkä koen, että minulla on jopa jotain annettavaa tälle uudelle ihmisille, vaikka samaan aikaan kaikki jännittääkin mielettömästi.