Mikä vanhemmuudessa yllätti?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja panda
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
panda

panda

Näppärä viestien naputtelija
Helmikuunmammat 2014
Aika klassinen aihe, muttei näyttäisi ainakaan olevan lähiaikoina ketjua tästä. Mikä/mitkä oli sellainen asia, mitä et pystynyt käsittämään kuitenkaan kunnolla valmistautumisesta huolimatta ennen kuin vauva oli osa elämää? Tai oliko jotakin, mitä et tullut ajatelleeksikaan, että voisi olla?

Mua hävettää ehkä myöntääkin, että se, että lapsessa on tosiaan kiinni 24/7, sillä ei siinä ollut mitään epäselvää ennen pojan syntymääkään, kyllä sen tiesi ja sen valinnan teki. Mutta ehkä ei vain silti osannut tietää miltä se tuntuu, oikeasti, käytännössä. Ei silti negatiivinen yllätys kuitenkaan, sillä olinhan tehnyt jo sen valinnan ja ainakin yrittänyt valmistautua. :rolleyes::)

Toinen juttu on tunnekokemukset. Mulla on yleensäkin vahvoja tunnekokemuksia, mutta lapsen kanssa ne ovat nousseet potenssiin sata, en tiennyt että näin paljon voi tuntea. Hätä kouraisee jostain todella syvältä ja ilo on jotakin todella ihmeellistä. Ehkä homma tasoittuu sitten, kun imetyshormonit eivät enää laukkaa, mutta luulenpa, että tuo äidinrakkaus on kuitenkin jotakin omanlaistaan. :love2
 
Ihan samaa vastaan minä,eli se kuinka kiinni on lapsessa!!!Alkuun oli ihan kauheaa kun en uskaltanut mennä edes vessaan yksin,kuskasin vauvan mukana,ja tuntui että mitään ei voi tehdäkkään kun jos lapsi on hereillä,niin se on heitteillejättöä jne.
Vaikka sen tiesi että kiinni on,mutta todellakaan sitä ei vaan voi etukäteen harjoitella,et mille se tuntuu.

Ja siihenkään ei voinut valmistautua,mille tuntuu pomppia sen sata krt yössä ylös,kun oli tottunut nukkumaan yöt läpeensä,ja heräämään omassa ajassa.

Tätä olen nauranut monesti jälkikäteen,kun mulle tuli ongelmaksi se,etten tiennyt mihin aikaan laitan vauvalle yöpuvun päälle,kun ei koskaan voinut tietää milloin se alkaa nukkumaan.Niimpä esikoinen monesti nukkui yönsä päivävaatteissa,kun alkoikin vaikka normaalia aiemmin yöunille.Muistan kun haarukka oli noin 19-01 milloin esikko kävi yöunille,eli milloin hänellä oli se yksi vähän pidempi unipätkä.

Varmaan on muutakin,mutta nuo tuli mieleen.
 
Kyllä se mullakin oli tuo sitovuusasia vaikka sen etukäteen tiesi mutta silti todellisuus oli järkytys. Olin itsekin yllättynyt miten vaikeaa mun oli sopeutua äitiyteen enkä osannut oikein nauttia mistään. Välillä olin suorastaan ahdistunut. Mulla tosin oli takana vaikea synnytys ja epäonnistunut imetys eikä vauvallakaan mennyt kaikki putkeen ja nämä selkeästi lisäsi mun pahaa oloa.

Ennen pikkukakkosen syntymää pelkäsin jo etukäteen miten selviän kahden pienen kanssa mutta tosi hyvin on kaikki mennyt, ehkä se suurin shokki tuli jo esikoisen kohdalla ja nyt ei mikään yllätä enää. :) Eikä tämä meidän kakkonenkaan ole vauva helpoimmasta päästä.
 
Mut yllätti ainakin se, että imettämisen kanssa voi olla miljoona ongelmaa! Ja koko ajan saa olla miettimässä, että saako vauva tarpeeksi maitoa, ja että koska perkele ne nännit tottuu...! Mutta, kohta 4kk täysimetystä takana :thumleft

Ja heti eka juttu mikä mut yllätti oli se, että halusin synnäriltä pois mahdollisimman pian. Ennen synnytystä ajattelin, että mikäs siellä ollessa kun on apua heti saatavilla. No olihan sitä, ei siinä mitään, mutta mulla ei ollut paras mahdollinen huonekaveri, niin jotenkin koko ajan jännitti että osaako olla tarpeeks hiljaa ettei toinen häiriinny musta ja mun vauvasta.

Muutenkin en osannut ajatella, että missä tahansa oon vauvan kanssa, niin koko ajan jännitän että saako se jonkun hepulin ja mietin liikaa, et mitä muut ihmiset siitä sitten ajattelis.

Mut yllätti myös se, kuinka paljon negatiivisia tunteita mun mielessä velloi ekat pari kuukautta, vaikka samalla meinasi pakahtua siihen rakkauden tunteeseen omaa lastaan kohtaan.
 
Mä en oikein tiedä yllättikö mua juurikaan mikään. Ehkä pinnan piteneminen? Tai miestä se varmaan eniten yllätti.. Jos kuitenkin tää tietty rentous yllätti, en osaa enää stressata pikkujutuista, kun lapsi on terve ja tyytyväinen. :)
 
Sama vastaus kuin monella muullakin, eli yllätti kuinka paljon vauva sitoo elämää... Meille osui vielä valvova ja huomionkipeä lapsi, joka hereiilä ollessaan ( edelleen ) ei viihtynyt puolta minuuttia yksin. Imetyksestäkäön ei tullut yhtään mitään, eli jokapäiväiset pullosulkeisetkin tulivat ikävänä yllätyksenä.

Ja tämä krooninen väsymys... Minä kun en ole aamuihminen ollenkaan :)

Myös synnytys oli yllättävän raju, kolmessa tunnissa koko homma ohi, vaikka ensimmäinen lapsi kyseessä. Eivät tahtoneet Jorvissa edes uskoa minua, väittivät vain, ettei ensisynnyttäjän tarvitse tulla sairaalaan kuin vasta seuraavana päivänä... No, pidin oman pääni ja 1h sairaalaan tulon jälkeen oli neiti maailmassa. Muutenkin sairaalan laitosmaisuus yllätti, kenelläkään ei ollut aikaa mihinkään, käskivät vain mennä katsomaan opetusvideoita!
 
Lisätään vielä, että sitä en olisi uskonut, että siivouskin voi tuntua aivan mahtavalta silloin, kun sitä ei tarvitse viiden minuutin välein keskeyttää. :p

Ja uutena on tullut tälläinen, että väsymys muuttuu helposti ärsyyntymiseksi joistakin asioista, mitä mies tekee. Meillä on hyvä suhde ja jokaisen ärsyyntymisen kohdalla tiedostaa, että tää nyt on tällästä, kuhan ärsyttää, kyllä sen jossain mielensä sopukoissa tiedostaa sen miehenkin puolen asiaan. Mutta joustolimitti on välillä vähän vähissä, vois sitä vähän enemmän mielummin olla tukena kuin nalkuttamassa, niin valmistuis se miehen diplomityökin paremmin.. :rolleyes:
 
Minut yllätti kaikkein eniten se huoli jonka lapsi toi tullessaan. Se, että toisella varmasti on kaikki hyvin! Sisäinen leijona emo heräsi oikein kunnolla henkiin :)

Ja tietenkin myös se, että omat tiukat ja hirveän hyvät periaatteet on saanu kyllä kyytiä ihan mennen tullen palatessa. Joku täälläkin taisi jo mainita mm. sen perhepedin. Vannoin etten koskaan nuku lapsi vieressäni! No missähän poika yönsä viettää, mun vieressä tietenkin :D

Mitään vapaudenkaipuuta ei ole ollut enkä ole välittänyt huonoista öistä. Niihin kaikkiin osasin jotenkin jo varautua. En ollut luonutkaan itselleni vauva-arjesta mitään ruusuista kuvaa. Ehkä olin jopa kuvitellut tästä liian piikikästä ja saanut nyt positiivisesti yllättyä tämän "helppoudesta". Lapsikin on kyllä mielestäni helppo, ehkä kävi vaan hyvä tuuri :D
 
minut yllätti se miten vähän miehen elämä muuttui verrattuna siihen miten kokonaisvaltainen muutos omassani tapahtui. tarkoitan tällä sitä että minä olen miltei aina kotona lapsen kanssa ja hän menee ja touhuaa samalla tavalla kuin ennen lastakin. hänellä on muuttunut vain se aika jonka viettää kotona, eikä sitä aikaa niin hirveästi edes ole

en tiedä kuinka realistinen toive alunperinkään oli se että oltaisiin kotona koko perheen kesken
 
Tunteiden mittakaava. Rakkauden suuruus. Kuinka valtavaa, ehdotonta ja automaattista on äidinrakkaus. Ja kuinka paljon parisuhdekin on lujittunut, kun keskinäisen rakkauden lisäksi meillä on yhteinen lapsi, joka on molemmille ykkösihminen koko maailmassa.

Etukäteen olin ollut huolissani siitä että muutun, katoan johonkin hattaramaailmaan eikä päähäni mahdu muuta kuin mitä nyt emojen päässä yleensä on. Että puhun vauvankakasta ja keksin kirosanoille Flanders-korvikkeita. Jälkeenpäin olen todennut että paljon olen muuttunut mutta yllättäen olenkin kiitollinen siitä muutoksesta.

Eniten yllätyin siitä kuinka ahdistuneeksi tulin vaikka toisaalta olin onneni kukkuloilla. Olin varma että vauva ottaa ja kuolee heti jos silmä välttää ja valvoin silloinkin kun vauva nukkui, pidin vahtia. Pikkuvauvavaiheen aikana taisi olla mielenterveyden käsite vähän venyvä, mutta lapsen joka tarpeeseen on ainakin vastattu salamannopeasti, kiintymyssuhde muodostui helposti eikä äidinkään mielenterveys hukkunut prosessissa lopullisesti. Luulin että lapsi saa traumat jos keskityn mihinkään muuhun hetkeksikään.

Yllätyin myös siitä, että siinäkään vaiheessa kun olet risana synnytyksen jäljiltä ja hulluudenpartaalla unenpuutteesta, ja hormonit ovat tehneet tepposet etkä ole ihan oma itsesi ja olet tosi hukassa ja pelkäät ettet osaakaan, ei ole sopivaa vastata mitäkuuluu-kysymyksiin rehellisesti. On kuuluttava pelkkää hyvää, koska kysyjä ei osaa suhtautua muunlaiseen vastaukseen.
 
tuli ihan yllärinä se kun tirppa oli pieni niin nukuin yöni maksimissaan 30 minuutin pätkissä enkä pystynyt usein edes nukahtamaan kun koko ajan oli pelko persiissä että kohta joutuu heräämään kun tirppa söi 1,5-2h välein yöllä ja nukkui rauhattomasti. kuvittelin voivani nukkua 4h pätkissä mutta kuinka väärässä olinkaan.
 
Blaueblumme, mietin vähän aikaa sitten samaa. Ennen pojan syntymää joka puolelta kuuli sitä, miten elämä tulee sitten muuttumaan kun on lapsi. Sitten jossain vaiheessa tuntui, että mies suunnittelee asioita ihan samalla tavalla kuin ennenkin, ottamatta huomioon sitä ettei enää voi venyä samalla tavalla kaikkeen, ja minun suunnitelmani lähitulevaisuuden asioista ovat ihan täysin muuttuneet. Olo oli hieman kumma siinä vaiheessa.

Mutta en tiedä mitä tapahtui, jotakin muuttui, ja nyt ei tunnu enää siltä, että mies voi jatkaa elämäänsä samalla tavalla kuin ennenkin, kun minä kuitenkin hoidan pojan. Eihän sitä oikeastaan lopulta osaa sanoakaan, miltä miehestä tuntuu, ja miten hänen elämänsä on muuttunut, kun ei sitä voi nähdä kuin oman puolensa asiaan. Asia kannattaa varmaan kuitenkin ottaa puheeksi, jos se vaivaa, ehkä se selvittää asioita.
 
Lisäyksenä vielä : En osannut odottaa, miten yksinäistä lapsen kanssa voi olla. Kun mies on poissa ( usein ) niin saattaa mennä montakin päivää, ettei ole yhtään aikuista jonka kanssa jutella. Ja tyttö kun ei vielä oikein kelpaa juttuseuraksi.

Lisäksi olen joutunut luopumaan harrastuksistani käytänmössä kokonaan, kun ei ole lapsenvahtia eikä lasta voi ottaa mukaankaan.
 
Aluksi yllätyin tietysti siitä kuinka omaa aikaa ei enää ollutkaan. Poika oli jatkuvasti rinnalla ja nukkui vieressä.

Nyt jaksan joka päivä ihmetellä kuinka nopeasti poika on kasvanut ja miten hurmaava ja suloinen hän on. Miehen kanssa olemme ihmetelleet millaista elämämme ennen edes oli.

Ei turhaan puhuta äidin vaistosta. Minulla on tapana herätä vähän ennen kuin poika edes äännähtää. Nykyään tätä ei onneksi tapahdu enää kuin ehkä kerran yöstä/aamusta.

Vastuuta on tullut enemmän ja välillä pelottaa toisen puolesta, mutta pitää luottaa että poika kyllä pärjää kun hän on saanut turvaa, rakkautta ja hoivaa.
 
Minut yllätti ensin imetys, se miten käytännössä ekat 4kk jätkä asui tissillä (siinä ei sit oikeesti tehty mitään muuta, kun lapsi ei nukkunut päiväuniakaan 20min kauempaa) ja miten järkyttävän kipeet nännit oli ekat 2kk vaikka niitä kuinka rasvas joka syötön jälkeen. Yllätin itsenikin, kun en heittänyt hanskoja tiskiin imetyksen suhteen ja nyt olen niiiin onnellinen, että jaksoin sitä jatkaa (10kk kohta (täys)imetystä takana, tosin nyt vähentynyt enää pariin kolmeen syöttöön vrk). Sitten se miten sitä kuitenkin vain jaksoi herätä rättiväsyneenä pahimmillaan 1h välein läpi yön (nykyään sanoisin, että vaikeapaa herätä, kun joutuu heräämään vain sen yhden kerran jos sitäkään). Ja ristiriitaiset tunteet siitä, kun jätkä jää esim. mun jumppien ajaksi isälleen, toisaalta haluis viettää niiden kanssa perheen yhteistä aikaa ja toisaalta taas mennä tuulettamaan aivojaan jumppaan.
 
panda, onhan tuosta puhuttu, mutta hänen näkemyksensä on se etten minä ymmärrä kuinka paljosta hän on jo luopunut, juuri kuten aavistelit tuossa.

en toivo itselleni mitään omaa aikaa lisää, enhän oikein osaa olla rauhassa jos poika ei ole näköpiirissä. mutta räikeimpänä esimerkkinä nyt vaikka juhannus, kun minut yllättäen jätettiin yksin kotiin pojan kanssa ja mies lähti veneilemään kavereidensa kanssa, niin itkuhan siinä tuli. ei siksi että oisin sinne halunnut mukaan, vaan siksi että olin kuvitellut että miehelle riittää se että ollaan kotona. asiasta ei oltu puhuttu, mutta oletin sen olevan niin.

sitäkään en halua että mies jättää menemättä mihinkään koska ei viitsi jättää minua yksin, koska sitten kuitenkin koko illan kaipailee sinne menoihinsa eikä se ole kummallekaan mukavaa.

tällä jutulla on juuria jo aikaan ennen raskautta, kun minä en saanut lähteä käymään ulkomailla ystävän kanssa koska mies ei sitä halunnut. mua kyllä varoiteltiin silloin että saatan katua myöhemmin sitä että annan toisen päättää mitä saan tehdä ja mitä en, mutta en tosiaan arvannut että se näin kovasti mua vaivaa ja että sen merkitys kasvaa ajan myötä. ei se silloin tuntunut niin isolta jutulta.
 
Blaueblumme, jollain tapaa samaistun tuohon tunteeseen. Mullakin on taipumusta monesti joustaa, jos asialla ei nyt ole niin suurta merkitystä itselle ja toiselle olisi. Mutta jos tätä tekee kauhean paljon, ajautuu siihen tilanteeseen, missä toinen tottuu siihen, että näinhän se on. Sitten jos joskus mainitsee, ettei oikein pidä tästä, niin toinen vastaa ettei se sinua ennenkään häirinnyt.

Harmilliselta kuulostaa tuo juhannus, reagoisin itse varmaan samoin, mullakin on sellainen oletus, että lapsi ja perhe tarkoittaa sitä, että yhdessäolo on tärkeintä. Mutta ei tosiaan halua toiselta kieltääkään asioita, jotka saavat hänet rentoutumaan. Olen sen asenteen ottanut, että kanalintujen metsästyskauden ajan voidaan mennä sen mukaan, sillä se kausi nyt on vain kerran vuodessa ja tärkeä harrastus miehelle. Alkoi se jo vähän tuntua puulta, kun miehellä on töissä niin paljon hommia, että hyvä kun pari-kolme tuntia arkisin on kotona nukkumatta ja joka viikonlopun oli kotipaikkakunnallaan, jossa hällä on se metsästyslupa. Sitten kun yritin sumplia jotakin kauppareissua isompaan kauppaan, että sais muutakin kuin mitä tuolta lähikaupasta saa, niin miestä ärsytti kun se kauppareissu vie niin paljon aikaa, eikä hän ehdi tekemään diplomityötä. Mutta nää on tälläsiä, sellasta se välillä on.

Mutta ihmiset muuttuu, ja suhteessakin on oikeus muuttua niin, ettei tunne enää oloaan hyväksi jos joustaa itse liian paljon.
 
panda sanoi:
Lisätään vielä, että sitä en olisi uskonut, että siivouskin voi tuntua aivan mahtavalta silloin, kun sitä ei tarvitse viiden minuutin välein keskeyttää. :p

Ja uutena on tullut tälläinen, että väsymys muuttuu helposti ärsyyntymiseksi joistakin asioista, mitä mies tekee. Meillä on hyvä suhde ja jokaisen ärsyyntymisen kohdalla tiedostaa, että tää nyt on tällästä, kuhan ärsyttää, kyllä sen jossain mielensä sopukoissa tiedostaa sen miehenkin puolen asiaan. Mutta joustolimitti on välillä vähän vähissä, vois sitä vähän enemmän mielummin olla tukena kuin nalkuttamassa, niin valmistuis se miehen diplomityökin paremmin.. :rolleyes:
Click to expand...
 
Takaisin
Top