Mieliala ja masennustausta

Mukkelis

Mukkelis

Näppärä viestien naputtelija
Hei,
Ajattelin avata tälle aiheelle ihan oman ketjun, koska tämä on omaa mieltä painanut. Tahtoisin kuulla, onko täällä muita masennustaustaisia (virallisesti tai epävirallisestikin "omalla diagnoosilla") ja vaikuttaako se omaan odotukseenne? (Raskausajan "normaalit" mielialan heittelyt siis asia erikseen. :) )

Mulla on kaksi touhukasta ja varsin omapäistä taaperoa/leikki-ikäistä lasta, joiden kanssa on ollut hieman rankkaa välillä. Syksyllä Tirpanan 2v neuvolassa otin asian puheeksi terkan kanssa, ja hän suositteli minulle käyntiä psykologilla. Sainkin ajan varsin pian ja kävin keskustelemassa (lue: itkemässä) siellä vastaanotolla. Lopputulemana (keskustelun ja nopean pikatestin jälkeen) oli "diagnoosi" lieviä masennusoireita. Sitä en osannut odottaa, vaikka olo olikin ollut jo useamman kuukauden (tai koko alkuvuoden, vaikea hahmottaa) varsin tummasävytteinen. Keskusteluja on jatkettu tuon jälkeen ja ne tuntuu auttaneen. Psykologi itsekin viimeksi kommentoi, että hyvin tunnun työstäneen asioita ja päässeen eteenpäin. Nyt uuden raskauden myötä on alkanut jälleen hieman pelottaa: Mitä jos tuo pahimmat tunteet palaavat synnytyksen jälkeen tai jo sitä ennen? Otimmeko liian suuren riskin, kun yritimme ja raskauduinkin jo nyt, kun mielen työstäminen on vielä kesken? (Olemme jo pidempään halunneet kolmatta, ja raskauden yrittäminen tämän kaiken keskellä oli kyllä tietoinen päätös.)
 
Itselläni ei ole taustaa tässä asiassa, mutta asiasta on niin paljon keskustelua joka puolella, että asia vähän pelottaa. Monesti lukee myös, että on kovinkin yleistä ja itsestä tuntuu tässä vaiheessa absurdilta ajatukselta, että masennus juuri minuun iskisi, mutta silti asia pelottaa. Voiko se tulla niin salamana kirkkaalta taivaalta kuin sanotaan?
Olen aina ollut todella herkkä hormonimuutoksille, joten senkin vuoksi mietityttää että "kuulunko riskiryhmään"..?

Pelottavia asioita..
 
Ihte olen pitemmän kaavan kautta sairastanut keskivaikeaa masennusta ja se paheni tyttöä odottaessa viimeisillään, kaikki pelotti ja ahisti (oli miehen kanssa asumuseroa yms. suoraan sanottuna p*skaa ) Psygologilla kuljin kauan, kokoperheellä ihan. Nyt alkaa olla pari vuotta viimeisestä käynnistä. Nyt on taas alkanut olemaan mielimaassa eikä saa mitään aikaiseksi, toki on ollut sen verran "kauhea" raskaus tähän mennessä.. Vähän pelottaa jos taas puskee päälle, onneksi olen oppinut ettei se kynnys sinne soittaa ole niin korkea kuin luulee.. Toki raskaus nostaa kaikki neljän vuoden takaiset tapahtumat mieleen joka ei auta asiaa paljoakaan. Muuten asioiden kanssa on voinut elää mutta nyt tuntuu olevan vaikeeta :/

Jaksuja Mukkelis :)
 
Layraah: Kiitos kun jaoit kokemuksesi! :Heartred Sun loppulauseesta tuli ihan mieleen se biisi "hullu mä en ole, mut juuri nyt on vaikeaa". Siitä olen itselleni saanut tässä rämpiessä sekä kunnon puhdistavia itkuja että voimaa.

Minniliini: Pohdintasi kuulostavat ihan samoilta, mitä itse pohdin esikoista odottaessa. :) Olen aina ollut herkkä ja tunteellinen, mutta uskon omasta kokemuksesta, että eivät nuo oikeasti mitenkääm "altista" masennukselle.

Itselle nuo masennusoireet hiipivät pitkän ajan kuluessa, ja nurinkurisesti tilanteessa jossa kaikki on periaatteessa hyvin: juuri ostettu oma unelma-asunto, vauvavuosista selvitty, on töitä ja opiskelua, parisuhde voi paremmin kuin vuoteen... ja silti napsahti, osittain kiireen ja stressin ja kahden uhmaikäisen lapsen kasvatushaasteiden yhdistelmänä varmasti.

Ihmismieli on kumma kapine.
 
Itsellä masennusdiagnoosi myös päällä. Kaikki oikeastaan lähti siitä kun loukkaannuin auto-onnettomuudessa kolme vuotta sitten. Se sai pienen "lumivyöryn" aikaiseksi. Olin siihen asti elänyt niitä kuuluisia ruuhkavuosia, ja jotenkin yhtäkkiä kaikki pysähtyi. Paljon tuli uusia juttuja mitkä painoivat mieltä, mutta sitten nousi mieleen asiat myös aiemmin eletystä elämästä. Toisaalta itsestäni matala mieliala liitetään välillä vähän jyrkästikin masennuksen piikkiin. Jos elämä jatkuvasti vastustaa ja on kipeä, niin ei siinä mielikään täysin aurinkoinen voi olla.

Oltiin jo ennen mun onnettomuutta ajateltu ihan pian aloittavan yrittämään kolmatta lasta. Sitten kaikki suunnitelmat menikin uusiksi. Vuoden kun olin sairastellut, niin päätettiin kuitenkin aloittaa yrittäminen (kiitos silloin mua hoitaneen lääkärin joka kannusti ja loi minuun rohkeutta). Ei vauvaa vain kuulunut. Mieliala välillä matala senkin asian suhteen. Tuntui että taas tuli vain lokaa niskaan. Nyt sitten reilun kahden vuoden yrittämisen jälkeen vihdoin olen raskaana.

Kyllä vain mielialakin hieman nousi. Toisaalta mielessä myös pelko ja huoli. Välillä syyllisyys. Mietityttää miten elämä menee sitten kolmen kanssa. Miten isommat lapset loppujen lopuksi suhtautuvat (nyt odottaa vauvaa innoissaan). Entä jos kaikki ei menekään ns. käsikirjoituksen mukaan niin menenkö taas sen mukana ihan alas. Onneksi mulla on nyt menossa psykoterapiaa, niin voin näitäkin asioita siellä käsitellä.
 
Marru: Olen aivan samaa mieltä, että jotkut liian helposti puhuvat masennuksesta, jos vähän on mieli mustana. En yhtään pidä tästä, varsinkaan kun lähipiirissä olen päässyt näkemään muilla oikeaa masennusta. Ja nyt kun se itseäkin koskettaa (vaikkakin lievänä) niin en suopealla katso niitä, jotka heittelevät pahan päivän tai muun huonon olon suhteen ilmauksia "kylläpä nyt masentaa".

Syyllisyysmietinnät kuulostavat niiiiiiiin tutuilta. Muutoinkin äideille (ja isillekin) on nykyään kovat paineet, että kaikki pitäisi tehdä prikulleen oikein, tai olet paska mutsi. Juuri omalle psykalle puhuin, kuinka tuntuu että "kaikki muut" jaksaa tehdä kaikenlaista erityistä ja erikoista lastensa kanssa, ja kuinka "kaikki muut" tuntuvat handlaavan äitiasiat luontaisemmin kuin minä. Ja hän tokaisi aivan oikeutetusti, että KETKÄ kaikki muut?? Niinpä, se on vain puolituttujen pintaliito-facesta luultua ja median syöttämää mielikuvaa, että "tavallinen" äiti (tunteineen päivineen) ei riittäisi. Huoh...
 
Komppaan kaikkea mitä sanotte! Voin hyvin samaistua moneen asiaan. Itsellä ollut lievää masennusta ja diagnosoitu paniikkihäiriö. Samoja fiiliksiä käyn myös läpi, että mites tää raskausaika menee. Ensimmäisen lapsen jälkeen kärsin raskauden jälkeisestä masennuksesta.
 
Itse masennuin jo ensimmäisen lapsen saatua miltei 7 vuotta sitten. Apua osasin hakea vasta 2 vuotta sitten :sad001 Toinen tulossa nyt ja masennus lääkitystä ajettu alas hiljoskellen. Pelko silti oman jaksamisen kanssa on suuri. Tämä raskaus kun ei ollut suunniteltu ja aborttia, en voisi kuvitellakkaan. Onneksi oon positiivisella mielellä lasta odottamassa, vaikkei tähän elämäntilanteeseen lasta olisi vielä toivottukkaan. Lahjahan se on kun ehkäisystä huolimatta lapsi tulla aikoo :) Nyt voiton puolella tuossa lääkkeen laskussa. Kerron lisää omasta tilanteestani kun on enempi aikaa. :) Nyt pitäisi jaksaa flunssaisena ja selkäkipuisena lähteä lumitöihin. Onneksi sain fysioterapia puolelta tukivyön joka auttaa vähän ku on pakko touhuta. Pää kun ei anna levätä, vaikka kroppa olisikin toista mieltä. :sad001

Paljon tsemppiä kaikille asian kanssa painiskeleville ja masennukseen ajautuville. :Heartred Kukaan ei saisi tälläisen asian kanssa yksin murehtia.
 
En tiedä onko mulla masennusta, mutta sellaisia asioita, jotka ahdistavat. On ollut surua ja koen niistä syyllisyyttä. Luopumista ja mieli palaa jatkuvasti pyörittelemään samaa ahdistavaa asiaa. Ja tietysti kaipaus siihen minkä menetti.
Just silloin alkaa kelaamaan tällaisia kun on väsynyt ja pitäisi alkaa nukkumaan. Toisaalta ennen tätä surua kelasin jotain sellaisia asioita, joita olin tehnyt nuorempana ja joita häpesin. Nyt ne on jäänyt ja tullut tämä suru. Yritän olla positiivinen mietin miten saisi mieltä hallittua sen verran, että unohtaisi ikävät asiat.

Ja se tosiasia, että surua tulee olemaan elämässä. Miten siihen suhtautuu ja miten löytää välineitä toipua.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top