Läheisille kertominen

T

Taikinatonttu

Silmät suurina ihmettelijä
Moikka!

Miten olette kertoneet lapsettomuudesta omille vanhemmillenne ja missä vaiheessa?

Mulle kertominen tuntuu kauhean hankalalta, mutta voisi helpottaa tätä jatkuvaa salailun tunnetta. Lähimmät ystäväni tiesivät yrittämisestämme jo ennen, kun edes ongelmia ilmeni ja heille voin puhua kaikesta. Nyt äidillekin kertominen alkaisi tuntua ajankohtaiselta.
 
Multa äiti kysyi kun oltiin yritetty vajaa vuosi että meinataanko me lapsia hankkia...kun ikää mulla oli silloin jo 36, miehellä vielä enemmän. Siinä sitten heti rupesin itkemään että on jo yritetty lähes vuosi ja ollaan menossa lisätutkimuksiin. Eli kyllä ne vanhemmat mielellään varmaan elää mukana miettivät joka tapauksessa vaikka eivät kehtaisi kysyä. Siinä mielessä puhuminen auttaa kaikkia. Isälle puolestaan kerroin vasta myöhemmin (ovat eronneet), silloin vasta kun oltiin menossa IVF:ään. Hän sanoi ajatelleensa ettei ehkä haluta lapsia... joten kyllä kaikki miettii tahollaan.
 
Kannustan kertomaan. Itse olen saanut äidiltäni ja mieheni äidiltä korvaamatonta tukea.

Meillä sattui vielä niin, että keskustelussa oman äitini kanssa selvisi, että minua yritettiin melko kauan ja he olivat jo hakeutuneet hoitoihinkin. 80-luvulla ei osattu diagnosoida PCO:ta samalla tavalla kuin nykyään. Minun "diagnoosini" auttoi äitiäni ymmärtämään, että mikä hänessäkin todennäköisesti oli silloin "vikana"...
Tällainen hoikkien naisten PCOhan nykykäsityksen mukaan johtuu tyttösikiön altistumisesta korkeille AMH-arvoille raskausaikana. Muistan varmasti lopun ikäni, miten helpottuneelta äitini kuulosti, kun hän totesi kaikkien silloisten ongelmiensa sopivan PCO-tyyppisten munasarjojen ongelmiin. Toisaalta äitini sai haasteista huolimatta kolme tervettä lasta, joten se on kannustan minua. Ja tieto siitä, että äiti tietää tarkalleen mitä käyn läpi.
 
Kerroin äitille siinä vaiheessa, kun alkoi näyttää ettei tuu lasta kotikonstein. Eli ennen hoitoihin hakeutumista.

Vanhemmat on eronneet ja kerroin isälle vasta nyt pari vuotta myöhemmin. Voin kertoa, että lahjasukusoluista ja miehen lapsettomuudesta kertominen ei ollut helppoa :sorry: isä oli myös aika järkyttynyt, minulla on kolme siskopuolta ja luulen että mieheni on isän lempivävy (jollain tavalla menisi ihan omasta pojastakin). Yllätyin taas, kuinka ajantasalla hän oli toimenpiteistä. Ehkä vähän ajattelematonta minulta, isäni siis maatalousyrittäjä ja meidän tilalla karjaa jalostetaan mm. tekemällä pakastealkionsiirtoja ulkomailta tuotetuilla alkioilla.

Anopille kerrottiin kun diagnoosi tuli. Oon tosi läheinen tätien ja serkkujen kanssa, mutta heille kertominen oli kyllä vähän vahinko. Olimme juuri saaneet diagnoosin, ja serkkuni tuli käymään kotonaan. Kyläilyn tarkoituksena oli kertoa, että odottaa vauvaa. Olin tosi onnellinen, mutta samalla aloin itkemään ja kerroin syyn. Toisaalta tunteitahan ne vain ja he kyllä elävät nyt niin sydämellä mukana meidän matkassa, on tosi iso voimavara ja itsellä avoimuus on aina helpottanut omia oloja.
 
Mä kerroin omille vanhemmille melko alkuvaiheessa. Aika pian sen jälkeen, kun selvis missä mättää (male factor). Mies ei tykännyt, että kerroin, mutta lopulta totesi, että ihan hyvä niin.

Mun äiti oli siinä vaiheessa tehnyt hiljaisia päätelmiä, että ehkä me ei lapsia aiotakaan.

Nykyään tulee aika paljon jaettua näitä asioita äidin kanssa. Vaikka välillä hänellä on tapana hössöttää liikaakin.

Mies ei aio omille vanhemmilleen kertoa, mutta se on hänen valintansa. Kuulema siellä ei osata pitää asioita omana tietonaan, eli sitten tietäisi koko suku.
 
Ensimmäisessä raskaudessa sain toisella kolmanneksella keskenmenon. Raskauteni oli näkynyt jo, ja moni sukulainen tiesi siitä, samoin työpaikalla oli huomattu se. Kun ei ole uudestaan tärpännyt keskenmenon jälkeen, kaikille tuntuu olevan itsestään selvää, että se ei ole meidän oma toiveemme. Tavallaan huono, että ympäristö laajasti tietää /olettaa meidän yrittävän uutta. Toisaalta se on ollut myös hyvä, ihmiset ovat osanneet olla hienotunteisia (joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta).
 
Olen sellainen henkilö, että en halua kertoa kaikkea eteenpäin. Tiedän, että olisin saanut kovasti tukea keskenmenoihin äidiltäni, koska hänkin on kokenut niitä. Mutta äitini on juoruilija, hän ei pidä asioita itsellään, eli jos kerron äidille niin koko perhe tietää. Ja minä vihaan sääliä. "Voi sua raukka!" Siis mä inhoan yli kaiken sitä että muut katsovat sinua ja tekevät päätelmiä, että lapsettomuuteni johtuu painostani, iästäni yms. Olen vain 34 ja pitäisi olla paljon aikaa vielä jäljellä, mutta tuntuu siltä että ei kohta ole enää. Kolme vuotta olemme yrittäneet.

Tiedän, että jonkun kanssa pitäisi puhua mutta ei kukaan muu voi auttaa minua tässä ajatuksissani kun se toinen henkilö, joka on tässä mukana, eli mieheni. Eilen käytiin ensimmäistä kertaa lapsettomuuskäynnillä yksityisellä ja sain tietää, että minulla on polyyppi kohdussa, joka taas voi estää munasolun kiinnittymistä. Mielessäni kävi kaikki syöpäasiat läpi, vaikka lääkäri siinä sanoi ettei ole hätää ja tämä on vain solukertymä. Ajatukset pysyivät positiivisina vielä, vaikka nyt pitää olla sörkittävänä taas hieman lisää.

Jos joskus tulen raskaaksi, niin tämän takia on ainakin tehty työtä, tutkittu, sörkitty ja kärsitty fyysisesti ja psykologisesti!
En halua jakaa tällaisia asioita eteenpäin, ennen kuin tiedän miten tämä loppuu. Mulla on kaksiskenaariota mielessäni: Tulen raskaaksi ja kerromme ehkä rakenneultran jälkeen vasta. Tai en tule raskaaksi ja kerromme, että adoptoimme lasta. Sitten saavat jakaa miten heidän 9 kuukautta ilman onnistumisia oli kauheita ja etteivät voi kuvitella millaista on kokea näin monta vuotta ilman.

EDIT: ja olen bonus äiti ihanalle pojalle, mutta valitettavasti se ei ole täysin sama asia. Haluaisin kokea kaiken ihanan ja kauhistuttavan raskauden asioita, ei vain kasvatusta.
 
StellaMom sanoi:
Olen sellainen henkilö, että en halua kertoa kaikkea eteenpäin. Tiedän, että olisin saanut kovasti tukea keskenmenoihin äidiltäni, koska hänkin on kokenut niitä. Mutta äitini on juoruilija, hän ei pidä asioita itsellään, eli jos kerron äidille niin koko perhe tietää. Ja minä vihaan sääliä. "Voi sua raukka!" Siis mä inhoan yli kaiken sitä että muut katsovat sinua ja tekevät päätelmiä, että lapsettomuuteni johtuu painostani, iästäni yms. Olen vain 34 ja pitäisi olla paljon aikaa vielä jäljellä, mutta tuntuu siltä että ei kohta ole enää. Kolme vuotta olemme yrittäneet.

Tiedän, että jonkun kanssa pitäisi puhua mutta ei kukaan muu voi auttaa minua tässä ajatuksissani kun se toinen henkilö, joka on tässä mukana, eli mieheni. Eilen käytiin ensimmäistä kertaa lapsettomuuskäynnillä yksityisellä ja sain tietää, että minulla on polyyppi kohdussa, joka taas voi estää munasolun kiinnittymistä. Mielessäni kävi kaikki syöpäasiat läpi, vaikka lääkäri siinä sanoi ettei ole hätää ja tämä on vain solukertymä. Ajatukset pysyivät positiivisina vielä, vaikka nyt pitää olla sörkittävänä taas hieman lisää.

Jos joskus tulen raskaaksi, niin tämän takia on ainakin tehty työtä, tutkittu, sörkitty ja kärsitty fyysisesti ja psykologisesti!
En halua jakaa tällaisia asioita eteenpäin, ennen kuin tiedän miten tämä loppuu. Mulla on kaksiskenaariota mielessäni: Tulen raskaaksi ja kerromme ehkä rakenneultran jälkeen vasta. Tai en tule raskaaksi ja kerromme, että adoptoimme lasta. Sitten saavat jakaa miten heidän 9 kuukautta ilman onnistumisia oli kauheita ja etteivät voi kuvitella millaista on kokea näin monta vuotta ilman.

EDIT: ja olen bonus äiti ihanalle pojalle, mutta valitettavasti se ei ole täysin sama asia. Haluaisin kokea kaiken ihanan ja kauhistuttavan raskauden asioita, ei vain kasvatusta.
Click to expand...

Toivon onnellista lopputulosta teille!

Juu tuo... Yksi kaveri joskus kyselee, miksi en ota tuttujen lapsia usein hoitoon, jos kerran pidän lapsista. Ei se ole sama kuin oma lapsi.
 
Takaisin
Top