Kun äidin on paha olla

[Vargynja]

Tämä ketju on tarkoitettu vertaistueksi äideille (ja odottajille sekä kuumeilijoille) joilla on paha olla. On sitten kyse ohimenevämmästä tilasta tai mielenterveysongelmista (diagnoosilla tai ilman). Saa purkaa, saa avautua, saa tsempata ja tukea sekä keskustella yleisesti aiheesta ja kertoa kokemuksiaan. Vertailla tai muuten vähätellä ei saa.

Itse olen hiljalleen parantumassa masennuksesta, jonka miehen sairaudet laukaisi. Ajoittain oli todella raskasta pienen lapsen kanssa miehen sairastaessa ja omien voimavarojen kadotessa. Toisaalta lapsi oli itse voimavara, joka sai jaksamaan ja menemään läpi harmaan kiven (tai tulen). En vielä ihan ehyt ole, mutta pitkälle on tultu pahimmasta kuopasta. Kelan tukemaa psykoterapiaa on vielä vuosi jäljellä. Miehen oireilu alkoi kun lapsi oli vähän alle vuoden. Syyksi selvisi syöpä pojan ollessa n. 1,5-vuotias. Sitä en osaa sanoa koska itse masennuin. Se tuli sillä tavalla salakavalasti. Nyt (pojan täyttäessä kohta 6-vuotta) odotetaan toista lasta, jota kauan toivottiin mutta ei uskallettu pitkään aikaan edes yrittää.

Toivottavasti muutkin uskaltautuvat tänne juttelemaan. Vertaistuki on tässäkin ensiarvoisen tärkeää. Ja muistetaan että aina ei ole pakko jaksaa ja me ollaan silti hyviä äitejä.

 

[Pingviiniemo]

Mulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö 15.vuotiaana. Raskaus meni hyvin ja masennusta ei tullut, mutta kärsin tosi paljon huonosta itsetunnosta äitinä. Mies yrittää tsempata ja pyytelen kokoajan anteeksi, kun olen niin väsynyt. Jaksan hienosti vauvan kanssa kaksin, kun mies on töissä pari päivä viikossa opiskelujen ohella, mutta olen todella väsynyt päivän päätteeksi ja kun mies tulee kotiin rojahdan sohvalle. Annan itsestäni 100% sinä aikana kun ollaan kaksin vauvan kanssa ja siksi varmaankin kuormitun.

Kun mies on kotona, niin tuntuu etten saa tarpeeksi aikaiseksi. Siivoan paljon ja laitan ruokaa, mutta vauvan kanssa leikkiminen ja vaipan vaihto sekä syöttäminen jää usein miehelle, kun hän on kotona. Mies aina sanoo, että ei haittaa yhtään ja nauttii kun saa hoitaa vauvaa, mutta silti poden kauhean huonoa omaa tuntoa.

Tiedän, että vauva rakastaa mua ja riitän sille, mutta tää voimavarojen hupeneminen ja kuormittuminen on jotenkin tosi noloa vaikkei tarvisi olla. Välillä tuntuu, että olen liian laiska äiti.

 

[Vargynja]

Tiedän että se on vaikeaa, mutta koita olla armollinen itsellesi Pingviiniemo. Tiedän että se tuntuu pahalta, kun ei jaksa kaikkea mitä pitäisi tai ainakin tuntuu että pitäisi (itsestänikin on tuntunut). Vaikka se varmasti tuntuu ikävältä, kun et jaksa olla vauvan kanssa miehen ollessa paikalla se tekee oikeastaan vain hyvää heidän väliselle suhteelle. Näin teistä molemmista tulee vauvalle tärkeitä (ja olette tietenkin jo) kun kumpikin hoitaa vuorollaan. :)

 

[Pingviiniemo]

Tiedän että se on vaikeaa, mutta koita olla armollinen itsellesi Pingviiniemo. Tiedän että se tuntuu pahalta, kun ei jaksa kaikkea mitä pitäisi tai ainakin tuntuu että pitäisi (itsestänikin on tuntunut). Vaikka se varmasti tuntuu ikävältä, kun et jaksa olla vauvan kanssa miehen ollessa paikalla se tekee oikeastaan vain hyvää heidän väliselle suhteelle. Näin teistä molemmista tulee vauvalle tärkeitä (ja olette tietenkin jo) kun kumpikin hoitaa vuorollaan. :)

Kiitos.

 

[Mulmeliable]

Ihanaa, kun tämmöinen ketju luotiin! Olen itse 35-vuotias, keskivaikea masennus ja posttraumaattisen stressireaktion diagnoosit sain 18-vuotiaana, taustalla henkinen väkivalta parisuhteessa ja parisuhteen päätyttyä väkivallan uhka, mikä johti unihäiriöön. Masennus uusiutui 2018, samassa yhteydessä uuvuin täysin, en niinkään pelkästään työhön vaan (kuten terapeuttini sitä kutsuu) kaikkiin elämän osa-alueisiin. Unet katosivat taas, ja jäin 9 kk sairaslomalle ja aloitin uuden kuntoutuspsykoterapiajakson. Aiempien diagnoosien lisäksi sain unihäiriölle diagnoosin, sekä ahdistusoireille ja (oma suosikkini) vaativa persoonallisuus -dg. Töihin palasin puolikkaalla työajalla 6/2019, mikä oli paras ratkaisu ikinä.

11/2019 tein toivotun plussatestin ja sen takia sekä masennus- että unilääkkeeni ajettiin alas. Raskaus meni kuitenkin hyvin ja sain yllättävän hyvin nukuttua. Synnytyksen jälkeen uneni katosivat kuitenkin täysin, mikä teki alusta todella vaikean, kun siihen lisätään hormonit ja huoli vauvasta (poika otti vauhtia vauvateholta, kun sokeriarvot ei pysyneet ylhäällä). Sittemmin olen teratologisen tietopalvelun avulla uskaltanut täysimetyksestä huolimatta aloittaa unilääkkeeni uudelleen ja vointikin on sitä myöten parempi. Suvussani on kuitenkin (äidin puolella) paljon masennusongelmaa, myös synnytyksenjälkeistä, siksi olen aika herkillä oman vointini suhteen.

 

[Pingviiniemo]

Ihanaa, kun tämmöinen ketju luotiin! Olen itse 35-vuotias, keskivaikea masennus ja posttraumaattisen stressireaktion diagnoosit sain 18-vuotiaana, taustalla henkinen väkivalta parisuhteessa ja parisuhteen päätyttyä väkivallan uhka, mikä johti unihäiriöön. Masennus uusiutui 2018, samassa yhteydessä uuvuin täysin, en niinkään pelkästään työhön vaan (kuten terapeuttini sitä kutsuu) kaikkiin elämän osa-alueisiin. Unet katosivat taas, ja jäin 9 kk sairaslomalle ja aloitin uuden kuntoutuspsykoterapiajakson. Aiempien diagnoosien lisäksi sain unihäiriölle diagnoosin, sekä ahdistusoireille ja (oma suosikkini) vaativa persoonallisuus -dg. Töihin palasin puolikkaalla työajalla 6/2019, mikä oli paras ratkaisu ikinä.

11/2019 tein toivotun plussatestin ja sen takia sekä masennus- että unilääkkeeni ajettiin alas. Raskaus meni kuitenkin hyvin ja sain yllättävän hyvin nukuttua. Synnytyksen jälkeen uneni katosivat kuitenkin täysin, mikä teki alusta todella vaikean, kun siihen lisätään hormonit ja huoli vauvasta (poika otti vauhtia vauvateholta, kun sokeriarvot ei pysyneet ylhäällä). Sittemmin olen teratologisen tietopalvelun avulla uskaltanut täysimetyksestä huolimatta aloittaa unilääkkeeni uudelleen ja vointikin on sitä myöten parempi. Suvussani on kuitenkin (äidin puolella) paljon masennusongelmaa, myös synnytyksenjälkeistä, siksi olen aika herkillä oman vointini suhteen.

Ei sullakaan ole helppoa ollut. Onneksi oot saanut apua ja ihanan lapsen.
Mäkin olen puolikkaalla, kun käyn töissä ja se on ollut kanssa loisto ratkaisu.
Mahtava että soitit sinne teratologiseen ja sait unilääkkeen takaisin.
Monesti lääkärit ei tiedä kaikkea, niin hyvä on soittaa teratologiseen.

 

[Mulmeliable]

Lapsi on kyllä ihan valtava voimavara!

 

[Pingviiniemo]

Täällä on tullut jonkin sortin syysvoimattomuus. Ei ihan masennus, mutta väsyttää kokoajan ja uupuu pikku hommistakin.

Eiköhän tää tästä pikkuhiljaa. :angelic:

 

[Vargynja]

Voimia Pingviiniemo! Toivottavasti ei siitä ainakaan pahemmaksi mene. Syksy taitaa olla valitettavan vaikeaa aikaa monille. Vaikuttaako muilla valoisuuden vaihtelu mielialaan ja jaksamiseen? Itsestäni tuntuu että sekä syksy että kevät on vähän raskaampia. Miehelleni ne on vielä enemmän. Onneksi voi sentään ruveta pistämään talvivaloja, ne vähän piristää.

Nyt taitaa kyllä väsyttää vähän yleinen kiireisyys. Tällä ja ensi viikolla on/on ollut rakenneultra, raskausfysioterapia, oma ja esikoisen neuvola ja vanhempainilta. Viikonloppuna tulee myös sukulaisia viettämään lapsen synttäreitä, jotka hoidetaan mahdollisimman helpolla kaavalla. Onneksi poika pyysi jäätelökakkua. Ja toki tavalliset terapiat, kotityöt ja lapsen kanssa touhuaminen on näilläkin viikoilla. Tuntuu vaan että on taas hirveästi kasaantunut kaikkea ylimääräistä tavallisen päälle.

 

[Mulmeliable]

Sama täällä, aina syksyisin. Toki nyt on vielä syyskuu ja syyskuun kuulaita päiviä rakastan. Mutt loka- ja marraskuu on hanurista. Mut oon viime vuodet yrittänyt nauttia pimeydestä hygge-periaatteella, kynttilöitä ja kotoilua. Enemmän ja vähemmän onnistuneesti.

Mä oon ollut kans tosi väsynyt, vaikka oon isovanhempien avulla nukkunut hyviä öitä. Oon miettinyt vielä unilääkkeen puolikkaan puolittamista. On toki ollut kuormaakin, pojalla on masun kanssa ongelmia, mies on ollut reissussa ja ite oon joutunut käymään läpi tutkimuksia, joiden tuloksena löytyi kasvain lisämunuaisesta. 7 viikkoisen lapsen äidillä. Ei tunnu hyvältä ja itku on ollut herkässä. Toki oon yrittänyt muistaa että hormonitkin romahtaa näillä tienoilla.

 

[Mulmeliable]

Voimia Pingviiniemo! Toivottavasti ei siitä ainakaan pahemmaksi mene. Syksy taitaa olla valitettavan vaikeaa aikaa monille. Vaikuttaako muilla valoisuuden vaihtelu mielialaan ja jaksamiseen? Itsestäni tuntuu että sekä syksy että kevät on vähän raskaampia. Miehelleni ne on vielä enemmän. Onneksi voi sentään ruveta pistämään talvivaloja, ne vähän piristää.

Nyt taitaa kyllä väsyttää vähän yleinen kiireisyys. Tällä ja ensi viikolla on/on ollut rakenneultra, raskausfysioterapia, oma ja esikoisen neuvola ja vanhempainilta. Viikonloppuna tulee myös sukulaisia viettämään lapsen synttäreitä, jotka hoidetaan mahdollisimman helpolla kaavalla. Onneksi poika pyysi jäätelökakkua. Ja toki tavalliset terapiat, kotityöt ja lapsen kanssa touhuaminen on näilläkin viikoilla. Tuntuu vaan että on taas hirveästi kasaantunut kaikkea ylimääräistä tavallisen päälle.

Juu siis just tää kaikki ylimääräinen rasittaa! Tutkimuksia toisensa perään, omat terapiat ja sit vielä normiarki siihen päälle. Ei hetken rauhaa.

 

[Vargynja]

Mä oon ollut kans tosi väsynyt, vaikka oon isovanhempien avulla nukkunut hyviä öitä. Oon miettinyt vielä unilääkkeen puolikkaan puolittamista. On toki ollut kuormaakin, pojalla on masun kanssa ongelmia, mies on ollut reissussa ja ite oon joutunut käymään läpi tutkimuksia, joiden tuloksena löytyi kasvain lisämunuaisesta. 7 viikkoisen lapsen äidillä. Ei tunnu hyvältä ja itku on ollut herkässä. Toki oon yrittänyt muistaa että hormonitkin romahtaa näillä tienoilla.

Ei ihme jos on itku herkässä ja tuntuu pahalta. Tuollainen on varmasti aina jonkinlainen shokki. Toivottavasti se ei ole pahanlaatuinen. Asiaa varmaan tutkitaan vielä? Paljon voimia!

 

[Pingviiniemo]

Sama täällä, aina syksyisin. Toki nyt on vielä syyskuu ja syyskuun kuulaita päiviä rakastan. Mutt loka- ja marraskuu on hanurista. Mut oon viime vuodet yrittänyt nauttia pimeydestä hygge-periaatteella, kynttilöitä ja kotoilua. Enemmän ja vähemmän onnistuneesti.

Mä oon ollut kans tosi väsynyt, vaikka oon isovanhempien avulla nukkunut hyviä öitä. Oon miettinyt vielä unilääkkeen puolikkaan puolittamista. On toki ollut kuormaakin, pojalla on masun kanssa ongelmia, mies on ollut reissussa ja ite oon joutunut käymään läpi tutkimuksia, joiden tuloksena löytyi kasvain lisämunuaisesta. 7 viikkoisen lapsen äidillä. Ei tunnu hyvältä ja itku on ollut herkässä. Toki oon yrittänyt muistaa että hormonitkin romahtaa näillä tienoilla.

Kauheesti voimia! On kyllä kurjaa. Toivottavasti tilanne kääntyy parhain päin. Voin vaan kuvitella kuinka ahistaa.

Voimia Pingviiniemo! Toivottavasti ei siitä ainakaan pahemmaksi mene. Syksy taitaa olla valitettavan vaikeaa aikaa monille. Vaikuttaako muilla valoisuuden vaihtelu mielialaan ja jaksamiseen? Itsestäni tuntuu että sekä syksy että kevät on vähän raskaampia. Miehelleni ne on vielä enemmän. Onneksi voi sentään ruveta pistämään talvivaloja, ne vähän piristää.

Nyt taitaa kyllä väsyttää vähän yleinen kiireisyys. Tällä ja ensi viikolla on/on ollut rakenneultra, raskausfysioterapia, oma ja esikoisen neuvola ja vanhempainilta. Viikonloppuna tulee myös sukulaisia viettämään lapsen synttäreitä, jotka hoidetaan mahdollisimman helpolla kaavalla. Onneksi poika pyysi jäätelökakkua. Ja toki tavalliset terapiat, kotityöt ja lapsen kanssa touhuaminen on näilläkin viikoilla. Tuntuu vaan että on taas hirveästi kasaantunut kaikkea ylimääräistä tavallisen päälle.

Muakin ahistaa jos on paljon menoja päällekkäin. Nyt onneksi on ollut rauhallista.
Tsemppiä!

Mua harmittaa, kun esidiabetesta näyttää sokerit, vaikka olen 10 kiloa laihtunut ja vahdin liikoja hiilareita.

Täytyy kokeilla vielä lisää tiputtaa, mutta eihän sille mitään voi jos se tulee laihtumisesta huolimatta. Sukurasite on todella vahva.

 

[Mulmeliable]

Ei ihme jos on itku herkässä ja tuntuu pahalta. Tuollainen on varmasti aina jonkinlainen shokki. Toivottavasti se ei ole pahanlaatuinen. Asiaa varmaan tutkitaan vielä? Paljon voimia!

Tutkitaan kyllä, odottelen aikaa sisätautien poliklinikalle. Kiireellisyys on 31-90 pvää, onneksi, niin poikakin ehtii kasvaa ennenkuin leikkaushommia suunnitellaan.

Eilen aloitettiin neuvolalääkärin toimesta masennuslääkitys uudestaan, olo on tosi helpottunut kun lääkäri oli samaa mieltä mun kanssa asiasta. Parempaa kohti siinäkin siis!

 

[Pingviiniemo]

Tutkitaan kyllä, odottelen aikaa sisätautien poliklinikalle. Kiireellisyys on 31-90 pvää, onneksi, niin poikakin ehtii kasvaa ennenkuin leikkaushommia suunnitellaan.

Eilen aloitettiin neuvolalääkärin toimesta masennuslääkitys uudestaan, olo on tosi helpottunut kun lääkäri oli samaa mieltä mun kanssa asiasta. Parempaa kohti siinäkin siis!

Hienosti sä kyllä oot jaksanut.

 

[Marrukka]

Moi kaikille. Mä olen jutskaillut tuolla lapsettomuus osiossa. Meillä on siis just menossa munien kasvattelu icsiä varten.

Lapsia ei siis vielä ole, mutta tuun nyt tänne kuitenkin vuodattamaan... Taustalla siis keskivaikea masennus, jota hoidettiin lääkityksellä ja psykologin juttutuokioilla. Lääkkeet lopetin tämän vuoden alussa (kolmen vuoden jälkeen) ja psykologin kanssa juttelu loppui jo aiemmin, kun aloin voida paremmin. Töissä oon käynyt koko prosessin ajan, tosin teen oman jaksamisen takia neljäpäiväistä viikkoa (joka oli käytössä jo ennen masennusta). Mä oon vähän sellainen asioiden itsellä pitäjä, että oikeastaan vaan mun mies ja vanhemmat (äiti lähinnä) oli sellaisia kelle tästä silloin puhuin. No, mies tietty oli avainasemassa, että edes hakeuduin mihinkään hoitoon.

Mä en oikein tiedä paraninko kuitenkaan ihan kokonaan tai olisiko tämä väsymys ollutkin se mikä koko homman aloitti. Sillä edelleen mua vaivaa ajoittainen väsymys ja se, että multa vaan loppuu energiat ja palautuminen kestää kauan. Tämä väsymys siis tulkittiin aikanaan masennuksen oireeksi. Lääkkeillä poistui mielialan ongelmat ja itkuisuus kyllä. Verikokeita on asian tiimoilta otettu varmaan useammankin kerran, mutta niissä lääkärit ei näe mitään ongelmia. Enkä mä ole sitten jaksanut sen enempää ruveta mitään vaatimaan.

Ja nyt nää hormonilääkkeet on pistäneet mun pään taas ihan sekaisin Ekaksi tuli itkuisuus ja nyt tää viikonloppu on ollut sellaista mikään-ei-huvita-ja-kaikki-on-turhaa -fiilistä, joka tuntuu just siltä, kuin silloin aikanaan. Pakolliset asiat hoituu, mutta mikään ei ole kivaa.

Ja mä olisin ihminen, joka tykkää tehdä asioita: käsitöitä ja pihanhoitoa ja kaikenlaista kotona puuhastelua. Yleensä mulla on miljoona ideaa, jotka odottaa toteutusta. Parhaimmillaan se on ihanan innostavaa, mutta pahimmillaan siitä tuleekin ahdistava työlista. Kaikki ne keskeneräiset ja tekemättömät asiat vaan tuijottaa mua kodin eri nurkista.

Mä nyt vaan toivon, että tää olo paranee, kun lääkitys loppuu. Tänään on viimeinen piikitettävä lääke, joten loppusuoralla ollaan.

Mulla on myös ihan valtavan ristiriitaiset ajatukset tämän koko lapsiasian kanssa. En tiiä olisiko tämä oikea ketju jutskailla siitä, vai olisiko jossain oikeampi paikka? Mä en siis nuoruudessa koskaan hirveän vahvasti halunnut lapsia ja välillä oon ajatellut, että kun oon niin rikkinäinen mun ei pidäkään saada. Nyt tätä lapsettomuushoitojen prosessia on käyty puolitoista vuotta, ollaan viimein tositoimissa ja musta tuntuu, että mua pelottaa ihan kaikki vaihtoehdot! Suru, jos ei onnistu (ja se miten kauan jaksaa yrittää) ja jos tulisinkin raskaaksi, niin kuinka kauan joutuu pelkäämään, että saako sitä lasta koskaan syliin asti. Ja sitten vielä kaikki pelot siitä miten sen lapsen kanssa edes selviäisi...

Kiitos ja anteeksi, tuli aika pitkä vuodatus. Toivottavasti mä en ole ihan väärässä paikassa tän kanssa.

 

[Pingviiniemo]

Moi kaikille. Mä olen jutskaillut tuolla lapsettomuus osiossa. Meillä on siis just menossa munien kasvattelu icsiä varten.

Lapsia ei siis vielä ole, mutta tuun nyt tänne kuitenkin vuodattamaan... Taustalla siis keskivaikea masennus, jota hoidettiin lääkityksellä ja psykologin juttutuokioilla. Lääkkeet lopetin tämän vuoden alussa (kolmen vuoden jälkeen) ja psykologin kanssa juttelu loppui jo aiemmin, kun aloin voida paremmin. Töissä oon käynyt koko prosessin ajan, tosin teen oman jaksamisen takia neljäpäiväistä viikkoa (joka oli käytössä jo ennen masennusta). Mä oon vähän sellainen asioiden itsellä pitäjä, että oikeastaan vaan mun mies ja vanhemmat (äiti lähinnä) oli sellaisia kelle tästä silloin puhuin. No, mies tietty oli avainasemassa, että edes hakeuduin mihinkään hoitoon.

Mä en oikein tiedä paraninko kuitenkaan ihan kokonaan tai olisiko tämä väsymys ollutkin se mikä koko homman aloitti. Sillä edelleen mua vaivaa ajoittainen väsymys ja se, että multa vaan loppuu energiat ja palautuminen kestää kauan. Tämä väsymys siis tulkittiin aikanaan masennuksen oireeksi. Lääkkeillä poistui mielialan ongelmat ja itkuisuus kyllä. Verikokeita on asian tiimoilta otettu varmaan useammankin kerran, mutta niissä lääkärit ei näe mitään ongelmia. Enkä mä ole sitten jaksanut sen enempää ruveta mitään vaatimaan.

Ja nyt nää hormonilääkkeet on pistäneet mun pään taas ihan sekaisin Ekaksi tuli itkuisuus ja nyt tää viikonloppu on ollut sellaista mikään-ei-huvita-ja-kaikki-on-turhaa -fiilistä, joka tuntuu just siltä, kuin silloin aikanaan. Pakolliset asiat hoituu, mutta mikään ei ole kivaa.

Ja mä olisin ihminen, joka tykkää tehdä asioita: käsitöitä ja pihanhoitoa ja kaikenlaista kotona puuhastelua. Yleensä mulla on miljoona ideaa, jotka odottaa toteutusta. Parhaimmillaan se on ihanan innostavaa, mutta pahimmillaan siitä tuleekin ahdistava työlista. Kaikki ne keskeneräiset ja tekemättömät asiat vaan tuijottaa mua kodin eri nurkista.

Mä nyt vaan toivon, että tää olo paranee, kun lääkitys loppuu. Tänään on viimeinen piikitettävä lääke, joten loppusuoralla ollaan.

Mulla on myös ihan valtavan ristiriitaiset ajatukset tämän koko lapsiasian kanssa. En tiiä olisiko tämä oikea ketju jutskailla siitä, vai olisiko jossain oikeampi paikka? Mä en siis nuoruudessa koskaan hirveän vahvasti halunnut lapsia ja välillä oon ajatellut, että kun oon niin rikkinäinen mun ei pidäkään saada. Nyt tätä lapsettomuushoitojen prosessia on käyty puolitoista vuotta, ollaan viimein tositoimissa ja musta tuntuu, että mua pelottaa ihan kaikki vaihtoehdot! Suru, jos ei onnistu (ja se miten kauan jaksaa yrittää) ja jos tulisinkin raskaaksi, niin kuinka kauan joutuu pelkäämään, että saako sitä lasta koskaan syliin asti. Ja sitten vielä kaikki pelot siitä miten sen lapsen kanssa edes selviäisi...

Kiitos ja anteeksi, tuli aika pitkä vuodatus. Toivottavasti mä en ole ihan väärässä paikassa tän kanssa.

Tervetuloa vaan! Tää ketju on kaikille ja kaikenlaisiin elämän tilanteisiin.

Mä niin ymmärrän ton kun on paha olla ja ei jaksa tehdä mitään vaikka normaalisti oiskin tekevä ihminen.

Mä olen kokenut parhaaksi vaan antaa itelleen lupa olla voimaton, itkuinen ja masentunut. Aina ei tarvi jaksaa. :)

Sairauslomaa otin töistä tarpeen mukaan ja keskityin omaan hyvinvointiin.

Vaikka mullakin on vauva nyt ja hoidan häntä kotona kun mies on töissä niin olen joutunut opetella siihen ettei aina tarvi olla energinen ja vauvakin saa nähdä sen vähemmän jaksavan äidin. Kunhan perusasiat tulee huonona päivänä hoidettua se on tärkeintä.

Voisit keskustella mielialalääkkeiden lisäämisestä neuvolassa/hoitojen aikana. Monet lääkkeet ei aiheuta vahinkoa sikiölle ja kohentaa oloa huomattavasti.

Tiedän kuinka vaikee se oma olotila voi olla.

Voimia!

 

[Vargynja]

Ihan oikeassa paikassa olet! Otsikointi on ehkä vähän rajaava, mutta tänne on tervetulleita puhumaan kaikki joilla on paha olla. Kyllähän ne hormonit monilla mielialaan vaikuttaa, mutta ehkä sinun kannattaisi pyytää apua (lääkkeitä/keskuteluapua) tämän hetken pahaan oloon. Jos et aiemmin lopultakaan ehtinyt toipua kokonaan, ehkä sitäkin pääsisi sitä kautta työstämään eteenpäin. Vauva on myös tosi iso asia, joten on luonnollistakin miettiä sitä monelta kantilta. Lopulta se toivottu lapsi on kuitenkin isosti positiivinen asia.

Itsekin välillä miettinyt oliko nyt järkevää hankkia toista lasta, kun ei kumpikaan miehen kanssa ihan terveitä olla. Mutta toisaalta, kyllä mekin lapsi ja sen tuoma onni ansaitaan. Ja niin sinäkin ansaitset. :) Mutta yksin ei kannata jäädä, jos vauva-arki tuntuu liian raskaalta. Äiti saa voida huonosti ja olla jaksamatta, mutta ihan käytännön apua kannattaa pyytää, jos se meinaa käydä ylivoimaiseksi. Jos vaikka ei jaksa niitä perusasioitakaan hoitaa tai niitä huonoja päiviä on jatkuvasti eikä saa esim. imuroitua suunnilleen koskaan.

 

[Ginger]

..

 

[Yölento]

Moi kaikille. Mä olen jutskaillut tuolla lapsettomuus osiossa. Meillä on siis just menossa munien kasvattelu icsiä varten.

Lapsia ei siis vielä ole, mutta tuun nyt tänne kuitenkin vuodattamaan... Taustalla siis keskivaikea masennus, jota hoidettiin lääkityksellä ja psykologin juttutuokioilla. Lääkkeet lopetin tämän vuoden alussa (kolmen vuoden jälkeen) ja psykologin kanssa juttelu loppui jo aiemmin, kun aloin voida paremmin. Töissä oon käynyt koko prosessin ajan, tosin teen oman jaksamisen takia neljäpäiväistä viikkoa (joka oli käytössä jo ennen masennusta). Mä oon vähän sellainen asioiden itsellä pitäjä, että oikeastaan vaan mun mies ja vanhemmat (äiti lähinnä) oli sellaisia kelle tästä silloin puhuin. No, mies tietty oli avainasemassa, että edes hakeuduin mihinkään hoitoon.

Mä en oikein tiedä paraninko kuitenkaan ihan kokonaan tai olisiko tämä väsymys ollutkin se mikä koko homman aloitti. Sillä edelleen mua vaivaa ajoittainen väsymys ja se, että multa vaan loppuu energiat ja palautuminen kestää kauan. Tämä väsymys siis tulkittiin aikanaan masennuksen oireeksi. Lääkkeillä poistui mielialan ongelmat ja itkuisuus kyllä. Verikokeita on asian tiimoilta otettu varmaan useammankin kerran, mutta niissä lääkärit ei näe mitään ongelmia. Enkä mä ole sitten jaksanut sen enempää ruveta mitään vaatimaan.

Ja nyt nää hormonilääkkeet on pistäneet mun pään taas ihan sekaisin Ekaksi tuli itkuisuus ja nyt tää viikonloppu on ollut sellaista mikään-ei-huvita-ja-kaikki-on-turhaa -fiilistä, joka tuntuu just siltä, kuin silloin aikanaan. Pakolliset asiat hoituu, mutta mikään ei ole kivaa.

Ja mä olisin ihminen, joka tykkää tehdä asioita: käsitöitä ja pihanhoitoa ja kaikenlaista kotona puuhastelua. Yleensä mulla on miljoona ideaa, jotka odottaa toteutusta. Parhaimmillaan se on ihanan innostavaa, mutta pahimmillaan siitä tuleekin ahdistava työlista. Kaikki ne keskeneräiset ja tekemättömät asiat vaan tuijottaa mua kodin eri nurkista.

Mä nyt vaan toivon, että tää olo paranee, kun lääkitys loppuu. Tänään on viimeinen piikitettävä lääke, joten loppusuoralla ollaan.

Mulla on myös ihan valtavan ristiriitaiset ajatukset tämän koko lapsiasian kanssa. En tiiä olisiko tämä oikea ketju jutskailla siitä, vai olisiko jossain oikeampi paikka? Mä en siis nuoruudessa koskaan hirveän vahvasti halunnut lapsia ja välillä oon ajatellut, että kun oon niin rikkinäinen mun ei pidäkään saada. Nyt tätä lapsettomuushoitojen prosessia on käyty puolitoista vuotta, ollaan viimein tositoimissa ja musta tuntuu, että mua pelottaa ihan kaikki vaihtoehdot! Suru, jos ei onnistu (ja se miten kauan jaksaa yrittää) ja jos tulisinkin raskaaksi, niin kuinka kauan joutuu pelkäämään, että saako sitä lasta koskaan syliin asti. Ja sitten vielä kaikki pelot siitä miten sen lapsen kanssa edes selviäisi...

Kiitos ja anteeksi, tuli aika pitkä vuodatus. Toivottavasti mä en ole ihan väärässä paikassa tän kanssa.

En tiedä, mikä sinun tilanteesi on, mutta minulla on ollut järkyttävää väsymystä lähes 20 vuotta. Kun menin siitä lääkäriin, olin nukkunut jo lähes kaksi vuotta kaiken vapaa-aikani ja olin silti väsynyt. Sain masennusdiagnoosin ja uskoin tietysti lääkäriä. Vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin aloin kyseenalaistaa, että oliko ensinkään kyse masennuksesta. Lääkkeet eivät auttaneet ja väsymys on yhä olemassa, vaikka mieliala on ollut hyvä jo kymmenisen vuotta. Silti olen väsynyt.

Väsymykseen ei ole löytynyt lääkettä ja nukun hyvin. Ainoa, mitä voin tehdä, on se, etten vaadi itseltäni samaa mitä muilta ja että maltan olla tekemättä kaikkea, mitä haluan. Mieheni onneksi muistuttaa minua, että pitää levätä ja pitää taukoja.

Olen koko väsymyksen ajan ollut äiti ja ihan hyvä äiti. Sairastan myös kaikenlaista fyysistä eikä sekään tee minusta huonoa äitiä.

Tsemppiä! Lepääminen on tärkeää!