Kolmekymppisen yllätysraskaus

[junos]

Kuvittelin vuosia, että minua ei ole tarkoitettu äidiksi, enkä tulisikaan raskaaksi vaikka miten yrittäisimme mieheni kanssa laskeskella "oikeita" päiviä. Lapsettomuus alkoi tuntua jo ihan sujuvalta vaihtoehdolta muutenkin, sillä kymmenen vuoden uraputken jälkeen halusin vaihtaa ammattia ja opiskella "oikeaan" ammattiin. Lisäksi elämä tuntui ihan kohtuullisen mukavalta, kun pystyi lähtemään ja tulemaan omina aikoinaan, huolehtimatta liikaa.
Kuitenkin luonto näyttää toimivan niin, että itsenäisyys ja riippumattomuus alkavat ajan oloon kyllästyttää. Samoin tulevaisuuden elämä alkaa kummasti vaikuttaa melko haljulta, jos se koostuu samoista kaavoista kuin parikymppisestä näihin päiviin asti. Viime keväänä luonto otti voiton omasta tahdosta, ja alkoi varkain pehmittää päätäni toiseen suuntaan. Toki omalla kohdallani jo kehossa tapahtunut muutos pitkän urheilullisen jakson päättymisen jälkeen edesauttoi "äitiytymistä".
Silti en uskaltanut vielä tietoisesti päästää irti minäminäminä -ajatusmaailmasta, ja puskin eteenpäin kuten aiemminkin. Emme siis yrittäneet tietoisesti, kunhan elimme elämäämme ja nautimme yhteiselosta ja toistemme seurasta. Olin jotenkin jo alistunut siihen, että luultavasti kymmenen vuotta jatkunut urheilijan elämä ja melko aliravittukin keho olivat tehneet minut lapsettomaksi.
Yllätys oli totaalinen, kun tein testin vain varmistuakseni etten ole raskaana kun kuukautiset olivat myöhässä viikon. En ottanut sitä kuitenkaan minään, sillä olin tottunut päivien heittoihin kierrossa.
Siksi toisen viivan ilmestyminen olikin melkoinen jyrähdys. Eikä sitä oikein muulla voi kuvata, koska tunne oli kuin vasaralla olisi hakattu juuri valmiiksi saamani loppuelämän käsikirjoitus siruiksi. Mutta, samaan aikaan tiesin, että suunnitelmani eivät haihtuisi tuuleen siltikään vaikka perheeseemme tulisi kuitenkin odotettu ja rakastettu lapsi. Suunnitelmani tulevasta ammatista pitävät yhä kutinsa, elleivät jopa entistä lujemmin, ja istun sinnikkäästi luennoilla, joiden toivon auttavan unelmani tavoittamisessa.
Välillä voimavarat ovat aika tiukilla, etenkin näin alkuraskauden aikana, kun pahoinvoinnin aallot lyö yli ja samaan aikaan täytyy kiinnittää huomio täysin vaikean aiheen opettelemiseen. En jaksaisi tätä ilman mieheni tukea, mikä on kultaakin kalliimpaa. Eritoten kun raskaus on ensimmäinen, ja siihen liittyy historiani vuoksi useampia kysymysmerkkejä.
Tänään on yksi rankimmista päivistä, niin fyysisen väsymyksen kuin oman ahdistuksen vuoksi, ja epäilen, että onko minusta tähän? Jaksanko olla kärsivällinen ja lempeä äiti? Miksi nämä ulkonäköasiat saavat minusta yliotteen, ja puhaltavat pois onneani pienen elämän ihmeestä?
Onko kellään muulla tällaisia ajatuksia, tällaisessä tilanteessa, tässä iässä?

 

[Eena]

Moikka, ja onnittelut raskautumisesta Junos!

Kyllä mulla ainakin on ollut samankaltaisia ajatuksia kuin sulla. Olen siis 27-vuotias esikoisen odottaja ja ehtinyt tottua mukavaan elämääni – vapauteen tehdä mitä ja milloin huvittaa.

Mulla on sellainen diagnoosi, että ei ollut varmaa, onnistuuko spontaanisti raskaaksi tuleminen ollenkaan, ja siksi olin yllättynyt, kun jo kolmannesta yrityskierrosta tärppäsi. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että tulin raskaaksi näin helposti, mutta silti mieleen on aina välillä putkahtanut sellaisia ajatuksia, joita ei oikein kehtaisi ääneen edes sanoa: Mitäköhän mä oikein oon tekemässä? Mitä jos sittenkin olisin pitänyt enemmän lapsettomasta elämästä? Oonko mä kykenevä kasvattamaan lasta?

Lisäksi muakin on painanut ulkonäköseikat. En oo mielestäni yhtään turhamainen, enkä ulkonäköorientoitunut ihminen. Oon pikemminkin aina ollut vähän sellainen luonnonlapsi ja poikatyttö. Mutta nyt mua on jostain syystä ruvennut kovasti huolettamaan, että saanko mä raskauden jälkeen enää koskaan takaisin edes jotenkuten treenatun näköistä kroppaa.

Että tällaisia ajatuksia täällä. Vaikka järki sanoo, ettei tällaisia pitäisi edes miettiä, niin minkäs teet (laitan hormonien piikkiin). Ehkä tällaiset ajatukset kuuluvat alkuhämmennykseen, sillä viime päivinä olen jo ollut vähän levollisemmalla mielellä.

Tsemppiä sulle odotukseen!

 

[elenna]

Hei junos ja Eena,
mulla on pari melko urheilullista kaveria, joilla on lapsia, ja minun mielestä he ovat toipuneet raskauden jälkeen tosi nopeasti timmiin kuntoon! Joten uskon, että tekin, jos kerran tykkäätte liikuntaa harrastaa. Ja sitten jos vielä syö terveellisesti raskausajan (välttää karkkia ja suklaata), niin en usko, että niitä kiloja juuri tulee, mitkä ei lähe myös pois!

Meillä raskaus ei enää oo yllätys itselle, kun jouduttiin yrittämään sen verran kauan, että nyt olen satavarma haluavani lapsen. Sen verran monia pettymyksiä kerittiin kokea. Jos olisi alkanut heti, olisi ehkä ollut epävarmempi olo. Osa sukulaisista saattaa tosin olla jo luovuttanut toivonsa meidän suhteen :D Minäkin 30v siis.

Kun päätettiin ehkäisyn poisjätöstä, niin suurin syy tuntui olevan se, että ei haluta jättää tätä elämänvaihetta kokematta. Muuttaahan se koko elämän, mutta toisaalta, ollaan jo ehditty olemaan kahdestaan vuosikaudet. En halua kuitenkaan olla loppuikää kahdestaan. Päätöstä ehkä vauhdittivat muutamat urheiluvammat. Vanhemmiten perhe onkin alkanut yhtäkkiä tuntumaan tärkeämmältä.

Ja kyllä sitä elämää on vielä raskauden jälkeenkin ja urheilua ja muuta voi sittenkin vielä harrastaa :) Siitä on monia eläviä esimerkkejä :)

Tsemppiä molemmille!

 

[Jade84]

Eena: jännä lukea tuntemuksistasi, ollaan niin samalla lailla liikenteessä tämän raskauden kanssa! :D
En ole vieläkään kertonut, kuin kahdelle kaverilleni ja pomolleni (tosiaan pakosta) raskaudesta, tuntuu että taidanpa vitkutella ainakin sinne ekalle neuvolakäynnille saakka (4.2. jolloin 9+0). Onhan tässä saanut jo sulatella tätä tietoa pari viikkoa, mutta silti mieli on ihan sekaisin.. Ollaan kyllä mieheni kanssa onnellisia että raskaus onnistui näin "helposti", ainakin tähän saakka ja toivottavasti jatkuukin. Oireettomuuskin osaltaan hankaloittaa tätä tiedon sulattelua ja epäilyttää aina vain enemmän että ei siellä mahassa ketään ole.
Olemme mieheni kanssa seurustelleet 12.5 vuotta, kihloissa olleet reilun vuoden.. Miehen piti kysyä kolme kertaa näiden vuosien aikana kihloihin ennenkuin uskalsin suostua, joten voit uskoa että raskaaksi tuleminen HIEMAN hämmentää mieltä. Vielä senkin takia kun en lapsista erityisemmin pidä... Toivoa sopii että näiden kuukausien aikana mieleni muuttuu tämänKIN asian suhteen..

 

[Eena]

Jade84: On tosiaan kiva, kun täältä löytyy samoja asioita pähkäileviä kohtalontovereita. :) Oireet on koko lailla pysyneet poissa mullakin, ja just eilen miehelle totesin, että onkohan siellä mahassa ketään, kun olo on niin oudon normaali.

Me ei olla vielä kerrottu kenellekään, eikä kerrotakaan toivottavasti vielä pitkään aikaan. Tänään on eka neuvola, ja toivon, etten törmää siellä tuttuihin.

Mä pidän lapsista vaihtelevasti: toiset on suloisia, toiset ärsyttäviä. Yksi lapsen saanut kaverini totesi, että vaikka muiden lapsista ei pitäisi, omistaan pitää silti. Luotan siihen! :D

elenna: Kiitos tsempityksestä! Ei ollut tarkoitus kuulostaa mitenkään turhamaiselta ja murehtia vain oman kropan ulkonäköä. Sehän ei tietenkään oo tässä se tärkein juttu, ja mäkin tunnen monia hyvinkin timmissä kunnossa olevia äiti-ihmisiä. Ja aivan varmasti lapsen saamisen jälkeenkin on elämää – sitä en epäile lainkaan. Mutta nämä alkuajan fiilikset taitavat olla sellainen pakokauhureaktio, kun asia on niin uusi ja kaikin tavoin hämmentävä.

 

[äitijane]

Täällä myös yli kolmekymppinen nainen. Lasta yritetty yli 12v, kävimme noin kymmenen vuotta sitten hoidoissakin, mutta niilläkään ei saatu mitään aikaan. Lopetimme vapaaehtoisesti hoidot, koska koimme ne liian rankaksi. Lapsi haaveet jätimme biologisen lapsen osalta pois ja lähdimme adoptio prosessiin. Saimme kaksi vuotta sitten hurmaavan pojan adoption kautta. Ehkäisyä emme ole koko aikana käyttäneet, joskin olen tiennyt, ettei biologisen lapsen saaminen ole täysin mahdotontakaan, mutten ole siihen pystynyt uskomaan.

Helmikuussa yritin saada menkkoja aikaan ja söin jopa keltarauhashormoni kuurin. Odottelin vielä neljä viikkoa, että vuoto alkaisi, muttei sitä kuulunutkaan. Olin aivan varma, että nyt on jotain pahasti pielessä. Päätin kuitenkin tehdä raskaustestin ennen gynelle menoa, koska ensimmäisenähän ne olisivat sen tehneet. Satuin tekemään testin aamuyöllä ja kun testiin tuli kaksi viivaa, kävin herättämässä mieheni, että tule nyt katsomaan onko siinä kaksi viivaa. olin aivan varma, että kyseessä on maanantai kappale ja eihän testi millään voi olla oikeassa. Tuntuipa pitkältä ne tunnit, kun odottelin apteekin aukeamista, että saan uuden testin. Apteekin myyjä oli vakuuttunut siitä että testi on oikeassa ja olen raskaana. Ajattelin mielessäni, että haistappa kukkanen, että enhän minä voi olla raskaana. Menin kuitenkin suoraan terveyskeskukseen ja pyysin verestä otettavan testin. Sitten täytyi kyllä uskoa, että raskaanahan sitä ollaan. Pääsin siitä viikon päästä jo ultraan, jossa selvisi, että tuolloin raskaus oli jo 15+2.

Silloin kun raskaus varmistui verestä, niin samalla tuntui kun olisin elänyt pimennossa ja todellakin tunsin, että vatsassani on jotain. Minulla oli ollut kaikki raskausoireet, mutta ihmismieli on ihmeellinen ja olin jotenkin onnistunut selittämään itselleni ne, että johtuvat jostain muusta. Raskaus pamahti kerralla päälle ja se tuntui hyvin luonnolliselta ja siltä että näinhän tämän pitääkin olla. Nyt olen raskaana 18+0 ja oloni on erinomainen. Ainut, että teen raskasta työtä ja selkäni ei meinaa kestää mukana. Tämä oire oli jo ennenkuin tiesin olevani raskaana. Olen kuitenkin käynyt vielä töissä normaalisti, mutta yrittänyt järjestää niin, että kerkeisin työvuorojen välillä levätä.

Haaveeni suuresta perheestä on taas askeleen lähempänä, vaikken uskalla enempää lapsia toivoakaan. Kaksi lasta on jo enemmän kuin olisin uskaltanut vielä kymmenen vuotta sitten toivoakaan.

"Joskus mahdotonkin on mahdollista"