Ensimmäisen lapsen kanssa imetys todella sattui. Muutenkin oli nännit arat ja vauva tarttui vielä aina niin napakasti kiinni. Hänen imuotteensa oli hyvä ja imetys sujui muuten, mutta ekat pari viikkoa joka kerta, kun vauva tarttui rintaan minulla kihahti vedet silmiin. Koko imetysaikaa ei sattunut, vain se alku. Yritin aina rentouttaa itseni mahdollisimman nopeasti, jotta maitoa heruisi. Keskityin hengittämään. Rasvasin nännejä paljon ja olin välillä ilman paitaa ja liivejä. Tämä auttoi niin ettei tullut haavoja tms. Toisen lapsen kanssa alku oli hyvin samankaltainen. Mutta tosiaan nännit tottuivat ja kivut loppuivat. En varmaan edes tiennyt mistään rintakumeista silloin. Ajattelin alun kipujen kuuluvan asiaan?
Molempia lapsia pidin rinnalla aina kun he halusivat, vaikka kieltämättä joskus se oli uuvuttavaa. Ajattelin kuitenkin, että tällä tavalla lapsi pitää maidon määrän itselleen sopivana/ nostaa maidon määrää. Esimerkiksi meillä oli välillä jaksoja, että lapsi heräsi öisin jatkuvasti rinnalle ja söi pitkään. Tunteja meni yöllä imettämiseen. Tätä jatkui joitakin öitä ja tasoittui sitten. Aluksi pelästyin, että eikö maito ole riittänyt, kun lapsella niin kova nälkä. Kyse olikin siitä, että hän nostatti maidon määrää. Ymmärsin miksi lasta tulee imettää hänen oman tahtinsa mukaan, eikä varsinkaan öiksi tarjota korviketta, jos haluaa maidon riittävän. Yhtä tärkeää oli/on huolehtia omista ruokailuista ja riittävässä nesteytyksestä, sekä rentoutumisesta.
Esikoinen ei huolinut tuttia, (eikä kyllä pulloakaan,) joten toisinaan hän oli rinnalla ihan vain lohtuna, vaikka varsinainen nälkä ei ollutkaan. Hän koki rinnallaolon ja läheisyyden turvallisena. Itselle se oli joskus äärettömän raskasta, mutta jälkeepäin tiesin tehneeni oikein, kun todella olin lasta varten silloin kun hän tarvitsi minua. Monet kerrat sain hyvää tarkoittavia neuvoja, jotka tähtäsivät siihen, että lapsen tulisi tottua olemaan vaikkapa yksin lattialla, vaikka se "tottuluvaiheessa vähän nyt huutaisi" tai tuli sanomista siitä, lapsi vain "leikkii rinnalla eikä sillä ole oikeasti nälkä"... Toimin kuitenkin vaistojeni mukaan ja pidin lasta paljon sylissä ja rinnalla, vaikka kieltämättä olin välillä todella, todella uupunut. Kotityötkin opin tekemään kätevästi yhdellä kädellä ja söin samalla kun vauva söi. Ihmettelin silloin, miksi vauvani oli aina kiinni minussa ja alkoi huutaa samantien, kun laskin hänet alas tai otin vaikkapa käden pois hänen päältään tai lohturinnan pois suusta "vääränä hetkenä". Myöhemmin selvisi, että lapseni on tavattoman herkkä kaikelle, kuten esimerkiksi äänille, tuoksuille ja odottamattomille tilanteille. Hän myös aistii vahvasti ympäristön tunnelmaa ja toisten ihmisten tuntemuksia ja nämä asiat vaikuttavat häneen joskus voimakkaastikin. Nyt voimme kuitenkin keskustella asioista, mutta vauvana hän ilmaisi itseään voimakkaan itkun ja jatkuvan läheisyydentarpeen kautta. Maailma vaikutti varmasti pelottavalta kaikkine ärsykkeineen. Hänellä oli valtava ja jatkuva sylin tarve. Onneksi tein niinkuin sydämessäni tunsin oikeaksi. Monet asiat helpottivat hiljalleen, kun hän sai tutustua maailmaan kaikessa rauhassa omaa tahtiaan ja vielä enemmän sitten, kun hän sai jalat alleen. Lapsesta on kasvanut sosiaalinen, rohkea ja määrätietoinen, mutta edelleen lapseni mielestä paras paikka maailmassa on oma koti. :) Kotona saa levätä kaikelta muulta. Edit: Ja imetys loppui vauvan valinnasta. Kymmenkuisena hän ei vaan enää huolinut rintaa, vaan käänsi päätään pois. Juomiset tarjoiltiin sittemmin nokkamukista.
Toinen lapsi oli aivan toisenlainen, lähes aina tyytyväinen ja aurinkoinen. Itkukin muistutti lähinnä vaativaa yninää, kuin itkua. Yninän sävy vain muuttui sen mukaan mitä hän tahtoi tai mitä tarvitsi. Hän myös viihtyi lattialla ja sitterissä ja tykkäsi seurata maailmaa kenen sylistä vain. Kolmas lapsi on vielä tekeytymässä. Innolla odotan millainen persoona keskuuteemme saapuu.
Hurjasti voimia arkeen vauvan kanssa ja levollisia imetyshetkiä.
Kuunnelkaa sydämenne viisautta ja seuratkaa vaistojanne.