Ihana "uusioperheen" arki ja odotus

Piude88

Piude88

Silmät suurina ihmettelijä
Kirjoitan ensimmäistä kertaa mihinkään foorumille, mutta katsotaan jospa edes pieni vuodatus helpottaisi ja antaisi uutta perspektiiviä omiin näkemyksiini. Olen 27- vuotias esikoistaan odottava sairaanhoitaja aikuisopiskelija. Muutin uudelle paikkakunnalle 3 kuukautta sitten. Oma asuntoni jätin sijoitus asunnoksi. Saan kauan unelmoidun esikoisen miehen kanssa, jolla on jo ennestään kaksi kouluikäistä lasta. Tuleva laspi on toivottu ja asiat ovat paremmin kuin monella muulla uusioperheellä. Kuitenkin ajoittain tunnen oloni epätoivoiseksi tämän uusioperheen suhteen. Lasten kasvatus on ollut hyvinkin vapaaluonteista. Kiitosta ei osata sanoa, jopa wc_pöntön vetämisen olen saanut opetettua tytöille täällä ollessani. Ruokavalio on todella onneton. Kaikki ruoka on hyi, en syö- tyyliä. Ja kun syödään, sydään hyvin vähän. Ruoka koostuu muroista, onneksi välillä hedelmistä.. Kaakaota, vaaleaa höttö leipää.. Isä ei vaadi ruuan suhteen juuri mitään. Herkkuja syödään mielestäni aivan liikaa. Aikuisille kiukutellaan joka ikinen viikko. Nuorempi on jonkinlaisessa uhmaiässä eikä usko mitään. Lähinnä hyppii seinille, huutaa, kitisee ja vinkuu lähes päivittäin. Saa tahtonsa useimmiten läpi isän toimesta. Itse olen asiallisesti koettanut saada järjestystä tähän huusholliin turhaan. Olen huomannut että taistelen myös isää vastaan. Kun koetan pitää huolta että tytöt edes söisivät joskus muutakin kun muroja ja herkkuja, isä sanoo kyllä he syövät kun on nälkä. Sanomisillani ei ole mitään väliä. Isä katsoo asioita läpi sormien todella paljon. Kontrollin saaminen lapsiin on vaikeaa, koska jopa lasten kuullen joudun kertomaan isälle miksi olen komentanut/ kerran antanut kotiarestia. Isää saa töniä... Aikuisille saa huutaa.. Tytöt saavat kinata keskenään ja töniä ym. toisiaan. Kysymyksiin lapset eivät vastaa. Huusholli toimii kuin lasten ehdoilla. Lastenhuoneesta huudetaan lähes joka ilta isää monta kertaa, ja useimmiten isä pompahtaa ja antaa huomion. Itse en enää jaksa edes yrittää.... Asioista ollaan keskusteltu ja toinen väittää ymmärtävänsä ym. Mutta muutosta ei ole nähtävillä. Sama ruljanssi jatkuu. Itse käyn vielä sairaanhoitaja teoriaopintoja 1,5h ajomatkan päässä asuinkaupungistani. Koetan jaksaa opiskella ja tehdä päättötyötä erittäin kiireellisellä aikataululla, ystäviä minulla ei ole yhtään täällä uudella paikkakunnalla jonne muutin miehen ja lasten vuoksi. Neuvolakäynnit olen käynyt kaikki yksin. Miestä ei kiinnosta. Selviydyn lähinnä yksin ensimmäisestä raskaudestani joka on ollut fyysisesti hyvin raskas itselleni. Kaikesta huolimatta jaksan hymyillä ja hoitaa hommani, huushollin, lasten herätykset aamuisin ym. Huoh... Onko muita saman asian kanssa taistelevia? =D Vai valitanko turhasta... Onko oikein ottaa kohta linjaksi se, että minä pystyn makuuhuoneessa iltaisin poissa heidän elämästään. Kutsun tulevaa lastamme useasti minun lapsekseni, koska siltä se on alkanut tuntumaan... Olen vahva luonteeltani ja pärjään hyvin yksinkin. Olen ottanut tytöt avosylin vastaan ja ollut heille lämmin ja he ovat ottaneet minut hyvin vastaan. Nyt arki luistanut epätoivottomaksi selvitymiseksi ja huomaan olevani totaalisen poikki ajoittain..Pelkään että tätä menoa tulen antamaan huomion ainoastaan tulevalle lapselleni ja sitä en halua. Haluan myös että voin nauttia tyttöjen läsnäolosta ja halata heitä lämmöllä kuten aikaisemminkin. Olemme Kuin umpikujassa kasvatuslinjojen suhteen. Pitkä teksti, mutta nyt tuli purettua omaa turhautumistani:wink
 
Voi Piude, onpa inhottava tilanne! Hyvä kuitenkin, että pystytte miehen kanssa puhumaan asioista ja mies ainakin sanoo ymmärtävänsä. Auttaisiko, jos ihan konkreettisesti tekisitte vaikka paperille listan teidän kodin säännöistä, joihin kumpikin sitoudutte? Tai vaikka niin, että otatte yhden tai kaksi asiaa kerrallaan ns. työn alle, ja kun ne sujuvat (ehkä viikon-kahden päästä?), taas yhden/kaksi seuraavaa jne. Jos lapset ovat jo kouluikäisiä, heitäkin voisi osallistaa - säännöt ja niiden noudattaminen tuntuvat mielekkäämmiltä, kun niistä on itse ollut mukana päättämässä. Sano myös suoraan miehellesi, mitä haluat hänen tekevän esim. kotitöiden ja kasvatuksen suhteen. Kuulostaa siltä, että miehesi jotenkin hyvittelee lapsille jotakin, oli se sitten muuttunut elämäntilanne tai jotain muuta. Tai pelkää, ettei ole "riittävän kiva vanhempi", jos kieltää asioita. Miehen on myös tajuttava, että vauvan myötä elämä ja arkirutiinit muuttuvat kovasti ja pieni ottaa ennen pitkää mallia isommista kaikessa, myös syömisessä.

Ovatko miehen lapset kanssanne koko ajan vai onko lasten äiti kuvioissa jotenkin? Minulla ei ole vastaavasta tilanteesta kokemusta muuten kuin sen edellisestä liitosta olevan etälapsen näkökulmasta, mutta meillä tehtiin tosi selväksi alusta asti, mitkä säännöt isän luona on (viimeinen pöydästä lähtijä siivoaa ruokapöydän, kiroilla ei saa ikinä jne.), ja niitä noudatimme kyllä kuuliaisesti. Äidin luona säännöt olivat vähän erilaiset (vaikka säännöt oli sielläkin), mutta äkkiä lapsi oppii siihen, että eri paikoissa toimitaan eri tavoin.
 
Kiitos viestistä, en tullut ajatelleeksi itse tuota hyvittämisen-näkökulmaa... Kiitos siintä! ja ehdotus on kyllä hyvä edes yrittää.. Lapset ovat tällä hetkellä viikon äidillään ja viikon tässä meillä. Tämä on kuitenkin enemmän tytöille aina ollut koti, joten vaikka tytöt yöpyisivät äidillään, saattavat viettää päivän tässä meillä sekä ajoittain äidin omien menojen vuoksi olla joitakin öitä äidin viikon aikanakin tässä meillä. Äitiviikot ova taas olleet minulle hengähdystauko, koska silloi illat ovat rauhallisia, eikä tarvitse käydä kiukku rutiinia lävitse vaan saadaan edes se hetki kahdenkeskistä aikaa sohvalla...
 
Meillä on eletty vuosia uusperhearkea. Tosin itse olen se osapuoli jolle lapset ovat omia. Esikoiseni oli n. 2v ikäinen kun muutimme yhteen mieheni kanssa. Esikoinen on nyt 15v ja viime kesään asti on asunut vuoroviikkosysteemillä meillä ja isällään. Alusta lähtien pidimme aina ajoittain perheiden yhteisiä palavereita säännöistä yms. Samat säännöt ei todellakaan ole ikinä ollut molemmissa kodeissa, koska olemme kuitenkin erillisiä perheitä, mutta peruslinja on ollut sama. Mieheni (ja samoin exän puoliso) ovat ajoittain tunteneet itsensä kovinkin ulkopuoliseksi tuon mun esikoisen asioiden suhteen, mutta heidänkin näkemyksiään on kuunneltu ja osin toteutettu. Kuitenkin päävastuu lapsesta on koko ajan ollut vain meillä huoltajilla ja meidän uudet puolisot ovat olleet lapselle lähinnä kavereita aikuisen määräämisoikeuksilla. Molempiin perheisiin on sittemmin syntynyt myös lisää lapsia (eksällä kohta 6v ja 4v ja meillä 4v ja vauvan la 1/16). Olemme pyrkineet pitämään kaikki lapset samassa asemassa vaikka helppoa se ei todellakaan ole ollut. Olemme joutuneet useasti käymään läpi sitä, että nuoremmat eivät voi saada erivapauksia vain sen takia kun perheen molemmat aikuiset ovat heidän vanhempiaan. No tilanne on nyt muuttunut helpommaksi tietyllä tavalla kun tuo esikoinen on muuttanut vain meille ja mieheni on tavallaan voinut ottaa häntäkin kohtaan isän roolia enemmän.

Tuleepas sekavaa tekstiä näin iltasella..
 
Voimia Piude88! Kuulostaa hankalalta tilanteelta...

Meillä on kauhea sanoa mutta siinä mielessä onnekas tilanne että tyttäreni on hyvin harvoin isällä! Tyttäreni isälle on yhden tekevää tuonko lasta sinne vai en ja siksi hän pääseekin isälleen vain silloin kun minä soitan ja järjestelen ja kuskaan ilmaiseksi 100km suuntaansa eli 400km per vkl!!! Koskaan hän ei soita miten koulussa menee, koska saisi tytön luokseen tms..


Tämä tilanne on kuitenkin mahdollistanut sen että miehestäni on tullut toinen vanhempi lapselle :) ja ihan suorastaan syötän vastuuta miehellleni. Esim jos tyttäreni soittaa ja kysyy voiko mennä kaverille niin käsken soittaa miehelleni ja kysyä häneltä... tietysti tilanne on tämän raskauden aikana muuttunut niin että minun ollessa esim sairaalassa on mieheni ollut ns yksin huoltajana tyttärelleni ja hienosti nuo ovat pärjänneet :) heillä on myös yhteisiä juttuja joihin minua ei oteta mukaan kuten tyttäreni haluaa aina mieheni mukaansa kampaajalle ja äiti ei osaa pelaa jalkapalloa pöh en vai :)

Mmm... tästä nyt ei varmaan ollut apua mutta toivottavasti sinäkin Piude saisit olla enemmän vanhempi tytöille ja toivottavasti miehesi ymmärtäisi miten tärkeää on että olette tasavertaisia kasvattajia!
 
Kiitoksia viesteistä =) Olen huomannut että tilanne toimisi ainoastaan niin, että itse annan kaikessa periksi ja minun tulisi hyväksyä kaikki sellaisena kuin ne ovat aina ennen olleet. Olen jo paljon antanut periksija nyt siinä pisteessä että puhuminen ei auta, vaan kiertää aina samaa kehää. Itsellekin sekavaa miten enää toimia milloinkin, kun ei ole mitään selkeitä pelisääntöjä. Joudun varmistelemaan viestein ym. mitä isä on luvannut ja mitä ei tytöille, kuinka aamu herätys on nyt sovittu. Itse kokisin selvät säännöt ja linjat helpommiksi koko perheelle. Jo tässä kärsii lapsetkin ja varmasti sen vuoksi käytöskinon mitä on, koska ei ole selviä sääntöjä. Mies kokee kaiken menevän niinkuin pitääkin,hän jaksaa kuunnella kiukuttuelua ja katsoo asioita läpi sormien. Kun olen yksin lasten kanssa tilanne on paljon rauhallisempi. Kun isä saapuu töistä alkaa se elämä täällä. Olen asiallisesti koettanut puhua ja avata miehen silmiä. Tämä huusholli toimii lasten ehdoilla... Hattua nostan ja arvostusta annan isosti, sillä mies on joutunut melko yksin hoitamaan lapset ja kunnialla selviytynyt siitä, mutta nyt kun on toinen aikuinen vieressä ja tukena, eikö voisi antaa tilaa tyttöjen saada myös naisen mallia. En edes kehtaa viedä tyttöjä vanhemmilleni, sillä käytöstapoja ei ole. Kiukutellaan kylässäkin, ruuan suhteen nirsoillaan niin paljon, että itse en osaa ymmärtää miten kukaan voi sietää sitä nirsoilua. Lapsilta ei vaadita juurikaan mitään. Mies ajattelee, että lapset on lapsia, ja silti samalla sanoo, että tytöt osaa hoitaa hommat, hampaanpesut ja syömiset, vaikka tämä ei täysin pidä paikkansa. Ajatusmaailma jotenkin ristiriidassa. Kyseessä kuitenkin 7-ja 8 vuotiaat... Mielestäni aikuisen tuki tarvitaan ja opastus. Ei voida vaatia liikoja, mutta elämän perusasioita, kuten käsien pesua wc käynnin jälkeen (jota ei tässä huushollissa tapahdu ikinä). Vaatteet jätetään keskelle huushollia. Ainoa asia mistä huolta pidetään on läksyjen tekeminen. Siitä mies huolehtii kyllä, onneksi. Ehdotin muuten tuota perhepalaveria ja sääntö asiaa... Ei pahemmin kommentointia tullut. Itse olen kokenut asioiden selvittämisen tärkeänä koska kolmas lapsi on tulossa, mutta keinot ovat kyll nyt hukassa, eikä enää energiani riitä siihen että joudun käymään taistoa tällaisista asioista. Harmillista, mutta minäkään en kaikkeen yksin kykene ja siitä olen sanonut miehelle. Sanoo ymmärtävänsä, mutt missä on konkreettiset teot? Tämä syö jo parisuhdetta ja ikävä kyllä koen tyttöviikot hyvin rasittavina. Aamut kun saan olla yksin olen helpottunut ja saan touhuta mitä lystää. Kun ilta saapuu, alan jo linnoittautumaan makuuhuoneeseen, jotta edes tytöt ja isä saavat elää omaa elämäänssä, itse en jaksa vierestä kuunnella sitä kiukuttelua enää joka ilta, saatikka mennä samaan aikaan saunaan. Itse en ikinä olisi kuvitellut että tilanne menee tähän, mutta parempi niin kuin että lapset kärsivät minun pahasta olostani kun olen läsnä.
 
Täytyy toivoa että tuo sama kasvatus tyyli ei jatku miehelläsi sitten kun uusi vauva saapuu taloon... sillä silloinkin teidän tulisi olla yksi yksikkö joka pelaa samoilla säännöillä tai pian olet samassa tilanteessa uuden tulokkaan kanssa!
 
Samaa ite pohtinut. Toivon myös että joku ratkasu löytyy, sillä ite en katso sivusta oman esikoiseni kanssa samaa kasvatusmallia.... Se lohduttaa,että lapsilla tulee olemaan sen verran ikäeroa onneksi, että kasvatus tapahtuu eri vauhdsissa... Tulevaisuus näyttää..
 
Mä mietin et minkälaiset on miehesi vanhemmat? Saisko heistä apua, uskooko miehesi heitä? Jos anoppisi vaik vähän "nalkuttais" kasvatusasioista niin meniskö paremmin perille? Tosin, jos mies onkii saanu samanlaisen kasvatuksen kuin itse antaa lapsilleen niin sitten ei kannata edes vaivautua :meh:
 
Jos olemassa olevat käytännöt on miehellesi ok ja hän ei (ilmeisesti) toivo muutosta niin onhan asialla kääntöpuolikin:

Teillä on tulossa uusi lapsi joka on myös sinun. Ja täten sinullakin sanasi kasvatuksessa ja käytännöissä ainakin tämän lapsen kanssa. Noh, luonnollisesti perheessä ei oikein voi olla jokaisella omia sääntöjä perusasioissa, joten siksikin yhteistä linjaa olisi pakko koittaa löytää halusi vanhemmat muutosta tai ei.

Sillä jos ette löydä yhteisiä sääntöjä niin silloinhan vain toisen vanhemman kasvatustoiveet otetaan huomioon ja perheessä tosiaan on kohta molempien biologisia lapsia, ei kuulosta reilulta.
 
Miehen vanhemmista ei ole apua ja asiasta en edes yritä puhua. Heitä ei voisi vähempää kiinnostaa.... Heilläkin oma tilanteensa elämässä, joten tukea en sieltä lähde ikinä hakemaan... Onneksi itselläni on ihanat vanhemmat ja tiedän, että he tulevat olemaan tulevan lapsen elämässä tiiviisti mukana ja saan sitä kautta tukea ainakin tämän uuden tulokkaan kohdalla :) Olen samaa mieltä että yhteiset kasvatuslinjat pitäisi löytyä, niistä pitäisi puhua ja pohtia, mutta jos toinen ei halua ja kokee oman tyylinsä toimivaksi ja on tottunut siihen, eikä tahdo muuttaa tapojaan, on se hankalaa lähteä taistoon yksin. Varmasti murrosiässä tulee tyttöjen kanssa olemaan sormi suussa, mutta voin vain tokaista, mitä olen aiemmin sanonut. Isähän välittää lapsistaan valtavasti ja rakastaa heitä, mutta paapominen menee kyllä jo yli. Kaikki ajatus on vain tytöissä, mikä ei mielestäni täysin niin pitäisi mennä, Itse olen hoitanut tulevan vauvan asiat vakuutuksista lähtien. Maalaan tulevan pinnasängyn ja itse saan rakentaa haluamani kehikon päätyyn haluamalleni verholle. Tilaa niin vähän asunnossa, että sänky on ainoa mihin saan "panostaa" vauvaa varten =D... Olen hankkinut kaikki tarvittavat välineet yksin omalla rahalla (paitsi istuimen maksoi mies, kun sai siskoltaan halvalla)... Tytöt kyllä saavat herkkuja ym. Heille ostetaan askarteluvälineitä ja vaatteita lähes viikottain.. Ja tytöillähän ei ole ymmärrystä kiitokseen kun saavat jotakin uutta... Nuorempi komentaa isää ostamaan mitä hän haluaa, aina ei tietenkään suostu, mutta liikaa kyllä. Asenne on jotenkin hyvin itsekeskeinen tytöillä ja se harmittaa itseäni kovasti. =/ Itselleni toisten kunnioitus on tärkeää ja se että ymmärtää, ettei raha kasva puussa.. Mutta viimeistään ensi vuonna näkee mihin asia etenee. Alkaako mies puhumaan uudesta lapsesta edes sen synnyttä, sillä tähän mennessä ei ota kantaa ja osaa. Ymmärrän että miehen on hankalampaa ymmärtää ja sisäistää utta vauvaa, kun nainen kantaa vauvaa, mutta tätä mahaa ja mahassa tapahtuvaa liikehdintää ei enää voi olla huomaamatta =D
 
Kuulostaa hankalalta tilanteelta! Meidän juttuun on aina kuulunut mun lapsi ja miehen kolme lasta,joista nuorin oli vain 1v 10kk,kun alettiin kulkemaan. Me jouduttiin yhteenmuuton aikaan oikeesti miettimään meidän säännöt, mun poika asui ainoana vakituisesti meillä, miehen lapset viikot äidillään ja viikonloput meillä. Mies otti mun pojan heti "omakseen" ja nyt 7 vuoden jälkeen sanoo isäkseen. Suhde omaan isään on huono,koska isä ei ole halunnut vasta kuin nyt olla yhteydessä eli ovat enemmän kavereita. Suurin kriisi meillä oli,kun miehen kaksi vanhinta lasta muutti meille vakituisesti nelisen vuotta sitten. Samaan syssyyn tuli uusi koulu,uudet kaverit,säännöt kotona, häitä,vauvauutisia molempiin koteihin jne. Lasten äidillä oli todella vaikeuksia kurinpidossa ja mekin aloitettiin samat arkiset opettelut mistä sinä aloituksessa puhuit. Olihan lapset toki viikonloppuisin meillä olleet, mutta likapyykin ja käsienpesu sekä nenän niisto , ruokatapojen opettelu, läksyjen teko, aikuisille puhuminen jne. Joka päivä oli alussa tuskaista. Minun poikanikin alkoi jo reagoimaan,kun alku oli pelkkää taistelua. Minulla oli ja on edelleenkin suuri vastuu arjesta, alussa oli tosi hankalaa,kun miehen ex soitteli mulle ohjeita kohtuuttomista rangaistuksista yms. Vaikka tyttö oli kulkenut vaikka missä tutkimuksissa raivokohtausten takia.ja niitä muuten tuli, jos tuli kieltävä vastaus alkoi tavarat lentää, saattoi jopa kuristaa veljeään!:sad001
Semmoista se oli ollut koko ajan eli ei voi sanoa,että ero on laukaissut tms.
Meidän onni oli se,että me vedetään samaa köyttä ja meillä on samat kasvatuslinjat- edelleen! Perheneuvolan kautta me saatiin vahvistus siitä,että meidän tapa toimia on oikea ja äidin lepsuilu on vaan pahasta lapselle. Nyt meidän arki on jo oikeastaan normaalia, normaalia esiteini äkkäillyä esiintyy,mutta me selvittiin! Eikä yhteisen lapsen ja nyt tulossa olevan myötä tilanne ei ole muuttunut. Lapset käyvät yhä harvemmin äidillään, eivät vain viihdy. Tsemppiä sinulle! Toivottavasti miehesi silmät aukeaa, koska tilanne ei ainakaan parane jollei löydy yhteistä säveltä ennen vauvan syntymää. Ehkä hieman sekava kirjoitus,mutta 7 vuotta on hankala tiivistää niin ettei moittisi ketään liikaa! :)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top