Mä taas tänään mietin, että yhtään ei tuu synnytysfiilikset mieleen vielä ainakaan tästä kohdasta syksyä, vaan aiempien vuosien tapaan muistelen aina kouluaikoja ja sitä, kun leikittiin taskulamppujen kanssa pihalla pimeässä :) Mutta mullahan oli vuosi sitten tähän aikaan vielä melkein kuukausi h-hetkeen. Little did I know...
Hormonihuuruisia ajatuksia äitiydestä
- Ketjun aloittaja Murmeliini90
- Aloituspäivämäärä
Tasan vuosi sitten kärvistelin vieläkin kotona lievässä v--utuksessa. Lääkäri ennusti jatkuvasti että kohta se syntyy kun on niin iso vauva (mehän käytiin joka viikko tarkistuksessa, eikä mitään merkkejä missään)... ja paskat. Tästä jatkettiin vielä 15 päivää, kunnes synnytys käynnistettiin...
Ihanaa huomata kuinka pikku typystä on kasvanu taitava taapero. Tänään on meidän tytön 1v synttärit Haikeena mietin, että mihin se vuosi katos? Koko päivän katsellu kelloa ja miettiny mitä vuosi sitten samaan aikaan tapahtu. Mulla ei oo enää vauvaa Niin haikeeta ja niin ihanaa ❤ Onnea myös murmeliinin typylle!
Murmeliini90
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Veit sanat suustani!
Tasan vuosi sitten poika oli jo tassa maailmassa ja tuhisi rinnalla. Poika oli syntynyt iltapaivalla ja kohta oli alkamassa meidan eka yo. Varmaan juuri naihin aikoihin tuskailin imetyksen kanssa. Seuraavana paivana hoitsut muistaakseni alkoivat kiikuttaa paikalle tuttipulloja. Poika oli syntyessaan 2,9kg ja sairaalasta poistuessaan vain 2,6kg. Poika oli koko sairaala-ajan tosi hiljainen. Ehka hieman ynisi jotain, mutta ei itkenyt lainkaan. Ei itkenyt syntyessakaan ja me oikein saikahdimmekin, etta miksi se ei itke! Laakari sanoi sen johtuneen siita, etta syntyminen ei tehnyt hanelle kipeaa...
Astetta kamalampi muisto oli kayda vessassa tasan vuosi sitten! Voi luoja sita vessaan kavelemista ja istumista! Katselin kuinka pissan mukana tuli verta ponttoon enka ma tuntenut lainkaan, koska pissan tulo loppuu (jos tajuatte, mita koitan sanoa). Saikahdin, etta siella on nyt jotkut repeytymat putkissa tms. enka tule koskaan hallitsemaan pissaamista.
Kaytannossa tasta hetkesta eteenpain tasan vuosi sitten alkoi ihan jarjeton valvominen. En muista juuri nukkuneeni koko sairaalassaoloaikana, ja olin ihan sairaan vasynyt ja tariseva, kun paasimme kotiin. Olin oikeastaan niin vasynyt ja sekaisin, etta minun oli jopa vaikea ymmartaa hoitajien yksinkertaisia kysymyksia. Koko ajan oli joku syynaamassa ja kyselemassa jotain. Esim. hoitajat tulivat kysymaan monta kertaa paivassa, onko poika tehnyt kakkaa/pissaa. Kuvittelin kuulleeni, etta olenko mina itse pissannut ja sanoin, etta joo, mutta pissan seassa oli verta. Siina sitten hoitaja alkoi jotain vauhkota ja lopulta sain setvittya, etta siis MINUN pissassa oli verta, ei vauvan.
Muistan myos miettineeni kolmelta aamuyolla, etta mikas se sarkylaake olikaan espanjaksi ja sitten sain soperrettua jotain mikrofoniin, etta "jotain hmm... kipuun".. Ja tulihan se laake sielta. En osannut nukahtaa siella, vaikka poikakin nukahteli ja mieskin oli vierailuaikoina vieressa vahtimassa. Ma en vain saanut nukahdetuksi. Se oli ihan kamalaa.
Muistan kuinka poika saikahti aina ruokakarryn kolisevaa aanta tai lattialle tippuvaa haarukkaa tms. Seuraavana paivana piipahdimme oikein sairaalan alakerran kahvilassa, kun ystavani oli vierailulla ja ma vaan halusin hetkeksi ulos siita helkkarin huoneesta. Se sairaalan kahvila oli aivan ihana sen huoneessa punkkaamisen jalkeen, silla osa kahvilasta oli terassia ja me istuttiin siella ulkoterassilla, tuuleskeli hieman ja aurinko lammitti mun kasvoja, oli ihanan raikasta. :) Oli niin helpotus paasta sielta sairaalasta kotiin, omaan vessaan ja omaan sankyyn...
Astetta kamalampi muisto oli kayda vessassa tasan vuosi sitten! Voi luoja sita vessaan kavelemista ja istumista! Katselin kuinka pissan mukana tuli verta ponttoon enka ma tuntenut lainkaan, koska pissan tulo loppuu (jos tajuatte, mita koitan sanoa). Saikahdin, etta siella on nyt jotkut repeytymat putkissa tms. enka tule koskaan hallitsemaan pissaamista.
Kaytannossa tasta hetkesta eteenpain tasan vuosi sitten alkoi ihan jarjeton valvominen. En muista juuri nukkuneeni koko sairaalassaoloaikana, ja olin ihan sairaan vasynyt ja tariseva, kun paasimme kotiin. Olin oikeastaan niin vasynyt ja sekaisin, etta minun oli jopa vaikea ymmartaa hoitajien yksinkertaisia kysymyksia. Koko ajan oli joku syynaamassa ja kyselemassa jotain. Esim. hoitajat tulivat kysymaan monta kertaa paivassa, onko poika tehnyt kakkaa/pissaa. Kuvittelin kuulleeni, etta olenko mina itse pissannut ja sanoin, etta joo, mutta pissan seassa oli verta. Siina sitten hoitaja alkoi jotain vauhkota ja lopulta sain setvittya, etta siis MINUN pissassa oli verta, ei vauvan.
Muistan myos miettineeni kolmelta aamuyolla, etta mikas se sarkylaake olikaan espanjaksi ja sitten sain soperrettua jotain mikrofoniin, etta "jotain hmm... kipuun".. Ja tulihan se laake sielta. En osannut nukahtaa siella, vaikka poikakin nukahteli ja mieskin oli vierailuaikoina vieressa vahtimassa. Ma en vain saanut nukahdetuksi. Se oli ihan kamalaa. Muistan kuinka poika saikahti aina ruokakarryn kolisevaa aanta tai lattialle tippuvaa haarukkaa tms. Seuraavana paivana piipahdimme oikein sairaalan alakerran kahvilassa, kun ystavani oli vierailulla ja ma vaan halusin hetkeksi ulos siita helkkarin huoneesta. Se sairaalan kahvila oli aivan ihana sen huoneessa punkkaamisen jalkeen, silla osa kahvilasta oli terassia ja me istuttiin siella ulkoterassilla, tuuleskeli hieman ja aurinko lammitti mun kasvoja, oli ihanan raikasta. :) Oli niin helpotus paasta sielta sairaalasta kotiin, omaan vessaan ja omaan sankyyn...
Tosiaan, onnea mini-littleredille! Ja tietenkin kaikille muille jotka ovat jo täyttäneet huikean yhden vuoden :)
Meilläkin käynnistettiin synnytys, tasan viikko Littleredin jälkeen ja muistan hyvin miten mä jännitin sitä kuinka teillä menee/meni kun tiesi että itsellä on sama kohta edessä :)
Meilläkin käynnistettiin synnytys, tasan viikko Littleredin jälkeen ja muistan hyvin miten mä jännitin sitä kuinka teillä menee/meni kun tiesi että itsellä on sama kohta edessä :)
Brummelisa
Puuhakas puhuja
Oliko ensimmäinen vuosi raskas? Onko vauvavuosi raskas?
Ei muuten oo. Oma tahto, uhmaikä, minä itte, tapaturmat, öiset kauhukohtaukset, ruuhkavuodet... Nyt se vasta alkaa
Ei muuten oo. Oma tahto, uhmaikä, minä itte, tapaturmat, öiset kauhukohtaukset, ruuhkavuodet... Nyt se vasta alkaa
Ehhei. Nykyisin on paljon raskaampaa kuin pikkuvauva-aikana. Ainakin se meidan pikkuvauva oli kiltisti paikoillaan. Kaikki ongelmat hoidettiin tuttipullolla ja nukuttiin paljon. Nykyisin se on just semmosta vahtimista, kieltamista, jatkuvaa viihdyttamista, raivareita, tuhansia raivareita ties mista...
Itse katson elavani ruuhkavuosia, vaikka ei minulla olekaan uraa, milla edeta. Kylla ihan simppeli asiakapalvelutyokin 48h/vko voi vieda mehut... Toiden lisaksi ei ole mitaan harrastuksia, luottamustoimia tai vapaaehtoistoita. Silti olen ihan liemessa pojan kanssa. Nostan hattua niille, jotka jaksavat haalia ylimaaraisia juttuja toiden ohelle! :)
Paivakotiin viemiset ja hakemiset (vaikka mies tekee naista osansa) ja jatkuvat sairastelut, hampaat, nukkumaanmenon vaikeus... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Olemme ehka sen suhteen onnekkaita, etta me emme maksa vuokraa, ei ole asuntolainaa, tai mitaan muutakaan lainaa. Periaatteessa ma voisin olla kotonakin ja voisimme elaa miehen tuloilla. Varmasti tulisimme ihan kepeesi toimeen ja arki rullaisi, mutta siita ei varmaankaan ihmeemmin laitettaisi saastoon "pahan paivan varalle". Minulle saastaminen on tarkeaa. Olemme avanneet pojalle oman tilin, jonne laitamme miehen kanssa 400e kuukaudessa (siis molemmat sen 200). Mitaan lapsilisiahan taalla ei makseta, joten maksetaan sitten perhana itse omat lapsilisamme. Kylla ma haluan viela tehda toita, kun kerta toita on olemassa. Jos joskus jaan tyottomaksi nykyisesta hommastani, niin sitten kai voisin jaada kotiin kotimammaksi ja tekasta vaikka sen toisen lapsen (jos olen viela tarpeeksi nuori siis, taytan tassa kuussa jo 31v.)
Lisaksi koen elavani ruuhkavuosia, vaikka meilla onkin vain se yksi lapsi. Kylla sen yhdenkin kanssa voi vetaa itsensa piippuun. Meilla on melkein jokainen ilta yhta karsimysnaytelmaa. Paivakodista hakeminen, ripulikakkojen putsaus, leikittaminen, ruokkiminen, ulkoilu, leikittaminen, ruokkiminen, kylvettaminen, unimaito, nukuttaminen jne. Ja tahan kaikkeen sisaltyy lukematon maara itkupotkuraivareita, kieltamista, huutamista (kylla, huudan lapselle toisinaan), oksentelua, ripulointia, sotkemista, tavaroiden hukkaamista ja hajottamista. Tuossa yksikin kerta uloslahtiessani etsin pojan tuttia, joka oli pojalla suussa ja omia aurinkolasejani, jotka olivat paassani...
Ja kaiken hulabaloon ohella pitaisi itsekin syoda, laittaa ruokaa, hoitaa pyykit ja muut kotiaskareet jne. Olen huomannut, etta kaikki yksinkertaisimmatkin kotihommat ovat jarjettoman rassaavia, jos poika pyorii helmoissa ja raivoaa kuin pieni sika, jos ei saa moyria likavaatepyykissa tms.
Itse katson elavani ruuhkavuosia, vaikka ei minulla olekaan uraa, milla edeta. Kylla ihan simppeli asiakapalvelutyokin 48h/vko voi vieda mehut... Toiden lisaksi ei ole mitaan harrastuksia, luottamustoimia tai vapaaehtoistoita. Silti olen ihan liemessa pojan kanssa.
Nostan hattua niille, jotka jaksavat haalia ylimaaraisia juttuja toiden ohelle! :)Paivakotiin viemiset ja hakemiset (vaikka mies tekee naista osansa) ja jatkuvat sairastelut, hampaat, nukkumaanmenon vaikeus... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Olemme ehka sen suhteen onnekkaita, etta me emme maksa vuokraa, ei ole asuntolainaa, tai mitaan muutakaan lainaa. Periaatteessa ma voisin olla kotonakin ja voisimme elaa miehen tuloilla. Varmasti tulisimme ihan kepeesi toimeen ja arki rullaisi, mutta siita ei varmaankaan ihmeemmin laitettaisi saastoon "pahan paivan varalle". Minulle saastaminen on tarkeaa. Olemme avanneet pojalle oman tilin, jonne laitamme miehen kanssa 400e kuukaudessa (siis molemmat sen 200). Mitaan lapsilisiahan taalla ei makseta, joten maksetaan sitten perhana itse omat lapsilisamme.
Kylla ma haluan viela tehda toita, kun kerta toita on olemassa. Jos joskus jaan tyottomaksi nykyisesta hommastani, niin sitten kai voisin jaada kotiin kotimammaksi ja tekasta vaikka sen toisen lapsen (jos olen viela tarpeeksi nuori siis, taytan tassa kuussa jo 31v.)Lisaksi koen elavani ruuhkavuosia, vaikka meilla onkin vain se yksi lapsi. Kylla sen yhdenkin kanssa voi vetaa itsensa piippuun. Meilla on melkein jokainen ilta yhta karsimysnaytelmaa. Paivakodista hakeminen, ripulikakkojen putsaus, leikittaminen, ruokkiminen, ulkoilu, leikittaminen, ruokkiminen, kylvettaminen, unimaito, nukuttaminen jne. Ja tahan kaikkeen sisaltyy lukematon maara itkupotkuraivareita, kieltamista, huutamista (kylla, huudan lapselle toisinaan), oksentelua, ripulointia, sotkemista, tavaroiden hukkaamista ja hajottamista.
Tuossa yksikin kerta uloslahtiessani etsin pojan tuttia, joka oli pojalla suussa ja omia aurinkolasejani, jotka olivat paassani... Ja kaiken hulabaloon ohella pitaisi itsekin syoda, laittaa ruokaa, hoitaa pyykit ja muut kotiaskareet jne. Olen huomannut, etta kaikki yksinkertaisimmatkin kotihommat ovat jarjettoman rassaavia, jos poika pyorii helmoissa ja raivoaa kuin pieni sika, jos ei saa moyria likavaatepyykissa tms.
Muokattu viimeksi:
Jatketaan. Pahinta on siis se, ettei itse saa levata kunnolla missaan vaiheessa. Ihan kuin menisi suorilta jaloilta nukkumaan, kun on ensin herannyt klo 5 aamulta. Ainakin aika menee nopeasti. Varmasti jokainen kuukausi ja vuosi ollaan voiton puolella, silla poika kasvaa koko ajan... Toisaalta olisi ihan hulluakin hankkia se toinen lapsi, ja sitten kaikki alkaisi nollasta.
Se on vaan se pojan oma tahto, joka kasvaa koko ajan vakevammaki. Joskus tuntuu, etta ma en hallitse omaa lastani. En henkisesti tai edes fyysisesti. Silla poika saattaa saada niin pahat itkupotkuraivarit, etta sylissa ollessa heittaytyy selalleen, huutaa naama punaisena ja potkii ja kiemurtelee niin voimakkaasti, etta ma en yksinkertaisesti voi pitaa sylissa. Siis se on jopa fyysisesti mahdotonta esim. vaihtaa pojalle vaippaa siina tilanteessa. Oikeastaan aika pelottavaa, miten voimakas se 1-vee voi olla.
Noiden purkautumisten lisaksi viela hermostuttavampaa on sellainen jatkuva kitina. Koko ajan on oltava varpaisillaan, etta saako se nyt ne raivarit vaiko ei... Ihan itsekin siina hermostuu, kun tietaa toisen olevan tyytymaton johonkin (ja koska poika ei osaa puhua, niin ei voi tietaa mika jessus nyt TAAS on vialla ja mita se oikein haluaa...)
Katsoisin siis olevani vasyneempi ja stressaantuneempi nyt kuin pojan pikkuvauva-aikana.
Pahinta on siis se, ettei itse saa levata kunnolla missaan vaiheessa. Ihan kuin menisi suorilta jaloilta nukkumaan, kun on ensin herannyt klo 5 aamulta. Ainakin aika menee nopeasti. Varmasti jokainen kuukausi ja vuosi ollaan voiton puolella, silla poika kasvaa koko ajan... Toisaalta olisi ihan hulluakin hankkia se toinen lapsi, ja sitten kaikki alkaisi nollasta. Se on vaan se pojan oma tahto, joka kasvaa koko ajan vakevammaki. Joskus tuntuu, etta ma en hallitse omaa lastani. En henkisesti tai edes fyysisesti. Silla poika saattaa saada niin pahat itkupotkuraivarit, etta sylissa ollessa heittaytyy selalleen, huutaa naama punaisena ja potkii ja kiemurtelee niin voimakkaasti, etta ma en yksinkertaisesti voi pitaa sylissa. Siis se on jopa fyysisesti mahdotonta esim. vaihtaa pojalle vaippaa siina tilanteessa. Oikeastaan aika pelottavaa, miten voimakas se 1-vee voi olla.
Noiden purkautumisten lisaksi viela hermostuttavampaa on sellainen jatkuva kitina. Koko ajan on oltava varpaisillaan, etta saako se nyt ne raivarit vaiko ei... Ihan itsekin siina hermostuu, kun tietaa toisen olevan tyytymaton johonkin (ja koska poika ei osaa puhua, niin ei voi tietaa mika jessus nyt TAAS on vialla ja mita se oikein haluaa...)
Katsoisin siis olevani vasyneempi ja stressaantuneempi nyt kuin pojan pikkuvauva-aikana.
Brummelisa
Puuhakas puhuja
Mulla on Littleredin kanssa samoja ajatuksia monessa asiassa, et ole yksin ajatustesi kanssa :)
Törmäsin tossa joku päivä thl:n sivuilla jonkin sortin neuvolatyön ohjevihkoseen ja siellä oli käyty läpi, mitä aiheita missäkin neuvolassa (6 kk, 10 kk, 2 v ym.) käsitellään. 1,5 vuotis neuvolan pääteemana oli muistaakseni juurikin lapsen oman tahdon käsitteleminen. Ohjeessa oli oikein kirjoitettuna tässä kohtaa, että vanhempia tulee muistuttaa siitä, että lapsen fyysinen kuritus on kielletty!
Mua rupes oikeesti hirvittää, että onko tää homma nyt menossa tulevaisuudessa siihen suuntaan, että minä ja mies, tai toinen meistä haluaa jossain vaiheessa satuttaa tuota lasta. Jotenkin se ajatus tuntuu ihan hullulta ja kauhistuttavalta. Mutta juuri mitä LR sanoi noista yksivuotiaana voimista ja rimpuilusta... Tuleeko jossain vaiheessa oikeesti semmonen olo, että nytpäs hitto tukistanut tota muksuu, niin oppii olemaan, kun kerta muu ei auta Mä olen aina aatellut niin, että miksi löisimme lapsia, kun emme me aikuisetkaan lyö toisiamme... Ja huutaminen. Meillä ei ole huudettu ennen lasta, mutta kohta voi olla, että ääntä on korotettava?!
Alamme olla vaiheessa, jossa lasta pitää todellakin kasvattaa. Pelkkä perushoito ei enää riitä. Ja vanhemmilla pitäisi olla yhtenäiset kasvatuslinjat. Tuostakin on jo melkein tullut riitaa miehen kanssa, kun minä olen ollut sallivampi joissain jutuissa. Yhteistä linjaa on kyllä ihan rakentavasti suunniteltu. :)
Törmäsin tossa joku päivä thl:n sivuilla jonkin sortin neuvolatyön ohjevihkoseen ja siellä oli käyty läpi, mitä aiheita missäkin neuvolassa (6 kk, 10 kk, 2 v ym.) käsitellään. 1,5 vuotis neuvolan pääteemana oli muistaakseni juurikin lapsen oman tahdon käsitteleminen. Ohjeessa oli oikein kirjoitettuna tässä kohtaa, että vanhempia tulee muistuttaa siitä, että lapsen fyysinen kuritus on kielletty!
Mua rupes oikeesti hirvittää, että onko tää homma nyt menossa tulevaisuudessa siihen suuntaan, että minä ja mies, tai toinen meistä haluaa jossain vaiheessa satuttaa tuota lasta. Jotenkin se ajatus tuntuu ihan hullulta ja kauhistuttavalta. Mutta juuri mitä LR sanoi noista yksivuotiaana voimista ja rimpuilusta... Tuleeko jossain vaiheessa oikeesti semmonen olo, että nytpäs hitto tukistanut tota muksuu, niin oppii olemaan, kun kerta muu ei auta
Mä olen aina aatellut niin, että miksi löisimme lapsia, kun emme me aikuisetkaan lyö toisiamme... Ja huutaminen. Meillä ei ole huudettu ennen lasta, mutta kohta voi olla, että ääntä on korotettava?!Alamme olla vaiheessa, jossa lasta pitää todellakin kasvattaa. Pelkkä perushoito ei enää riitä. Ja vanhemmilla pitäisi olla yhtenäiset kasvatuslinjat. Tuostakin on jo melkein tullut riitaa miehen kanssa, kun minä olen ollut sallivampi joissain jutuissa. Yhteistä linjaa on kyllä ihan rakentavasti suunniteltu. :)
Kyllä sitä ääntä vaan valitettavasti tulee joskus korotettua, vaikka eihän se mitään auta ja itselle tulee vaan kauhea olo. Neiti viihtyy välillä hyvin omissa oloissaan tutkailemassa milloin mitäkin (kirjaa, lelua tms), mutta välillä tuntuu ettei yhtään mikään ole hyvin ja sitten tullaan lahkeeseen roikkumaan ja huutamaan. Monesti on itsellä paha mieli kun miettii antaako sitä riittävästi aikaa ja huomiota neidille, mutta hyvähän se on pienestä pitäen oppia viihtymään välillä myös yksikseen. Eihän joku voi koko aikaa olla vieressä viihdyttämässä.
Allekirjoitan myös tuon, että nykyisin on rankempaa kuin silloin, kun poika oli ihan pieni (ja ah, nukkui enemmän päivällä ja vielä enemmän ah, ei osannut liikkua). Ja kaikessahan tuo haluaa olla mukana, tosin juuri nyt viihtyy näköjään itsekseen repimässä Manducan käyttöohjetta ja "järjestämässä" niitä paloja ympäriinsä Mutta siis joo, esimerkiksi ruuanlaitto hoituu usein vaa'assa, kun pidän jalalla takanani olevaa kaapinovea kiinni ja pilkon edessäni olevia aineksia samalla, kun poika roikkuu siinä ovenkahvassa tai puntissani. Ja kyllä meilläkin välillä korotetaan ääntä, tosin yritän säästää sitä siihen, kun joku asia on oikeasti vaarallista tms., eli etten lähtisi ottamaan huutomatsia pojan kanssa. Koska jos minä korotan ääntä, hänkin korottaa.
Hyvä puoli on, että nyt kun poika on isompi eikä niin riippuvainen äidistä, voin hyvällä omallatunnolla heittää isän ja pojan ulos, jolloin saan itse tehtyä esimerkiksi kotihommia :) Kuulostaa ehkä vähän säälittävältä käyttää omaa aikaa kotitöihin, mutta varsinkin ruuanlaitosta nautin ihan älyttömästi, kun saan siihen ajatuksella keskittyä. Ja se on melkein pakko tehdä päivällä, pojan käytyä nukkumaan mulla ei vaan ole virtaa tehdä juuri mitään.
Mutta siis joo, esimerkiksi ruuanlaitto hoituu usein vaa'assa, kun pidän jalalla takanani olevaa kaapinovea kiinni ja pilkon edessäni olevia aineksia samalla, kun poika roikkuu siinä ovenkahvassa tai puntissani. Ja kyllä meilläkin välillä korotetaan ääntä, tosin yritän säästää sitä siihen, kun joku asia on oikeasti vaarallista tms., eli etten lähtisi ottamaan huutomatsia pojan kanssa. Koska jos minä korotan ääntä, hänkin korottaa. Hyvä puoli on, että nyt kun poika on isompi eikä niin riippuvainen äidistä, voin hyvällä omallatunnolla heittää isän ja pojan ulos, jolloin saan itse tehtyä esimerkiksi kotihommia :) Kuulostaa ehkä vähän säälittävältä käyttää omaa aikaa kotitöihin, mutta varsinkin ruuanlaitosta nautin ihan älyttömästi, kun saan siihen ajatuksella keskittyä. Ja se on melkein pakko tehdä päivällä, pojan käytyä nukkumaan mulla ei vaan ole virtaa tehdä juuri mitään.
Littlered, kun olette molemmat töissä ja ette ymmärtääkseni elä akuutissa taloudellisessa kriisissä niin suosittelen että palkkaatte kotiapulaisen 1-2x viikossa auttamaan arjen kanssa. Meillä on aivan sama kaoottinen tilanne ku molemmat käyvät töissä ja aikaa ei riitä mihinkään ja koti on yhtä kaaosta jatkuvasti. Ja mua ahdistaa kaikista eninten se että se pienikin vapaa-aika mitä siunautuu joskus iltaisin, menee kodin ylläpitämiseen. Nytkin on koko sunnuntai mennyt pyykkien pesemiseen, vaatteiden silittämiseen ja siivoamiseen
Onneksemme mieheni sisko tulee parin viikon välein tekemään suursiivouksen ja voi että on ihana tulla siistiin kotiin ja rauhoittua sen tunnin pari sinä iltana. Kotiapulaisethan eivät tässä maassa maksa juuri mitään, niin suosittelen lämpimästi ja vaikka se olisi pojan säästöistä pois 50€, niin varmasti on sen arvoista. Hyvinvoiva äiti = onnellisempi parisuhde = iloisempi perhearki, puhumattakaan laadukkaammasta ajasta pojan kanssa
Onneksemme mieheni sisko tulee parin viikon välein tekemään suursiivouksen ja voi että on ihana tulla siistiin kotiin ja rauhoittua sen tunnin pari sinä iltana. Kotiapulaisethan eivät tässä maassa maksa juuri mitään, niin suosittelen lämpimästi ja vaikka se olisi pojan säästöistä pois 50€, niin varmasti on sen arvoista. Hyvinvoiva äiti = onnellisempi parisuhde = iloisempi perhearki, puhumattakaan laadukkaammasta ajasta pojan kanssa
Ja missä hiton välissä lapselle pitäisi ehtiä opettaa syömään itse, käymään potalla, ja mitä muita näitä juttuja edes on, en tiedä. Itse kuuluin juuri niihin ihmisiin jotka kovin sanoin arvostelee niitä vanhempia jotka jättävät tällaiset asiat päiväkodin/koulun tehtäväksi, ja nyt olen itse yksi heistä
Hyvin sanottu tuo, etta tastedes ei pelkka perushoito riita, vaan nyt alkaa se kasvattaminen. Apua! Toivon itselleni ja kaikille muillekin paljon pitkaa pinnaa ja johdonmukaisuutta! Varmasti sita aantakin on korotettava toisinaan, mutta jos saastaisi senkin ihan oikeisiin vaaratilanteisiin.
Meilla kaikki ongelmat alkoivat oikeastaan sen jalkeen, kun poika oppi salakavalasti kavelemaan. Viela kontatessaan se ei saanut niin paljon tuhoa aikaan ja oli siten viela suht helppo hallita. Kuitenkin se on jotenkin jarkyttavaa huomata, etta hitto vie, meidan pojalla on sittenkin tulinen tempperamentti! Ja itsepaisyys ja oma tahto!
Tuokin on hyva vinkki tuo kodinhoitaja, joka tulisi joskus siivoamaan. Ihan kadulta temmastuun naiseen en valttamatta luottaisi, joten pitaisikin nyt tutkia jonkun rekisteroidyn kodinsiivousfirman nettisivuja. Meidan talon mummoilla kay varmaan kaikilla siivoajat kotona. Jos sielta loytyisi joku luotettava meillekin kaymaan, niin olisihan se mahtavaa...
Meilla kaikki ongelmat alkoivat oikeastaan sen jalkeen, kun poika oppi salakavalasti kavelemaan. Viela kontatessaan se ei saanut niin paljon tuhoa aikaan ja oli siten viela suht helppo hallita. Kuitenkin se on jotenkin jarkyttavaa huomata, etta hitto vie, meidan pojalla on sittenkin tulinen tempperamentti!
Ja itsepaisyys ja oma tahto!Tuokin on hyva vinkki tuo kodinhoitaja, joka tulisi joskus siivoamaan. Ihan kadulta temmastuun naiseen en valttamatta luottaisi, joten pitaisikin nyt tutkia jonkun rekisteroidyn kodinsiivousfirman nettisivuja. Meidan talon mummoilla kay varmaan kaikilla siivoajat kotona. Jos sielta loytyisi joku luotettava meillekin kaymaan, niin olisihan se mahtavaa...