Elämää 28 päivää kerrallaan

Noora

Silmät suurina ihmettelijä
Elämää 28 päivää kerrallaan
 
On raskasta elää elämäänsä 28 päivän sykleissä. Toive raskautumisesta ja vauvasta pyörii jatkuvasti mielessä. Tutumpaakin tutumpi on lause, ettemme saa lasta, koska mietin asiaa liikaa. Miten voisin olla miettimättä? Elän elämääni lyhyissä, säännöllisissä sykleissä; ensimmäinen kiertopäivä - menkat alkavat, viikko menee harmitellessa ja seuraava viikko odotellessa ovulaatiota. Ovulaatio tulee ajallaan ja ilmoittaa itsestään selvästi alavatsan jommankumman puolen kivuilla. Ovulaatiotesti varmistaa kivun olevan oikeassa. Rakastellaan, pidetään tyynyä takamuksen alla ja toivotaan, että jos kaikki nyt olisikin onnistunut.
Menee viikko ovulaatiosta jolloin alkaa rinnan arastelut – merkkinä joko ajallaan tulevista menkoista tai ehkä jopa raskaudesta. Sitten alkaa viimeinen piinaviikko – viikko jolloin mietin miten kertoisin ihanasti uutisen vauvasta miehelleni jos olisinkin raskaana? Kertoisinko ystävilleni heti ja miten kertoisin isovanhemmille jotka jo kovasti odottavat lasta tulevaksi. Samat ajatukset käyn päässäni joka ikinen kuukausi. Kierto lähenee loppuaan.. kunnes ne taas alkavat. Suuri pettymys, katkeruus ja viha tulevat. Miksi ei vieläkään? Mikä minussa on vikana? Miksi muille mutta ei meille? Sitten tulee sukulaisten ja tuttavien kommentit; millonkas teille se toinen tulee?
Mies sanoo samat sanat joka kuukausi; kyllä me vielä toinen vauva saadaan. Mutta hän ei ymmärrä. Hän ei koe sitä niin konkreettisesti kuin minä. Hän ei elä elämäänsä syleissä kuten minä. Kuinka onnellinen hän onkaan.. Hän ei myöskään näe konkreettisesti
sitä kuinka vauvahaaveet valuvat muutaman päivän ajan siteiden mukana roskikseen..
 
Kuvitellut raskausoireet ovat onneksi jo loppuneet nyt kun yritystä on takana seitsemän kuukautta. Ensimmäisinä kuukausina koin ”raskausoireet” joka kierrossa. Milloin paleli, milloin väsytti, kuvotti, päätä särki, suussakin maistui oudoilta, rintoja arasti, närästi, vihloi masua, röyhtäytti ja mielialat vaihtui. Nyt ne ovat onneksi jääneet pois. Silti joka kuukausi elän hyvin toiveikkaana ja mietin valmiiksi miltä ne kaikki neuvolakäynnit tuntuisivat, miltä tulevan vauvan sydänäänet kuulostaisivat, miltä ensimmäiset potkut tuntuisivat.
 
Kateus on hirveä tunne. Kateutta tunnen joka kuukausi. Tunnen sitä kun menen tueksi parhaan ystäväni rakenneultraan toivoen, että se voisi olla minun ultrani. Kun olen harjoittelussa naistentautien osastolla ja näen ultrassa kahdeksanviikkoisen sikiön, jonka elämä tulee päättymään pian parin pillerin jälkeen. Olen taas kateellinen. Sekin voisi olla minun vauvani, joka saisi jäädä sinne köllöttelemään rauhassa.. Minulla ei ole aborttia vastaan mitään, mutta väkisinkin tuntuu epäreilulta kuinka toiset toivoo ja odottaa ja toiset abortoi, koska vauva ei sovi juuri silloin elämään.. Olen kateellinen kun luen palstalaisten plussausuutisia toivoen että ne olisivat minun kirjoittamiani. En toivo kenellekään odottajalle mitään pahaa ja toivon totisesti, että kaikilla raskaus menisi hyvin, mutta koska olen niin kietoutunut tähän omaan vauvahaaveeseeni ja elämään elämääni 28 päivää kerrallaan minun on vaikea aidosti iloita muiden puolesta.
 
Aika sanattomaksi vetää. En kai osaa edes muuta tehdä, kuin lähettää virtuaalihaleja! Tsemppiä, uskaltanen ehkä silti sanoa, että kyllä se vielä joskus! En ole itse samassa tilanteessa ollut, mutta voin ehkä kuvitella, kuinka raastavaa se on! Koita jaksaa! Pidän peukkuja, että pian saadaan sun nimimerkin takaa lukea plussa-uutisia!
 
Noora: On kuin olisit lukenut ajatukseni. Just yks päivä ajattelin, kuinka elämä ja ajatukset menee niin kierron mukaan. Meillä ekaa yritetään, kohta yritystä 1,5 vuotta takana. Ja joka kerta kun menkat alkaa, tulee itku ja viha ja turhautuminen. Silti siitä kuukautisten jälkeen mieli nousee kun ovulaatio lähestyy, peittoja heilutellaan ja taas toivotaan. Kunnes menkat alkaa. Ja kaikilla ympärillä lapsia tai maha pystyssä. Ja sitä vaan toivois että olis itse maha pystyssä eikä todellakaan pysty vaikka haluais iloita aidosti kaverin puolesta, jonka raskaus alkoi samaan aikaan kuin oma, koska oma päättyi keskenmenoon 7 viikolla.
 
Vanha ketju, mutta kuulostaa NIIN tutulta. Yli vuosi yritystä takana, samaa syklielämää täälläkin. Yksi lapsi on jo, ja joka kuukausi miettii myös mahdollisen sisaruksen syntymäaikaa ja lasten ikäeroa ym. Vuosi sinällään ei ole pitä yritysaika, mutta siihen kun lisää esikoisen yritykset (yli 2v), niin alkaa jo riittää. Mitenkähän teillä menee, te aiemmin tänne kirjoittaneet?
 

Huokaus. Ihan kuin olisi lukenut omia ajatuksia. En enää jaksa tulla tännekään niin usein lueskelemaan raskausuutisia (vaikka niin ihania ne ovatkin ja toivon kaikille hyvää raskausaikaa ja paljon onnea!), kun oma katkeruus ja kateus mustuttavat mielen. En pysty katsomaan mitään raskausohjelmia tv:stä, kun kyyneleet kihoavat silmiin vastasyntyneen rääkäisystä ja halu silitellä oma kasvavaa vatsaa on sietämätön. Litteänä pysyy. Yksikin raskausuutinen tutuilta (oi, jätettiin ehkäisy pois ja heti tärppäs/ heh, esikoinen 4kk vanha, ajateltiin tehdä toinen heti perään (niin lapsiahan tehdään tosta noin vain) / oho, se oli vanhinko / tää on nyt vähän yllätysvauva (jos mies ja nainen harrastavat seksiä ilman ehkäisyä, ei siinä ole mitään yllätystä jos raskautuu for God's sakeemoticon ) / ootko kuullut että nekin saa vauvan / hei, kyllä mä sullekin soisin tämän siunatun tilan plaa plaa plaa. ) Kaikista pahinta on kuulla toi viimeinen fraasi. Ihan kuin asia ei olis muutenkin mielessä, niin thanks hei.

En enää jaksa odottaa/toivoa raskautumista, koska se on parempi vain odotella kuukautisia. Eipähän pety. Silti ajatukset karkaavat kuukautiskierron syklin ihmeellisen maailmaan ja laskelmiin ns. "tärppipäivistä" ja ovulaation bongailusta limoihin ja vihlaisuihin alavatsassa. Ja toki ne kaikki raskausoireet on jo koettu mukamas.

Elämä jaksottuu kierron mukaan: "Nyt on kp 27, on tulossa juhlat, voinkohan juoda? Mitäs jos olen raskaana ja se ei näy testissä ja juon alkoholia? Miten se vaikuttaa? Mitäs jos sitä ja mitä jos tätä?" Liittymistä kuntosalillekin olen siirtänyt sen takia, kun toiveissa ollut raskautuminen ja eihän sitä ikinä tiedä miten raskaus sujuu. Sitten joutuisi maksamaan ihan turhasta jos ei salille pääsisi. Miksi ihmeessä mä mietin edes tuollaista? Syy ihan absurdi, I know!

Ja sitten kun kuukautiset alkavat, saan vetää Panacodia kaksin käsin, ettei kivun takia lähde taju. Siinä sitten rippeet raskaudesta tosiaan valuvat siteiden mukana pois, hermo on tiukassa ja itkettää kaikki asiat. Tämä toistuu kuukaudesta toiseen, pettymys pettymyksen jälkeen.

Ja jos kierto sattuu heittämään parilla päivällä, en todellakaan syöksy ostamaan raskaustestejä että jee, nyt tärppäsi. Jouluna näin tein ja mikään ei niin paljoa masenna kuin negatiivinen tulos. Kyllä vähemmästäkin järki lähtee kun aina tulos on negatiivinen. Ei kestä enää yhtään. 

Nyt kp 18 eli n. kymmenen päivän kuluttua kättelen kuukautisten ja Panacod-paketin kanssa, tervetuloa ystäväni, mutta sitä ennen kaverini tiputteluvuoto astuu kuvioihin parin päivän sisällä. Siinä vaiheessa peli on menetetty, mutta sehän ei ole mitään uutta. Tai voihan sitä kuvitella, että se on sitä kiinnittymisvuotoa vain eikä kuukautiset alkaiskaan. 

As if.

Anteeksi avautuminen.

 
Iiny_83, mulla mieliala ihan sama! En ole lukenut muita ketjuja, jos vaikka oletkin jo kertonut, onko yritystä ollut kauankin, tutkimuksia ym. jo? Meillä ekaa yritelmää yritettiin edistää tutkimuksilla, mutta Väestöliitossa ei vikoja löytynyt. Jätettiin asia silloin siihen, ja pahimmassa epätoivon suossa sitten tärppäsi. Mutta sama epätoivo ja-usko on pikkuhiljaa hiipinyt taas päivittäiseksi kaveriksI tämän toisen kanssa. Nyt elellään alkukiertoa, ja ajatukset taas harhailee tulevaan, joko nyt jo voisi tärpätä... Onnistumisia meille jo, hei pliiiis!!!
 
Eksyin lukemaan tätä avausta ja pahalta kyllä tuntuu lukea. Voin niin kuvitella miltä tuntuu kun lasta ei kuulu ja ne kirotut kuukautiset alkavat. Itse en ole kokenut samaa ja tulin raskaaksi kirjaimellisesti heti kun aloimme yrittää. Kun tietää nyt mitä on saada lapsi voi sen kautta samaistua tuohon tunteeseen. Minulla sisko tuli ekasta lapsesta heti raskaaksi. Olivat tietenkin niin itsevarmaa kun toista alkoivat yrittää, mutta lasta ei kuulunut. Toisen lapsen kohdalla heillä meni viisi vuotta raskautua!!!! kävivät testeissä ym ja mitään vikaa ei ollut. Tietysti alkoivat yrittämällä yrittää ja sillonhan tietää miten käy. Ei todellakaan tule raskaaksi! sitä en vain tajua miten vois saada sen ajatuksen pois päästä ettei yritä???
Meillä on yksi lapsi ja aloimme kuukausi sitten yrittämään toista lasta... saapa nähdä millon tärppää. Koetan olla etten ajattele asiaa, mutta todella vaikeaa se on.
 
Hiljaseksi veti minutkin ja jotenkin tuttuja ajatuksia vaikkei täällä ole toista yritetty kuin joulukuusta asti... Ei sitä vaan saa pois ajatuksista ja sitä seuraa ja arvailee ovulaation ajankohtaa jne.

Meilläkin esikoinen sai alkunsa todella helposti, ehkäisylaastarit jäi pois ja naps olin raskaana mutta miksi se toinen ei ota tärpätäkseen??

Voimia ja tsemppiä kaikille asian kanssa murehtijoille ja onnea tietenkin niille joilla se naps vaan tapahtuu hetimiten :)

Olispa kiva tietää millaisia tuulia Nooralla tänäpäivänä on..
 

Nine: Syksystä 2010 ollaan oltu ilman ehkäisyä ajatuksella että vauva on tervetullut. Mitään tutkimuksia ei ole tehty, kun vuosi täytyy ensin yrittää. Olen oppinut, miten pitkä vuosi voikaan olla!! Papassa kävin nyt keväällä ja siinä oli kaikki ok.Yritystä ei ole kauan verrattuna niihin, jotka ovat vuosia yrittäneet. Tässä on nyt vain tullut vauvauutisia aika tiuhaan, töissä puhutaan lähes joka päivä lapsista, lasten saamisesta, raskauksista ja kuinka se eka lapsi on ollut vanhinko eikä ole tarvinnut kuin peittoa heilauttaa ni johan on tärpännyt, omat tulevat menkat ärsyttävät jumalattomasti ja pettymys on iso kun ei taaskaan tärpännyt. Avautuminen oli aika radikaalia! No okei, menkat eivät ole vielä alkaneet kp 20 (yleensä alkavat siinä kp 28-30), mutta mä en jaksa uskoa että odottaisin. Kyllä toi kipristely vatsassa enteilee aika hyvää tädin vierailua.

Mulla alkaa jo ajatukset kääntymään syksyyn ja mitä kaikkia tutkimuksia on edessä, miten ottaa asia esillä avomiehen kanssa, mitä jos hän ei haluakaan mihinkään tutkimuksiin yms. Turhaan kai miettii ja stressaa asialla, vaan eipä voi päällensä mitään. Mä olen päättänyt täyttää elämääni nyt muilla asioilla; kuntoklubin jäsenyys ja hieman koulutusta lisää. 

 
Viestin aloittajalta..

Aika hauska, että tämä viestiketju oli vielä olemassa. En muistanut vanhoja tunnuksiani, joten tein pikaisesti jonkinlaiset, jotta voisin kirjoittaa kuulumiset.

Kirjoitin tuon aloituksen neljä vuotta sitten ja voin sanoa, että tuon tuskan kanssa meni vielä muutama vuosi. Kun yritystä oli 1½ vuotta takana kävimme tutkimuksissa, missä vauva luuraa? Kummastakaan ei löytynyt mitään selittävää tekijää. Kävimme yhdessä inseminaatiossa, mutta koimme sen turhaksi,koska raskautumisprosentit olivat samaa luokkaa kuin normaalissa kierrossa.

Ensimmäiset kaksi vuotta raskaustumisyrityksessä oli ihan puhdasta helvettiä. Kaikki ajatukset liittyivät vauvaan jota ei kuulunut. Kuuntelin usein Pave Maijasen biisiä "onko sulla koskaan ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan, minä olen kauan jo sinua kaivannut.."
Ryvin siis kaksi vuotta tuossa tuskassa. Tuon tuskan aikana unohdin, että minulla oli jo yksi ihana lapsi ja ihana mies. Tunsin itseni vain niin vajaaksi.. Raskastuin toiseen mieheen ja uskoin, että uusi mies tekisi minut taas ehjäksi. Onneksi mieheni ei luovuttanut suhteeni vaan vaimme korjattua suhteemme ja toinen mies jäi unholaan. Silti jotain puuttui. Emme varsinaisesti enää yrittäneet,mutta luonto hoiti sen (ja varmaan alitajuntakin) että seksiä harrastettiin joka ovulaation yhteydessä. Aloin jo näkemään itseni lapsettomana (mikä kuulostaa varmasti hullulta, sillä meillä oli ihana lapsi) Kuulin toistuvasti, että sun pitäisi olla onnellinen siitä mitä sulla..Tottakai olin onnellinen, mutta kuitenkin katkera siitä, ettei minulla ollut lupa surra sitä, ettei toista lasta tule. Kävin paljon ryyppäämässä ja yleensä ilman miestäni. Tuntuu että hain jotain kokoajan..olin levoton ja ahdistunut.

Parin vuoden jälkeen en tehnyt enää testejä, enkä selannut vauvasivuja. Kokoajan kuitenkin toivoin..en puhunut juuri tunteistani miehelleni, koska ajattelin, ettei se kuitenkaan ymmärrä. Ajattelin, että tämä suru on minun. Ja kateus kulki mukana sen neljän vuoden ajan. Kaverit odottivat jo toisia lapsia tämän minun raskaustumisyritykseni aikana. Se kateus mielestäni kuitenkin lievittyi, muttei hävinnyt koskaan.Muistan erään tapauksen kun hyvä ystäväni teki raskaustestin nähteni (tämä testin teko tuli ihan puuntakaa, enkä ollut henkisesti ehtinyt valmistautua) ja testi olikin positiivinen. Hänen toinen lapsensa oli siis tulossa ja vauvatoiveemme alkoivat aikoinaan yhtäaikaa. Hän oli luonnollisesti ihan innoissaan, mutta minä olin sanaton. Kuin olisi lekalla päähän lyöty. Hän kysyi mikset sie ole ihan täpinöissäsi, niin sanoin hänelle "anteeksi etten hypi innosta, olen tottakai onnellinen sun raskaudesta, mutta tuo testi muistuttaa minua siitä, miten minussa on jotain tosi pahasti vialla"...

Miltei neljä vuotta kierukan poistamisen jälkeen löysin kadonneen itseni uudelleen. Jälleen yksi parisuhdekriisi välissä ja olin lähdössä litomaan. Halusin muutosta elämään ja kaikkeen. Yksi avioerohakemus ja jälleen sovittu kriisi mieheni kanssa ja tein elämäntapamuutoksen. Aloin treenaamaan kovaa ja vaikken koskaan lihava ollutkaan, (bmi:n mukaan lievästi ylipainoinen) niin sain pudotettua painostani -10kg. Vöhensin ulkona laukkomista ja satsasimme parisuhteeseen. Olin onnellinen. Kaikki ajatukseni olivat nyt terveellisemmässä ruuassa, kuntoilussa,ihanassa perheessäni ja lähestyvässä kesässä.

Ja kappas..olin lähdössä rilluttelemaan ystävieni kanssa, mutta menkat olivat muutaman päivän myöhässä. Ajattelin, että teenpä kuiten varalta testin niin ei tarvi murehtia uskallanko ottaa vai en. En edes muistanut olimmeko harrastaneet seksiä ovulaation aikoihin. Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen kun sieltä tuli ne kaksi viivaa. Olin kuvitellut tuon hetken satoja kertoja.. Ja tunne olikin enemmän epäuskoa kuin täydellistä riemua. Siis täh?? Juoksin hellun luo ja sanoin, että meille tulee vissiin vauva!! Mieheni ensimmäinen tokaisu oli; miehän sanoin kokoajan, että kyllä se sieltä tulee. Ja niinhän sieltä tuli..maailman ihanin pieni tyttö :Heartred

En vieläkään tiedä mikä minut lopulta sai raskaaksi. Asian unohtaminen vai painonpudotus? Vai jokin muu tarkoitus..uskaltaisinko sanoa kohtalo..? Olen monesti miettinyt, että jos meidän tyttö olisi syntynyt aiemmin, niin monia muita asioita olisi jäänyt tapahtumatta. Emme olisi saaneet talolainaa, vaan asuisimme todnäk tällä hetkellä vuokrakämpässä..plus paljon muita juttuja. ja olisko parisuhteemme nyt näin vahva, kuin mitä se on historiamme vuoksi. Ja olisinko minä erilainen jos toinen lapsi olisi tullut heti?

Nyt voin sanoa olevani ehjä. En tiedä olisinko saavuttanut tätä kokonaisuuden tunnetta, jos toista lasta ei olisi tullut..en tiedä? Sen voin kuitenkin sanoa, että nuo raskaustoiveet vetivät parisuhteesta äärettömästi veroja. Minun käytös vei parisuhteesta veroja. jos nyt mietin noita neljää vuotta ja mietin, mitä sanoisin toisille samassa tilanteessa oleville..En sanoisi, että älä stressaa tai mieti asiaa, koska se on tahdonvoimalla lähes mahdotonta toteuttaa. Sanoisin, että satsaa parisuhteeseen ja puhu kyllästymiseen asti niistä omista tunteista ja älä jää sen surun kanssa yksin. Hae tarpeen mukaan apua muualta
 
Ihana kuulla että saitte vauvan. :)

Luin juuri aloitus tekstisi ja kuulostin niin niin tutulle.. olen elänyt juuri tuota rumbaa liki 2 vuottan.. :/
ja nyt diaknosoituna, ehkä voimme saada vielä lapsen, ehkä emme.
4 -esikko alkaa olemaan jo iso.
mutta pienen haluasimme perheeseen,, toivottavasti nappaisi meilläkin. hoidot lopetetaan kohta kun ei ole tulosta synynyt. 1 löydetty ovulaatio takana.
 
Hienoa lukea että aloittajalla haavet toteutuivat ja olette onnellisia :)

Olen enemmän taustaillut Vau-sivustolla. Lukenut ihanista onnistumisista ja raastavista pettymyksistä. Toivoen, että saisin itsekin kirjoittaa niistä onnistumisista... Mutta niin ei ole käynyt :sad001.
Todellakin elän 28 vrk:n sykleissä ja tunteellisena ihmisenä mielialat vaihtelee laidasta laitaan. Työni puolesta olen varsin näkyvä henkilö ja silloin kun on huono päivä, niin täytyy pääosa Oskarin verran näytellä, että pysyy kasassa. Käyn kotona päivällä itkemässä ja kokoan itseni ja palaan "sorvin ääreen" ihan kuin mitään ei olisi ollutkaan. Onneksi työni sen sallii.
Yritystä takana 1,5 vuotta ja km sekä kohdunulkoinen kasassa. Lapsettomuus tutkimukset tehty ja mitään ei löytynyt. Siis sellaista jota voidaan hoitaa. Clomit käytössä ja IVF-reseptit laatikossa.

Kuukautisten aiheuttama pettymys purkautuu kiukkuna miestäni kohtaa, vaikka eihän se edes hänen vika ole.Hän kyllä jaksaa lohduttaa ja uskoa. Uskoo ehkä enemmän kuin minä. Hänellä itsellään on jo useampi lapsi...

Plussatuulia ja onnellisia kokemuksia kaikille tasapuolisesti :)

Ps. Ovis nostanee päätään alkuviikosta, niin eiköhän yritys siitä jatku...
 
Muokattu viimeksi:
Takaisin
Top