Ajatuksia synnytyksestä...

Rosalina

Rosalina

Foorumin legenda
Kesäkuunmammat 2015
Oon pitempään jo miettiny että jos laittais tämmösen aiheen.. Eli mitä ajatuksia teillä on tulevasta synnytyksestä, mahollisesta kivunlievityksestä jne? emoticon Onko erityisiä toiveita synnytyksen suhteen tai pelkoja?

Mie taian ite olla aika ääripäätä, sitä harvinaisempaa, joka ODOTTAA synnytystä innolla enkä pelkää tippaakaan! :D Oon pikkutytöstä asti pällänny tv:stä mielelläni kaikki maholliset synnytykset, leikkinyki kaverien kans synnytysleikkejä... emoticon En oo koskaan pelänny synnytystä tai siihen liittyvää kipua, oon vaan haaveillu ja toivonu että voi ko pääsis joskus... :) (nämä haavethan voi siis karissa aika pian ko oikeesti pääsee synnärille) Mun kipukynnys on aika korkea ja siedän paljon. Ja se palkinto on niin mahtava, että jo siittä ajatuksesta kestää aika paljon.

Kivunlievityksestä mulla ois toive, että jos onnistuu niin kokeilisin mielelläni luomuna, mutta olen toisaalta avoin kivunlievitykselle mikäli se luomu tuntuukin liian vaikealta. Mutta jotenki muhun on iskostunu se ajatus että ainahan naiset on synnyttäny ja ennen ilman mitään lievityksiä, ni miksen mie pystyis. Saas nähä... emoticon
Haluisin ponnistaa joko ihan "normiasennossa" selällään taikka yks vaihtoehto ois enempi puoli-istuva asento ja mies istuis miun selän takana. Kylellään ponnistaminen kuulostaa rohki hassulta miun korviin, vaikka siinä onkin se hyvä puoli että painovoima on sillo "synnyttäjän puolella" eikä häntäluu oo "tiellä".
Miehen haluan EHDOTTOMASTI mukaan ja tuleekin kyllä. :D <3
Muita toiveita -jos niiden toteuttamiseen tulee mahollisuus- ois vesisynnytys (EI veteensynnytys, koska siihen ei meiän synnärillä oo mahollisuutta.. :/ mutta siis vesi kivunlievityksenä!), peräruiske KIITOS :D ja että napanuora leikattais vasta 1-2min syntymän jälkeen, että istukkaveri ehtii vauvan hyödyksi. Eppari...no tehdään, jos tehdään, mutta oon aatellu koittaa sitä öljyn käyttöä vikoilla viikoilla, että jos oiski niin hyvä tuuri, että selviäis mahollisimman vähällä. Mutta ne venähykset ja repeämäthän vaan kuuluu äidiksi tulemiseen, mitä niitä vastaan taistelemaan hampaat irvessä... :P
Musiikkia vois ottaa mukaan synnytykseen. :)
Ja sektio ois kyllä aikamoinen pettymys ainaki aluksi... Joskaan sille ei ite voi mitään, jos siihen joudutaan, mutta toivon loppuun asti, että saan alatiesynnytyksen..!! :) Mieluisin vaihtoehto ois se, että synnytys käynnistyis itekseen eikä tarvis käynnistää, mutta minkäs sillekään sitte mahdat, jos joudutaan käynnistämään. :P
 
Mua suoraan sanottuna hirvittää koko juttu. Kun kerran jo on synnytyksen kokenut niin tiedän mitä tuskaa se on. Koska edellisellä kerralla synnytin ilman kivunlievitystä niin nyt toivoisin jotakin saavani. Se ei kylläkään ollut oma valintani etten saanut lääkettä, ne eivät vaan kerinneet mitään laittaa kun vauva punki jo ulos ehdin oleen sairaalassa vähän yli puoli tuntia kun neiti oli jo maailmassa
mutta, mutta.. siitä syystä nyt kammottaa sekin että ehdinkö edes sairaalaan asti vai syntyykö ipana kotona. Neuvolasta varoteltiin, että mun pitää olla valmiusasemissa viikon 36 jälkeen. Mietin vaan, että kuinka voin olla valmiina jos käy niinkuin viimeeksi, kun neiti ei ilmoittanut tulostaan kuin vajaa tunnin ennen kuin näki päivänvalon. Tämä mua mietityttää hirveästi, koska sanotaan että seuraava lapsi syntyy nopeammin kuin eka. Kai se sitten vaan pulahtaa sieltä joku kaunis päivä olkkarin lattialle ennen kuin ehdin huomaamaan mitään
Mä myös toivoisin, että joku tulisi mun mukaan synnytykseen, mutta katotaan nyt ehtiikö sitäkään. Viimeeksi mulla oli sisko mukana ja sen naama valahti ihan valkoiseksi kun aloin ponnistaan eli ei olisi kannattanut olla siellä jalkopään puolella!
 
Mulla on eka lapsi tulossa ja kyllä hirvittää, jännittää, pelottaa ja vaikka mitä tuo synnytys! Toisaalta en malttaisi odottaa syksyyn, vaan haluisin jo olla siel synnyttämäs ja saada pikkuisen. <3 Monella tuttavallani on jo lapsia, joillain enemmän, kuin yksi. Kaikki ovat kertoneet, että ei sitä voi kieltää, etteikö se kipu olisi kamalaa, mutta sen unohtaa, kun saa sen pikkuisen rinnan päälle. Mutta en todellakaan aio esittää viilipyttyä tässä asiassa ja olla, kuin ei pelottaisi. Ja ihan suoraan tulen kyllä sen kaikille myöntämään, että pelottaa.

Haluan kivunlievitykset ja aion hieroa öljyä välilihaan heti, kun sen vaan saa aloittaa, josko siitä olisi hyötyä sitten synnytyksessä, ettei repeäisi. Kaverini kehui kovasti kyljellään synnytysasentoa ja luulen, että se voisi toimia mullakin. En halua musiikkia synnytyssaliin. (En pidä musiikin kuuntelusta missään muualla, kuin autossa tai baarissa) Mieluummin ehkä haluaisin maratoonina pyörimään lemppari telkkarisarjani, mut tuskinpa se onnistuu. En ole vielä päättänyt haluanko ketään mukaan synnytykseen. Välillä haluaisin mieheni mukaan ja välillä en. Ketään kaveriani tai äitiäni en ainakaan halua. Mieheni kyllä on valmis tulemaan synnytykseen mukaan jos työ vaan antaa periksi. Tosin yleensä eka synnytys kestää sen verran kauan, että pitäis kerkii kauempaakin mukaan. :D Paitsi pippurimiinalla näköjään. Mutta onhan tässä aikaa näitä vielä miettiä!

Valmennuksiin tuskin menen, on niitä lapsia ennenkin ilman valmennuksia synnytetty. Mieluummin kuuntelen kavereiden omakohtaisia kokemuksia ja luen aiheesta kirjoja. On kuulemma sen verran turhia nuo valmennukset. Synnytysosastolla aion käydä tutustumassa etukäteen, kun se on mahdollista. Tietää ainakin sitten paikat ja on jollainlailla entuudestaan tuttu, eikä ihan vieras paikka. :)

Synnytysleikkejä????
 
Mä kuulun kans niihin, ketkä oottaa, että pääsee synnyttämää. Oon jo muutaman vuoden sanon kavereillekkii, että en mä välttämättä sitä 9kk:n odotusvaihetta haluis kokonaa, mut ite synnytyksen haluisin kokea. En tiiä tarkallee, että koska mulle on tämmöin ajatus tullu, koska sitä ei oo aina ollu, mutta vieläki ootan vaan sitä päivää, ku synnytys käynnistyy. Toisaalta sitte taas vähän vastapainoks mietin, että mistä mä tiiän, koska se hetki sitte oikeesti on käsillä, mutta niin varmasti jokainen muukin ensisynnyttäjä miettii emoticon
Kivunlievitystä kyllä varmasti haluan, vaikka sitä en oo kyllä ees miettin viel yhtää, mun tuurilla siinä käy niin, että kaiken haluan, mutta mitää en kerkee saamaa..

Pariin yönä oon nyt nähny unta, että mulle tehtiin sektio, ja olin unissa ja herätessä kamalan pettyny, etten saanu/voinu (syy ei koskaan selvinny unessa) synnyttää alateitse. Toivottavast ei ollu enneunia  
 
Mulla ei ole vielä muodostunut mitään muuta mielipidettä synnytyksestä kuin että en halua leikkausta. Se pelottaa aika paljon, jos siihen joutuu. Onhan siinä aika pitkä toipumisaika yms. ja ekan lapsen kohdalla kaikki muutenkin varmaan uutta ja raskasta niin ei haluais siihen päälle toipumista isosta leikkauksesta...
 
Mä kuulun siihen joukkoon joka ei todellakaan odota synnytystä, tai mitään osaa siitä. Ensinnäkään en haluaisi olla missään laitoksessa.. koska en ole ollut sairaalassa sen jälkeen kun olen syntynyt sielä :D.. paitsi tietysti pari kertaa käymässä. Ahdistavaa on siis jo pelkästää se, että pitäisi olla vieraassa ympäristössä, vieraiden ihmisten ympäröimänä ja sitten vielä kokea jotain niin hirveää kun synnytys.
Joudun olemaan synnytyksen jälkeekin jonkun toisen ihmisen kanssa samassa huoneessa ja mies ei ole koko ajan vieressä.. kääk.

Itse synnytyksestä olen ajatellut ihan niin kauan kuin muistan, että se tulee olemaan varmaan aivan järkyttävää. Ja en ole siitä yleisesti ottaen mitään positiivista kuullutkaan. Ainoastaan äiti on sanonut että hänellä meni siynnytykset aika hyvin koska hänellä on leveä lantio ja vauvat oli pieniä.. Olen kyllä perinyt leveän lantion äidiltä, mutta vauva tuskin tulee olemaan pieni, koska tulee todennäköisesti isäänsä joka oli hyvin iso vauva. Haluan varmaan kaikki mahdolliset kivunlievitykset ja rauhoittavat ja kaikki, jotta olen ihan tokkurassa.. kun mulla on vielä lisäksi paniikkihäiriö joka ei tietysti helpota oloa miltään osa-alueelta. Mieluiten skippaisin koko synnytyksen.

Ahdistavaa on myös se, että sinne sairaalaan pitää synnytyksen jälkeen jäädä niin pitkäksi aikaa. Mun mielestä pari päivää on ihan liikaa olla sielä. Koen myös ahdistavaksi sen että mua tarkkaillaan sielä. Noh, olen hyvin helposti ahdistuva henkilö jos puhutaan mun henkilökohtaisista asioista...

Mies tulee synnytykseen mukaan.. en tiedä kuinka se siitä selviää, sitäkin varmaan hirvittää.. mutta en mä yksinkään sinne voi mennä, enkä ketään muuta tuttua huolisi niin intiimiin tapahtumaan.. ahdistaa jo sekin että kaikki muut on sielä tuntemattomia :D
 
Nuppu-11 ihmettelit että synnytysleikkejä. Joo-o, joskus kyllä...emoticon Lähinnä se oli sellasta, että leikittiin luokkakaverin kans lääkäriä ja sit potilas sai valita minkä vaivan takia tuli lääkärille, ni pitihän sitä välillä pistää huumoriksi, tunkea nukke paian alle ja puuskuttaa että "tää syntyy nyt!!" Ja sitte potilas oli synnytysasennossa ja lääkäri nykäs vauvan paidan taikka takapuolen alta. Ja jonkin sortin huutaminen kuului tietty potilaan rooliin..emoticon hehaheha...! se oli just sellasta läppää. :D Mutta sillä lailla sitä lapsi käsittelee vieraita asioita ja koittaa oppia ymmärtämään.
 
Ollaan Riikka Te monilta osin samanlaisia. Mullakin meinaan paniikkihäiriö ja kovasti samoja aatoksia. Mut eiköös me selvitä. :)
 
Huvittava toi Riikka Te:n kirjotus...oli kyllä ihan niin kun itse olisin sen kirjoittanu . Muakin ahistaa tosi paljon ajatus siitä että pitää monta päivää olla ihan vieraassa paikassa ja vieraitten ihmisten ympäröimänä ja kokea jotain niin kauheeta kipua eikä mies voi olla siinä vierellä koko aikaa turvana. Voisin todella mielelläni skipata synnytyksen jos ois joku muu tapa jolla saisin oman pienokaisen syliin :) 
 
Itse kaksi lasta synnyttäneenä täytyy sanoa ettei mitään traumoja jäänyt, mulla oli kai sitten helpot synnytykset. Tosin lapset oli molemmat aika pienikokoisia, ehkä se auttoi asiaa... tällä kertaa saattaa olla toisin, sillä nykyinen mieheni on ollut isompi vauvana ja on edelleenkin... En tiedä pitääkö paikkaansa mutta olen kuullut että koko periytyisi enemmän isältä?!?
Itse olin molempien jälkeen vain yhden yön synnytyksen jälkeen sairaalassa, halusin kotiin aloittamaan vauva-arkea enkä viihtynyt sairaalassa varsinkaan kun jouduin olemaan siellä jo ennen synnytystä joitain päiviä korkean verenpaineen ja uhkaavan raskausmyrkytyksen takia. Samasta syystä molemmat jouduttiin käynnistämään.
Tällä kertaa toivoisin että saisin olla kotona synnytyksen käynnistymiseen asti, "niin kuin kuuluisi".
Epiduraalin sain molemmilla kerroilla ja toivottavasti tälläkin kertaa, vaikka se selkään laittaminen pelottaakin... ilokaasua kokeilin ekalla kerralla mutta en tykännyt siitä enkä uskaltanut hengittää sitä tarpeeksi kun olin kuullut että siitä tulee joillekin huono-olo.
Ja ehdottomasti haluan miehen mukaan synnytykseen, ja aikoo kyllä tullakin :)
Tulipas tästä nyt pitkä viesti
 
Itse en pelkää synnytystä, vaikka äitini on kertonut kauhu hetkiä kun minua ähisti 17 tuntia ja meinasi melkein siihen kuolla.. Toki tiedän että se kipu on jotain aivan uutta mutta eikös jokin sanonta ole että ainakin kerran alateitse synnyttänyt ei sairastu munasarja syöpään niin herkästi kuin synnyttämätön.. sillä voimalla mennän! :D ja sitten haluan selkäydin puudutuksen!
Toivon että voin synnyttää alateitse, olen syönyt ihan mielettlmästi makeaa niin luulen että potra poika tulee kyllä syntymään.. mutta turha huolestua jo tässä vaiheessa :) huomenna ultra niin näkee kuis iso sen sit jo nyt on :D
Semmoisia mietteitä minulla!
 
Aika jännä lukea miten joitain kauhistuttaa koko ajatus synnytyksestä ja joillain se on ollut ikuisena haaveena. Mä aattelin mennä ihan avoimin mielin. Pelätä en osaa. Aina on äidit lapsia saaneet, joko konstilla tai toisella ja nykypäivänä ei siihen enää kuole niin suurella todennäköisyydellä.
Sairaalaa en vierasta lainkaan. Olen sairaanhoitajan tytär ja varmaankin sitä kautta on tietynlaista luottamusta siihen että siellä osataan auttaa. Varmaan viihdyn siellä erinomaisesti, hoituuhan siellä ruokakin nenän eteen ja lakanat vaihtuu käden käänteessä. Joskus lapsena olen joutunut viettämään kokonaisen viikon yksinäni sairaalassa maaten ja tutkimuksissa juosten. Tottahan vanhemmat kävivät katsomassa, mutta niillä oli niin pitkä matka sairaalalle, etteivät voineet tulla joka päivä. Hyviä muistoja siitä vain on. Niille joita epäilyttää se henkilökunta: muistakaa että useimmat niistä naisista ovat jonkun äitejä. Kyllä ne ymmärtää ja niillä on usein jo vuosien kokemus erilaisten uusien äitien oikuista ja ihmeellisistä toiveista.
Kivun lievityksen tarve on jotain, mitä luulen etten osaa etukäteen arvioida. Loistavaa jos kaikki onnistuisi luomuna, mutta jos alkaa mennä liian tuskaiseksi, niin olen valmis kokeilemaan kaikkea. Mullekki kaveri kehui veden ihmeellistä helpotusta avautumisvaiheessa, joten sitä olisi kiva kokeilla.
Toivon että mun mieheni kestää synnärillä hengailun, sillä ei ole mukavia muistoja sairaaloista ja sitä jännittää jopa neuvolassa! Terveystarkastuksissa sillä hakkaa sydänki niin että verenpaineiden ja sykkeiden mittaaminen on ihan turhaa touhua. Parempi on jos lainaa laitteet himaan ja mittaa täällä. Luulen että se pyörtyy tai sille tulee paha olo. Mutta jos isäntä ei pääse mukaan, otan mielellään oman äidin mukaan. Se osaa sitten olla rauhoittavaa kun se vaihtaa helposti sille sairaanhoitajan moodille.
Sektio voi tulla mullekki pettymyksenä, tahtoisin alatiesynnytyksen. Lantioni on mielestäni aika leveä, luulisi olevan tilaa.
Synnytyksen alussa haluaisin oleilla kotosalla mahdollisimman pitkään, mutta luulen, että mieheni varmaan haluaa lähteä heti kun hiukankin supistaa useammin. :) Luulen että saan toppuutella ja rauhoitella sitä, ei ainakaan päinvastoin!

Huh, tulipas pitkä juttu! Noh.. eihän tää aihekaan ole mitenkään kovin suppea, synnytykseen liittyy niin paljon kaikkea.
 
Nyt kun on toinen lapsi tulossa, ei synnytys hirvitä yhtä paljon. Ensimmäisellä kerralla hirvitti, ihan sen vuoksi kun en tiennyt mitä on tulossa enkä osannut tehdä mitään. En pidä kontrollin menettämisestä, että pitää olla toisten armoilla.. Nyt kaikki tuntuu helpommalta, kun tietää suurinpiirtein mitä on tulossa ja olenkin lähdössä ihan innolla synnyttämään vaikka ei se ensimmäinen synnytys ollut mikään kivuton ja helppo..

Tässä pieni tiivistelmä siitä mitä viimeksi toivoin ja miten kävi. Toivon että vauva syntyisi mahdollisimman pian lasketun ajan jälkeen niin että synnytys käynnistyy itsestään, nopeasti ja ilman kivunlievitystä. Ainoastaan yksi kohta täsmäsi sitten jotenkuten, vauva syntyi 6 päivää yli lasketun ajan. Laskettuaika oli ollut sunnuntaina, keskiviikkona istuessani koneella aloin ihmetellä kummallista selkäkipua, selkää vihloi aina 10 minuutin välein. Sitten välähti, että hei nää on nyt sitten varmaan niitä supistuksia, ne vaan tuntuu mulla selässä. Olin aiemminkin saanut kyllä harjoitussupituksia, mitkä kovettaa mahan ja kiristää, mutta tämä oli jotain erilaista. Eka päivä meni sitten niiden selkäkipujen kanssa 10 minuutin välein, niiden kanssa kyllä pystyi elämään, mutta nukkumisesta ei tullut mitään. Seuraavana päivänä sama jatkui, mutta nyt supistukset alkoi olla jo voimakkaampia ja tuntua isommalla alueella, ei kuitenkaan missään vaihessa, ei nyt eikä myöhemmin, mahassa. Loppujen lopuksi soittelin synnärille perjantai aamuyöstä, kun olo alkoi olla aika tukala enkä ollut nukkunut sitten tiistai-keskiviikko yön jälkeen (vinkiksi sitten kaikille, koittakaa nukkua mahdollisimman paljon loppuajasta, jotta jaksatte sitten tarvittaessa valvoa!), pyysivät tulemaan näytille. Lähdettiin siitä sitten pikku hiljaa sairaalaan minne on matkaa 60km ja käytiin viemässä koira hoitoon vanhemmilleni. Sairaalassa oltiin  noin kello 6 perjantai aamuna. Automatkalla supistuksia oli tullut 5 minuutin välein ja sama jatkui käyrillä. Kohdunsuu oli kuitenkin auki vasta 3cm, ehdottivat kotiin lähtöäkin, mutta en halunnut kun oli kuitenkin hieman matkaa ja kun en saanut levättyä. Sain kipupiikin, se jo alkuun sitten siitä luomusta, mutta tässä vaiheessa vielä sanoin etten mieluusti haluaisi epiduraalia. Kipupiikin kanssa sain hieman torkuttua, sain näitä piikkejä sitten yhteensä kolme päivän aikana. Kärvistelin miehen kanssa perhehuoneessa, mies kävi välillä lämmittämässä geelipusseja, ne auttoivat vähäksi aikaa selkään, mutta nyt supistukset olivat laajenneet myös alemmas, joka supistuksella reidet ja takapuolit menivät ihan kramppiin. Siinä vaiheessa kaikki neuvot joissa käskettiin rentoutua kun supistus tulee, tuntuivat todella kaukaisilta. Kävimme kahviossakin illan aikana, matka sinne kesti ikuisuuden kun ehdin kävellä supistusten välissä vain noin puolen minuutin ajan, supistuksen aikana en pystynyt liikkumaan mihinkään, kun reidet kramppasivat täysin, hyvän kun pystyssä pysyi. Saliin siirryttiin perjantai iltana noin kello kymmenen, kun eivät voineet enää laittaa kipupiikkiä. Salissa gynekologi kävi laittamassa jotakin puuduttavaa voidetta kohdun suulle, josta ei ollut mitään hyötyä. Samalla sain ilokaasu maskin ja se oli pelastus tässä vaiheessa. Kaasuahan pitäisi hengittää supistuksen aikana, mutta hengitän sitä lähes koko ajan, mies kävi välillä repimässä maskin pois, kun melkein nukuin se naamalla. Tämä vaihe on yhtä sumua, muistan että jossakin vaiheessa nöyrryin epiduraaliin, kun kätilö sanoi että olen niin kipeä ettei synnytys oikein etene sen takia. Epiduraalin laitto on jäänyt mieleen kuin pätkänä kauhuelokuvaa, itse laitto ei tuntunut, mutta piikkiä ei saatu laitettua selkään maatessani kyljellä, joten jouduin luopumaan ilokaasumaskista ja istumaan sen aikaa sängyn reunalla, liikkumatta. On muuten aika saavutus olla paikallaan helvetillisten supistusten aikana.. Epiduraalin jälkeen tuli seesteinen olo, ei sattunut ja muutenkin jotenkin piristyin. Sain tipan synnytyksen vauhdittamiseksi ja vihdoin alkoikin tapahtua. Kävin vessassa ja sinne paukahti samalla lapsivedet, joku puolisen tuntia tämän jälkeen pyysin lupaa mennä vessaan isommalle hädälle, kätilö halusi kuitenkin tarkistaa ensin kohdun suun tilanteen ja sieltä tulikin lupa alkaa ponnistaa. Itse ponnistus vaihes kesti 22 minuuttia, vaikka tuntuikin todella paljon pidemmältä. Siinä ajassa jo ehdin ajatella, mihin hittoon olen oikein itseni laittanut ja tämä saa sitten luvan olla viimeinen kerta. Kuitenkin kun vauva nostettiin rinnalle, kaikki kipu kaikkosi heti, enkä vieläkään pysty muistamaan miltä ne kivut ihan oikeasti tuntui. Ja nyt sitten ollaan menossa uudestaan synnytämään, vain reilu vuosi ensimmäisen kerran jälkeen:) Vauva syntyi kello 7.07, reilu vuorokausi sairaalaan menon jälkeen. En revennyt pahemmin, muutamat tikit laitettiin ja se oli siinä. Lauantain olin hieman pöllyissä ja heikko kaikista lääkkeistä ja aineista, mutta palauduin synnytyksestä todella nopeasti. Vaikka synnytys meni ihan toisin mitä toivoin, olin kuitenkin vain onnellinen että vauva oli nyt siinä. Mitään traumoja tai kammoa ei jäänyt. Nyt osaan asennoitua paremmin synnytykseen. asiat etenee niinkuin etenee, tilanteen mukaan. Ainut toivomus on nyt vain se alatiesynnytys, palauduin niin nopeasti, että kestän todella mielummin nuo kivut kuin että vauva tulisi sektiolla.

Oikeastaan odotan jo aika malttamattomana synnytystä ja sitä että pääsee näkemään, minkälainen kaveri sieltä masusta tuleekaan:) Vitsi mikä romaani tästä viestistä tuli:)
 
Kiva Gaia kun laitoit sun synnytyskertomuksen luettavaksi. Mielenkiintoinen ja "maanläheinen" synnytys, hyvä esimerkki siitä ettei kauhean tarkkoja suunnitelmia kannate tehä kun ei voi ite päättää miten kaikki loppupeleissä menee. Tuommoista synnytystä mie en kavahtais -siis näillä fiiliksillä mitä nyt on, kuulosti "siedettävältä" ja kaikki meni kuitenkin sujuvasti ja lopputuloskin oli mitä parhain. :D Hienoa kun kaikki meni hyvin!! Toivottavasti seuraavakin menee hyvin, jos ei paremminkin emoticon
 
Itse synnytys ei kyllä pelota yhtään, tai sitten ei osaa sitä vielä niin ajatella, vastaku H-hetki on käsillä..

Kaikista eniten mulla pelottaa tuo pitkä matka Ouluun (250km) ja jos vielä joutuu lähtemään ambulanssilla.. Tiet rupeaa olemaan lokakuussa jo liukkaat ja porot vielä irti. Ja toisaalta sekin jos ne köyttää kiinni siihen ambulansen sänkyyn, siinä makaat sitten 2h liikkumatta ja supistusten tullessa huulta purren... Pitkän matkan takia myös se että sinne ei niin vain kukaan tulekaan katsomaan ja Oulussa on tosi tiukat vierailuajat! Eli ainoastaan isä saa tulla osastolle pidemmäksi ajaksi ja lapsen sisarukset vain tiettyyn aikaan.. Muut voi tulla tapaamaan äitiä yleiseen kahvilaan, jos äiti pääsee liikkeelle.. Ei kuulosta yhtään hyvältä!! Muutenkaan kun ei pääse tutustumaan paikkoihin etukäteen, niin olla sitten aivan uudessa ja tuntemattomassa paikassa YKSIN.


Kavereilta ja sukulaisilta oon kuullut vaikka minkälaisia synnytystarinoita, mutta jokainen tulee maailmaan omalla tavallaan. (Äitini synnyttänyt minua ja siskoa kumpaakin yli vuorokauden) Sillä en viitsi edes suunnitella koko synnytystä, koska pettymys on hirmuinen jos se ei menekään oman mielen mukaan. Ainut mikä on ollut mielessä niin on jonkinlainen kivunlievitys ja jos vain mahdollista niin mielelläni rentoutuisin vedessä lilluen. Mutta nämäkään ei ole joka paikassa mahdollisia :(
 
Voi sua Outolintu!
Ymmärrän jos sua pelottaa toi matka sairaalalle! Herranen aika miten pitkä matka! Mulla onnekkaalla on noin kymmenen minuutin matka kotoa. Hirmusti tsemppiä odotukseen ja matkaan sairaalalle. Kantsii varmaan lähteä ajoissa matkaan, ettet synnytä lanssiin.
 
Itseä jännittää aikamoisesti tuo synnytys, vaikka matkaan synnärille kuluu noin puoli tuntia riippuen tietysti millä menee.

Outolintu: Eikö teillä ole siellä Oulussa mahdollisuutta varata paikkaa ja mennä jo etukäteen? Mulla on jostain lehdestä jäänyt mieleeni muistikuva, että sellainen olisi mahdollista. Voi olla, että oon ymmätänyt täysin väärin tai nähnyt unta.  

Ja todella inhottavasti tuo vierailukin järjestetty. Ei voi muuta sanoa kuin, että eipä siellä synnyttäviä äitejä paljoa ajatella. Varsinkaan niitä, jotka synnyttävät ensimmäistä kertaa ja tarvitsisivat kaiken mahdollisen tuen, eikä yksin olemista.

Milloin sulla on laskettuaika? Olet kyllä niin mun mielessä sitten ja toivon kaikkea hyvää! (Tietysti toivon meille kaikille pelkkää hyvää, mutta erityisesti sulle siellä matkojen takana!)
 
Gaia, olipa kiva saada lukea sinun ensimmäisestä synnytyksestä, olen hyvin vähän saanut kuulla keneltäkään omakohtaisia kokemuksia. Itselläni on esikoinen tulossa enkä ole vielä suuremmin koko asiaan perehtynyt vaikka tietoa synnytyksestä on aika kivasti tarjolla. Täytyy varmaan alkaa perehtymään tarkemmin, perhevalmennuksessa näytti olevan yksi kerta jossa aiheena on "synnytys ja kivunlievitys", ja toivon että siellä olisi paljon hyvää tietoa tarjolla!

 
Minnuu ei siinä synnytyksessä jännitä tai pelota muu, ko se, että miten minnuu kohdellaan siellä sairaalassa. Oon aina ollu tarkka siitä, kuka miuhun koskee ja haluan tietää, että miksi. Oon kyllä sanonukkii sen iha avoimesti joka paikassa jo nyt. Ja tähä asti sitä ollaa kunnioitettu varsin hyvin. Mutta jotenkin sitte siinä synnytystilanteessa en haluis hermostua siitä, että miulle vaan tehään jotain, enkä ite tiiä mitä ja minkä takia. Yksinkertasesti semmone avuttomuus ja toisten armoilla täydellisesti oleminen siinä hirvittää. Ja että saanko varmasti vastauksen, jos kysyn, että mitä tää nyt tarkottaa... Vaikka uskon ja luotan siihe, että siellä on ammattitaitoset ihmiset töissä ja tietäävät, mitä pitää tehä. Kipua en pelkää, sitä kyllä siedän. Otan vastaan mitä tulee ja otan helpotusta, jos tarviin ja saan.
 
Onko täällä muita joilla on suunniteltu sektio? Kolmas tulossa ja kaksi muutakin leikattu. Ekan kohdalla meni hyvin kun ei tiennyt mitä odottaa, mutta nyt jo ällöttää valmiiksi ne piikit ja hereilläolo leikkauksen aikana. Aika kyllä kultaa muistot aika hyvin. Edellisten välillä oli vain 11 1/2 kk eroa . Nyt jo 8v viimeisestä!Toisaalta saa olla rauhassa kun tietää milloin pikkuinen syntyy :)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top