----45+++++ kuumeiset

Ja noista vastoinkäymisistä. Karmaan en usko, ihmisille voi hyvin tulla enemmän vastoinkäymisiä kuin he pystyvät kantamaan, ja maailmassa on paljon sellaisia vääryyttä, jolla ei ole mitään tarkoitusta. Universumi on neutraali, siinä ei ole mitään mekanismia, joka takaisi minkäänlaista oikeudenmukaisuutta.

Koska meillä kaikilla on vain tämä yksi elämä, ei vastoinkäymisten tullen kannata jäädä ojaan makaamaan, vaan tehtävä kaikkensa ja käytettävä kaikki keinot, jotta siitä selviää ja pystyisi jatkamaan elämää. Ei todellakaan aina ole helppoa, eikä kaikissa tilanteissa edes onnistu. Turha odottaa, että joku tai jokin tulisi pelastamaan, itse on itsensä pelastettava.

Kyllä tää näin on.... yksin ei aina jaksa, mutta apua on, kunhan sitä hakee. Ihminen itse on oman onnensa seppä :)

On niitä, jotka toimivat ja niitä, jotka vain valittavat ja syyttävät muita omasta kurjuudesta.

Kurjuudesta ja huonoista olosuhteista selvinneillä ihmisillä on samoja ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä.

Kp 1 (ja tämä oli tarkoitettu:smiley-angelic002)
 
"Ei voi kärjistää" What? Jos puhutaan oman lapsen kuolemasta ei voi sanoa että se on kärjistämistä. Se on ihan hirveä tilanne. Välillä kyllä kannattaisi oikeasti miettiä mitä sanoo...

Muska77 :) Jokaisella on oma mielipide, eikä kukaan ole sen oikeammassa, kuin joku toinen.
 
No joaps täällä taas... Onneksi mulla ei ollut pikamökkireissulla puhelinta. Miten ajattelette omassa päässä olevan rajan "sanoin vain oman mielipiteeni" olevan vs "haluan loukata"? Millaisia asioita on eettisesti "lupa" kommentoida vaikkei itse olekaan ollut vastaavassa tilanteessa. Jotenkin tuntuu, että kärkkäimmät ihmiset on kyllä eläneet niin kuplassa joka on vuorattu pumpulilla, etteivät todellakaan tiedä mistä puhuvat. Mä olen kokenut aika karseita asioita muissa elämäntilanteissa ja koska niistä jää pysyvät arvet, en lähde niistä saman kokeneiden kanssa edes puhumaankaan. Korvat riittää. Ja sitten esim just tämä lapsen menetys tai terminaalisyövan sairastus...koen ettei mulla ole mitään oikeutta edes kommentoida kun en sitä tuskaa voi mitenkään ymmärtää. Mutta kuunnella siis toki voin.

Kukas nappaa sen toisen helmiplussan nyt siis? Tähti testasitko?
 
No joaps täällä taas... Onneksi mulla ei ollut pikamökkireissulla puhelinta. Miten ajattelette omassa päässä olevan rajan "sanoin vain oman mielipiteeni" olevan vs "haluan loukata"? Millaisia asioita on eettisesti "lupa" kommentoida vaikkei itse olekaan ollut vastaavassa tilanteessa. Jotenkin tuntuu, että kärkkäimmät ihmiset on kyllä eläneet niin kuplassa joka on vuorattu pumpulilla, etteivät todellakaan tiedä mistä puhuvat. Mä olen kokenut aika karseita asioita muissa elämäntilanteissa ja koska niistä jää pysyvät arvet, en lähde niistä saman kokeneiden kanssa edes puhumaankaan. Korvat riittää. Ja sitten esim just tämä lapsen menetys tai terminaalisyövan sairastus...koen ettei mulla ole mitään oikeutta edes kommentoida kun en sitä tuskaa voi mitenkään ymmärtää. Mutta kuunnella siis toki voin.

Kukas nappaa sen toisen helmiplussan nyt siis? Tähti testasitko?

Näin se varmaan suurimmaks osaks on. Semmoiset ihmiset jotka on kokeneet pahoja asioita elämässä ovat niitä myötätuntoisempia. Kuplassa eläneet eivät voi tietää miltä tuntuu eivätkä osaa "varoa" puheissaan vaan laukovat omia mielipiteitään.
 
Mä en kyllä kaipaa oman elämäni historiaan yhtään totuuden laukojaa. Tabu tai ei. Mun elämä ja mun päätökset. Osaan kysyä neuvoa jos tarvitsen. Ja en koe vaikeuksillani olleen mitään tarkoitusta. Olen kasvanut mutta olisin kasvanut ilmankin ja noi arvet on aivan turhia. Muistan niitä ilmankin. Vähiten kaipaan neuvoja ihmisiltä jotka eivät tiedä mistä puhuvat. Vierestä näyttäisi olevan kiva aina aukoa päätään.

P. S joskus elämä oikeasti moukaroi niin kovaa ettei ole enää kykeneväinen hakemaan apua. En ole ollut siinä tilanteessa, mutta osaan empatiseerata kuitenkin. Sekin taito on hyvä oppia jossain elämän vaiheessa.
 
On myös tilanteita, joissa kukaan ei voi auttaa. Minä vältän kertomasta kaikkea, koska en kestä niitä hyvää tarkoittavia neuvoja, ohjeita ja optimistista tsemppausta, miten tästä selvitään ja tullaan terveeksi. Kaikkeen ei ole lääkettä, kaikkea ei voi korjata.
 
Inhoan tabuja. Kuolema tuntuu olevan tässä yhteiskunnassa tabu nykyään. Jos se ei kosketa minua itseäni, sitä ei ole olemassa. On se niin piilotettu asia. Minusta suora puhe, myös vaikeista asioista on parempi, kun vaikeneminen. Tyhmyyksien laukominen on asia erikseen.

Vastavirran akka :) Tuo asia koskettaa ihan kaikkia ihmisiä, siltä ei voi säästyä täällä kukaan. Kukaan ei voi sanoa, että joku ei sure yhtäpaljon kuin toinen jne....
 
Ymmärrän oikein hyvin. Lapsen kuolemaakaan ei voi korjata, mutta silti siitä voi puhua.
Minusta puhuminen on hyvä asia enkä itsekään varsinaisesti salaile esimerkiksi sairauksiani. Minua kuitenkin ärsyttää sellainen turha empatia ja neuvominen. Minä olen syntymästäni asti geneettisesti viallinen eikä sitä korjaa mikään lääke eikä kipuihinkaan auta lääkitys. Se on ihan ok. Mutta turha tulla sanomaan, että hae apua ja kipu jalostaa ja kaikella on tarkoituksensa. Tästä voisi saada sen käsityksen, että olen katkera. En ole, kaikki on ihan hyvin ja iloitsen joka kerran kun nostelen astioita eivätkä ne putoa kädestä, nousen portaita ja polvet eivät petä alta, saan avattua oven tai purkin. Ajatella miten monta ilon aihetta päivään mahtuu!

Mutta joskus toivoisin ihmisten olevan hiljaa. Jos oma kärsimys on kynnen lohkeamisen tasoa, niin kyllä pitää olla paha lohkeaminen, että siitä kannattaa mainita.
 
Kyllä tää näin on.... yksin ei aina jaksa, mutta apua on, kunhan sitä hakee. Ihminen itse on oman onnensa seppä :)

On niitä, jotka toimivat ja niitä, jotka vain valittavat ja syyttävät muita omasta kurjuudesta.

Kurjuudesta ja huonoista olosuhteista selvinneillä ihmisillä on samoja ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä.
Kerro minulle miten selvitään kurjuudesta ja huonoista olosuhteista? Ihan vilpittömästi haluaisin tietää?

Muuten täällä alkaa taas ikävä kyllä mennä taas siihen suuntaan, kuin silloin masennuksesta keskusteltaessa. Että se on itsestä kiinni. On helppo huudella, että hae apua, sitä on saatavilla. Koska a) aina ei todellakaan ole b) sitä nimenomaan koittaa välttää "valittamasta" ja vaivaamasta muita, koska "on pärjättävä ja oltava oman onnensa seppä" ja silloin ikävä kyllä usein uupuu niin, ettei enää jaksa hakea apua. Mulla nousee karvat pystyyn, kun syyllistetään, että on itsestä kiinni. Kun ei vaan aina ole!
 
Kerro minulle miten selvitään kurjuudesta ja huonoista olosuhteista? Ihan vilpittömästi haluaisin tietää?

Muuten täällä alkaa taas ikävä kyllä mennä taas siihen suuntaan, kuin silloin masennuksesta keskusteltaessa. Että se on itsestä kiinni. On helppo huudella, että hae apua, sitä on saatavilla. Koska a) aina ei todellakaan ole b) sitä nimenomaan koittaa välttää "valittamasta" ja vaivaamasta muita, koska "on pärjättävä ja oltava oman onnensa seppä" ja silloin ikävä kyllä usein uupuu niin, ettei enää jaksa hakea apua. Mulla nousee karvat pystyyn, kun syyllistetään, että on itsestä kiinni. Kun ei vaan aina ole!
Juuri yhdellä ystävällä on tilanne, että ei enää mitenkään jaksa. Lääkäriin pitää odottaa yli viikko, terapiaan voi päästä, kun saa psykiatrilta lausunnon, mutta psykiatrille ei pääse puoleen vuoteen. Omalla rahalla voisi mennä, mutta sairaspäivärahan käsittelyssä kuluu vähintään kolme viikkoa. Jokainen, joka on ollut masentunut, tietää, miten pitkiä päivät ja viikot voivat olla ja miten paljon täytyy jaksaa, kun ei enää jaksa mitään.

Olla siinä nyt sitten oman onnensa seppä, vaikka kaikkensa yrittää.
 
Kyllä tää näin on.... yksin ei aina jaksa, mutta apua on, kunhan sitä hakee. Ihminen itse on oman onnensa seppä :)

On niitä, jotka toimivat ja niitä, jotka vain valittavat ja syyttävät muita omasta kurjuudesta.

Kurjuudesta ja huonoista olosuhteista selvinneillä ihmisillä on samoja ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä.

Kp 1 (ja tämä oli tarkoitettu:smiley-angelic002)

Apua ei kyllä oikeasti ole aina saatavilla, vaikka sitä kuinka hakisi.
Minä olen vierestä seurannut 11 helv*tin pitkää vuotta kun äitini yritti saada apua itselleen ja me läheiset yritimme samalla tehdä kaikkemme. Niihin 11 vuoteen mahtuu 15 itsemurhayritystä, hyvin vakavia sellaisia. Pisin aika jolloin hän sai hoitoa oli teho-osastolla koomassa 2kk ja silloinkin vain fyysisiin vammoihin. Joka ikinen kerta yritysten jälkeen hänet lähetettiin kotiin, samojen lääkkeiden kanssa, ilman pääsyä hoitoon. Koskaan ei edes yhtä kertaa päässyt psykiatriselle osastolle hoitoon, vaikka hän itse ja me koko suku,läheiset ja ystävät yritimme kaikkemme.
Ehkä asiaan vaikutti se että hän hoisi työnsä tunnollisesti ja ei koskaan näyttänyt pahaa oloaan kenellekään muulle kuin meille läheisille.

Ihminen ei ole aina oman onnensa seppä ja aina apua ei vaan saa ja tämä on vielä enemmän totta tämänpäivän Suomessa kuin silloin kun äitini sairasti.
Meillä tilanne päättyi äidin itsemurhaan 11 vuoden taistelun jälkeen.
 
Takaisin
Top