+35 ja ensimmäinen lapsi tulossa

Jossain vaiheessa ekaa raskautta viime vuonna olin myös hyvin nostalginen. En muista ihan viikkoja, mutta ei ennen puoltaväliä varmaan. Mietin paljon omaa lapsuuttani, ja minkälaisia asioita haluan lapselleni tarjota: retkeilyä, onkimista ja soutamista, vesipeuhuja, jouluja jotka on täynnä kaikkea kivaa kuten piparkakkuja, askartelua, tonttujuttuja, joululauluja, salaisuuksia :)

Parhaat asiat kuten yhdessä tekeminen, ovat joko kokonaan tai lähes ilmaisia. Valitettavasti nyt kun poika on 8 kk, en ole niin paljon ajatellut niitä samoja asioita. Toivon, että kun poika kasvaa niin osaisin kuitenkin antaa aikaani ja järjestää kivoja pieniä juttuja. Nyt poika on niin pieni, ettei oikein vielä ymmärrä. Nyt voi antaa vain rakkautta, läheisyyttä, ruokaa ja puhtaat vaatteet... Ja pyrkiä antamaan virikkeitä, koska muuten oleminen menee mahdottomaksi. Hyvä, että poika osaa vaatia. Hyvin menee kun käydään ihmisten ilmoilla.

Onko teillä (muilla) odottajilla mennyt kaikki nyt hyvin? Pahoinvoinnin hallinnassa, samoin selkä- alavatsa- ja alapääkivut? Oletteko pystyneet liikkumaan vielä?
Täällä pahoinvointi ollut ylipäätään pientä tässä raskaudessa, kahvia juon harvoin koska se ei vaan maistu, väsymystä ollut kyllä, samoin päänsärkyjä. Kohta viikko 12 täynnä, neuvolan mukaan olisin pidemmällä mutta 11+5 todellisuudessa ollaan.
 
Mulla on kaikki muut oireet tosi lieviä, mutta vatsakivut on kovia. Ja hermot menee todella helposti.
Muutenhan raskaus on sujunut niinkin helposti (toki on vasta ihan alussa), etten sitä edes huomaisi ilman alavatsakipuja.

Ensi viikolla on ensimmäinen neuvola. Jos siellä sydän lyö ja vauva on oikeassa paikassa, niin uskoisin että vasta sitten alan tajuamaan koko asian.

Oman vaikeusasteensa tähän tuo se, että olen yyhoo alusta asti. Olen sitä miettinyt, miten pärjään. Ja pystynkö enää mitään omia juttuja tekemään, kun tukiverkosto on melko suppea. Eli hoitajia ei ihan joka oksalla kasva.

Mutta luotan siihen, että selviän ja asiat sutviutuu jollain tapaa. Suurin pelko tällä hetkellä on keskenmeno. Vielä en ole osannut nauttia tästä raskaudesta...
 
Millä viikolla sulla Bea on ensimmäinen neuvola? Mulla oli viikolla 8, joten sydänääniä ei kuunneltu. Huomenna viikko 12+0, ja nt-ultra. Seuraavassa neuvolassa sitten kuunnellaan dopplerilla, se on varmaan muutaman viikon päästä.

Niin kauan kuin vauva ei ilmoittele olostaan, niin aika epätodellista se onkin. Toki sydänäänet ja ultrat tuntuu kyllä ihmeellisiltä. Ne on niin konkreettisia. Toisaalta jos ultrassa olisi huomenna huonoja uutisia, niin olisi se hirveä shokki. Kunhan liikkeet alkaa tuntua, niin helpottaa huomattavasti epävarmuutta. Ja ylipäätään se 12 viikon ylitys on iso virstanpylväs.

On se varmaan niin, että jos tukiverkosto on pieni, niin sitä omaa aikaa on tosi vähän. Itselläkin pieni tukiverkosto, mutta kotona on toki mies. Mulle on välillä omaa aikaa ihan kaupassakäynti. Sitten välillä käyn kavereiden luona ja mies hoitaa poikaa. Toisaalta on niitä vauvoja, joille ei kelpaa tuttipullo, vain rinta. Meillä ei sitä mahdollisuutta ollut, koska maitoa ei koskaan tullut riittävästi ja alusta asti piti antaa lisämaitoa.
Kummasti lapsi oppii sen tuttipullon kun se on ainoa, mistä maitoa saa kunnolla. Vaikka olisi mikä tukiverkosto niin jos lapsi on vain rinnalla, niin lapsi on tosi kiinni äidissä sinne 4-6 kk asti kunnes kiinteät alkaa.

Ja sitten toisaalta kun on yksin ja lapsi on pakko ottaa kaikkialle mukaan, niin monella se sujuu tosi hyvin. Meilläkin poika on tullut sujuvasti moneen paikkaan mukaan rattaissa. Jossain vaiheessa tuntui, että oli vaikeaa, mutta se oli lyhyt välivaihe. Nyt poika tykkää kun näkee eri paikkoja. Pitää vaan muistaa antaa ruokaa oikeisiin aikoihin. Ja olemista helpottaa aktiviteetit, muskarit ja vauvakahvilat. Alkuun mulla oli iso kynnys niihin menoon, tuntui että väsyneen äidin pitää venyä vielä vähän. Mutta ei se ole ollenkaan niin. Aikuiskontaktit helpottaa huomattavasti, ja samoilla reissuilla olen käynyt kaupoissa jne. Poika on tyytyväisempi kun ollaan käyty jossain ja nähty toisia vauvoja (jos 6-8 kk ikäinen lasketaan vielä vauvaksi).

Huh! Tulipa pitkä..
 
Mulla on nyt meneillään 8+jotain- viikko (omien laskujen mukaan, voin olla väärässäkin) ja tosiaan tällä viikolla on neuvola. Normaalisti tähän ei ultraa kuulukaan, mutta kinusin sen itselleni. Neuvolan täti sanoi, että "Älä tuhlaa rahojasi yksityiselle, kyllä me voidaan sen verran vilkaista ultralla että tiedät kaiken olevan kunnossa". Suloista :)

Olipa KoBe kiva lukea noita sun kokemuksia. Jos vaan jaksat, niin mielelläni luen lisääkin :) Suunnittelin kyllä osallistuvani noihin vauvakahviloihin.

Milloin kerroitte työnantajalle raskaudesta?
 
Moikka kaikille!

Voisin hypätä mukaan teidän keskusteluihin, jos vain mahtuu?
Olen 36 ja odotan ensimmäistä. Rv:t on neuvolan mukaan 12+4, mutta np-ultran mitat olivat muutaman päivän vanhemmat. Jotenkin edelleen tuntuu todella uskomattomalle koko juttu, koska olen selvinnyt hyvin vähillä oireilla, mutta eiköhän se tästä mahan kasvaessa ala konkretisoitumaan. Hermojen kiristely kuulostaa kuitenkin kovin tutulle ja on sitä tainnut muutama kyynel pyörähtää silmäkulmasta jonkun ihan naurettavan tv-ohjelman takia myös. Tunteet siis vähän pinnassa :)
Bean tavoin odotan myös yksin.
 
Muokattu viimeksi:
2B: Saanko kysyä hieman taustaasi, miksi odotat yksin? Ja millaista yksinodottaminen on mielestäsi ollut?
Itse en osaa edes kuvitella millaista tämä raskausaika olisi miehen kanssa, koska olen ollut jo kolme vuotta sinkkuna ja tottunut elämään yksin. Lähinnä tuntuu, että en edes haluaisi tähän ketään miestä häsläämään :D Vaikka onhan siitä varmasti tukea ja iloakin, asioita on kiva jakaa jonkun kanssa, näin isoja varsinkin. Mutta näillä mennään :)

Miten muilla menee? Mulla on nyt 9+0, eli mitään jännittävää ei ole kolmeen viikkoon tiedossa. Raskausoireet ovat laantuneet ja elo on aika tasaista. Tänään ostin ensimmäisen vaatteen vauvalle ja itselleni mammahousut odottelemaan kaappiin :) Pikkuhiljaa alan nauttimaan tästä, alkushokki alkaa väistymään.
 
Bea, tietysti saa :) Vauvan "isä" on tehnyt hyvin selväksi ettei halua olla tekemisissä meidän kanssa. Olisihan se mukavaa, että olisi toinen jakamassa kaikki hyvät fiilikset ja vastaanottamassa kaiken hormoonihörhöilyn :wink, mutta hyvin pärjään näinkin. Samat tilanne ja fiilikset asiasta muuten kuin sinullakin.

Tänään kerroin asiasta töissä. Saas nähdä minkälaisiin kysymyksiin saan vielä vastailla...
 
Ei ole kukaan kirjoitellut vähään aikaan tänne mitään, miten ihmisillä menee? Täällä ollaan pelonsekaisissa tunnelmissa odottelemassa nt-ultraa, joka on ensi viikolla. Kävin katsomassa veriseulan labravastaukset etukäteen, ja huolestuin niistä, kun ne luvut ei mun mielestä olleet sellaiset, mitä pitää. Tiedän, että niistä "raakaluvuista" ei pitäisi yksin päätellä mitään, vaan ne tulokset nimenomaan yhdistetään tohon niskaturvotukseen, mutta silti aloin jo pelätä pahinta. Tuntuu, että en millään jaksaisi toista keskenmenoa.... Aikamoisen piinaavaa nyt mennä sinne ultraan. Toivottavasti teillä muilla on kaikki sujunut hyvin!
 
Hei, Tukums millaisia tuloksia olit saanut veriseulasta ? Mulla oli trisomia-seulan mukaan suurentunut riski saada down-lapsi 1/ 70. Niskaturvotus kuitenkin vain 1,2 mm. Rakenneultrassa ainakin kaikki oli vauvalla hyvin ja vaikutti terveeltä pojalta.
 
Maria75, mulla ei ole sitä riskilukua vielä tiedossa, kun täällä päin on niin, että yhdistelmäseulan verikoe on pari viikkoa ennen nt-ultraa. Se lukuhan tulee vasta kun niskaturvotus yhdistetään niihin veriarvoihin. Mutta kävin etukäteen katsomassa niitä veriarvoja, ja mulla oli sitä istukkahormonia paljon enemmän viitearvoihin verrattuna, ja taas plasmaproteiinia vähemmän -> tuollainen tulos voi viitata downin syndroomaan tai muuhun kehityshäiriöön tai keskenmenoon (tiedän näistä työni puolesta jotakin). Mitään varmaa ei pysty vielä tässä vaiheessa sanomaan, täytyy vaan odottaa sitä ultraa. Jos sitten todetaan suurentunut riski, niin sitten vaan jatkotutkimuksiin, onneksi nyt on tullut se nipt-verikoe, niin ei tarvitse miettiä uskaltaako mennä lapsivesipunktioon jne. Toisaalta me jännitetään vielä sitäkin, onko tämä raskaus ylipäätään jatkunut, mistään ei ole varmuutta vielä...huoh, raskasta on :-(

Hienoa, että sulla on kaikki ollut hyvin rakenneultrassa!
 
En tiedä, missä vaiheessa voi todeta odottavansa, mutta liityn rohkeasti joukkoon! Kuukautiset vasta kaksi päivää myöhässä, mutta takana on jo järjetön määrä testejä ja viivoja. Vaikka koin syksyllä yhden keskeytyneen keskenmenon, joka sitten kaavittiin pois, päätin olla tällä kertaa toiveikas. Tiedän, että selviydyn kyllä pettymyksistäkin, joten miksi en voisi vain iloita!

En ollut ajatellut koskaan haluavani lapsia, eikä biologinen kellokaan varsinaisesti herättänyt ilman pientä virittelyä. Puolisoni sai viime kevättalvella vauvakuumeen, ja lopulta lämpenin ajatukselle minäkin. Elämä on muuttunut viime vuosina lempeämmäksi ja kohtuullisemmaksi – ehkä siksi vanhemmuuskin tuntuu sellaiselta, että siitä voi selvitä.
 
Ilmoittaudun mukaan. Olen 35v ja ensimmäistä odotellaan nyt vk 9+4.Taustalla 1,5v sitten ollut tuulimuna ja lapsettomuushoidot piti aloittaa nyt, mutta saimme ihmeen sitä ennen :) Raskaustestinkin tein vasta 2vk sitten, kun kuukautisia ei kuulunut lääkkkeellisestä aloituksesta huolimatta. Kyllä sitä tikkua sai muutaman kerran katsoa ennen kuin uskoi. Nyt muutama päivä sitten oli tosiaan ultra, jossa löytyi pirteä mini. Kädet ja jalat heiluivat kovin ja sydän löi hienosti. Vähän jännittää nyt tuo np-ultra. Sitä ennen en uskalla vielä kertoa raskaudesta kuin ihan lähimmille.
 
Oman kuukauden odottajissa juttua varmaan enemmän kuin täällä, itsekin tulee täällä pyörittyä vähemmän, eikä näitä päivityksiä edes näe. Tervetuloa mukaan! Toivottavasti odotus sujuu teiltäkin Sissis ja Korppunen hyvin!
Tavallaan odotus on todella pitkä, mutta nyt kun oma synnytys jo kolkuttelee ovella, voi todeta että aika on mennyt hujauksessa. Mulla toki vauhdittajana ollut tuo taapero, jonka kansaa ei liialta ehdi keskittyä omiin oloihinsa.
 
Hei!
Tämä ryhmä näyttää olevan vähän hiljaisempi, mutta yksi uusi 36-vuotias ensimmäisen odottaja ilmoittautuu! La on heinäkuussa ja nyt siis rv 23 meneillään. Reilu pari viikkoa sitten käytiin katsomassa rakenneultrassa pientä suloisuutta joka on potkinut äitiään ja isäänsäkin jo viikoista 16-18 eteenpäin.
Alkuvaiheessa olin henkisesti hyvin lujilla hormonimyllerrysten, toimimattoman neuvolasuhteen ja oman elämän haasteiden kanssa. Fyysisesti olo on ollut vatsa- ja lihaskipuja lukuunottamatta ihan ok. Nyt on vaan vatsa ottanut sellaisen kasvuspurtin että kenkien laitto jalkaan kuuluu tehdä ähinän kanssa :joyful:
Olen toivonut lasta jo pitkään, mutta asia lykkääntyi sinkkuuden ja parisuhdesäätöjen takia. Olen onnekas kun löysin itseni ikäisen ihanan miehen joka halusi myös lapsen, joskin aikataulu tuoreehkossa suhteessa oli hänelle ehkä hieman liian tiukka. Tulin raskaaksi uuden työn koeaikana ja halusin pitää raskauden omana tietonani 1/3 ajan, mikä aiheutti kyllä stressiä ja hankalia tilanteita mm. iltatilaisuuksien ja ravintolasyömisten takia. Suomessa ei selkeästi haluta tehdä mitään missä ei olisi käytetty joko kypsentämätöntä lihaa/kalaa tai ulkomaisia juustoja!! Mitä enemmän listeriariskiä sen parempi keittiö paikalla on!

Onko teillä pelkoja siitä kuinka kestätte synnytyksen fyysisen puolen tai mahdollisesti paljonkin valvomisen? Nuorempana keho ei valitellut joka asiasta ja väsymyskin tuli lähinnä viikon juhlaputken jälkeen. Nyt ajatus loppuu jos ei saa yli 7h unta yössä ja keho ei tunnu antavan oikein mitään anteeksi.
 
Terve Ammiini :)
Joo on hiljainen ketju. Olin itse mukana vähän aikaa viime kesänä, mutta ikäväksemme meni kesken. Sinnikkään yrittämisen jälkeen olemme nyt uudelleen raskaana IVF:llä ja lahjamunasoluilla. Olen itse jo 42, ja perheenlisäystä on toivottu ja paljon toimenpiteitä tehty 10 vuotta. Tässä raskaudessa itselleni on jännintä juurikin tuo jaksaminen sitten vauvan kanssa. Rakastan liikuntaa ja säännöllistä, terveellistä elämää, joten siltä osin pohjat ovat hyvät. No, lapsella on kaksi vanhempaa ja olen pyrkinyt miestäni osallistamaan jo henkisesti :) Toki hedelmöityshoidoista johtuen tässä on molemmilla valtavat tunteet pelissä ja sitoutuminen 200% :)
Katsotaan löytyykö muita kommentoijia ketjuun.
Täällä päästään ekaan ultraan parin viikon päästä, jolloin tulee vahvistus "onko tuolla ketään"...
Katjusha rv. 5+6
 
Hei Ammiini, ollaan samanikäisiä odottajia! Olen itse ollut aktiivisempi toisessa yli kolmekymppisten ketjussa, koska tämä on toisaan vähän hiljentynyt. Olen miettinyt tuota samaa asiaa ravintoloiden laadukkuuden ja riskien suhteen, vaikka ei ole tarvinnutkaan syödä toisten valitsemia ruokia. Muistelen, että viranomaiset ovat moittineet esim. gourmet-hampurilaisravintoloita siitä, ettei jauhelihapihvejä kypsennetä läpikypsiksi.

Mulla myös vatsa kasvaa. Nyt on 16. viikko meneillään ja äitiysmekkokin näyttää hyvältä. Eilen kävin ostamassa masutuubin ja mammasukkahousut, jotka vähän auttavat pukeutumispulmissa. Välillä säpsähdän ja vähän säikähdän, kun tajuan, että nyt se elämä tosiaan muuttuu. Silti pelottaa myös se, että jokin menee pieleen. Ensimmäisiä tuntemuksia liikkeistä on ollut, mutta ne ovat vielä hentoja enkä huomaa niitä joka päivä. Ehkäpä liikkeiden voimistuessa tulee turvallisempi olo.

Tsempit Katjushalle, toivon kovasti, että siellä pieni sydän jo sykkii!
 
Mä jossain vaiheessa murehdin jo sitäkin, että eikö musta tule ikinä mummoa. Jotenkin sen oman lapsettomuuden olisi hyväksynyt paremmin, kuin sen "yksinäisen" vanhuusajan ilman lastenlasta. Kaikkea omituista sitä tuleekin mietittyä vuosien varrella. :rolleyes:
Nyt mua mietityttää se oma jaksaminen ja se miten kroppa jaksaa. Väsyttää jo nyt kovasti rv 8+4 .
Mua ei ainakaan vielä jännitä se elämä sinänsä vauvan kanssa. On ne kaikki muutkin osannut. :wink
Tosiaan on nähty, koettu ja menty sen verran, että nyt rauhalliset koti-illat vie helposti voiton, jo ennen raskauttakin. Ehkä me sitten ollaan todella valmiita koti-elämään. :wink
Minä 37, mies 40.
 
Connie, mulla teki pahaa muiden perheiden siirtymäriitit: ristiäiset, synttärit, konfirmaatiot ja lakkiaiset... Toki näin pitkällä ja epätoivoisellakin tiellä piti jo varautua kaksistaan jäämiseen ja siihen, mitä rikasta elämää voi koiraperheenä viettää. Mutta toivotaan pienokaiset syliin ja katsotaan miten se sujuu :)
Mä odottelen niitä oireita tässä, että pystyis jotenkin uskomaan, että tää on nyt totta!
 
Mua elämän muuttumisessa huolettaa juuri rauhallisten koti-iltojen menettäminen. :joyful: Toki sekin, että jatkuva väsymys vaatii paljon parisuhteelta. Viime kuukausien aikana on kuitenkin vahvistunut sellainen olo, että meidän suhde on niin vakaalla pohjalla, että pystytään sitä hoitamaan väsyneenäkin. Tulin juuri tapaamasta kätilöä: sydän siellä pamppaa, joten kaikki on varmaankin hyvin.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top