Raskaus ja ystävyyssuhteet

  • Ketjun aloittaja Marikata
  • Aloituspäivämäärä
M

Marikata

Vieras
Hei,

En tiedä, onko teillä muilla ilmennyt vastaavaa näin raskauden aikana.Mutta omassa tapauksessa siis odotan esikoista (emme ole vielä kertoneet kenellekään raskaudesta. Menossa vasta rv 9+6)..

Ja yksipäivä huomasin olevani erittäin yksinäinen. Kavereita en ole tavannut pariin kuukauteen. Yhteydenpito jäänyt suurimmaksi osaksi viestittelyyn..

Tähän on syynä ollut aika pitkälti se, että en ole osallistunut kaveriporukan viikonloppu rientoihin (joka siis on pääsääntösesti alkoholilla läträämistä).. Ja koska en ole nyt niihin ottanut osaa, tuntuu, että minut on sitten kokonaan sysätty syrjään,

Ystäväni kyllä tietävät tästä meidän lapsiprojektista. Ei ole salaisuus lähipiirissämme, että olemme käyneet tutkimukset ja hoidot läpi..

Nyt vaan mietin, että onnistuukohan koskaan enää elvyttää näitä kaverisuhteita? Etenkin kun olen huomannut, että muutaman hyvän ystäväni kanssa kun ei oikeastaan muuta koskaan tehdä yhdessä, kun käydä baareissa tai järjestetä juhlia... Ja sitten nämä jotka ovat kyseisen jujlimisvaiheen ohittaneet.. olen yrittänyt ylläpitää heihinkin jonklnlaista puheyhteyttä edes.. mutta tuntuu että sekin on aika yksipuolista. Omassa kaveripiirissä kun ei muutenkaan ole lapsiperheitä eikä "lapsellisia" ihmisiä. Miehen kaveripiirissä näitä on enemmän kuin laki sallii, mutta en koe heitä yhtä tärkeäksi (ei ole muodostunut yhtä syvää sidettä)..

Tiedostan, että olen nyt muutaman kuukauden ajan ollut erittäin vetäytynyt (yksi km, raskaus ja pelko sen onnistumisesta, salailu) ja tunnenkin huonoa omaatuntoa asiasta. Mutta koen että se on kuitenkin ollut oman hyvinvointini kannalta oleellista.

Pelottaa, että kun pääsen ja uskallan nauttia raskaudesta, on se kustantanut minulle kaikki ystävyyssuhteeni.
ja lopulta minulla ei ole ketään (miehen ja perheen lisäksi) jonka kanssa jakaa tämä ihana onni...

Onko kenelläkään muulla ollut vastaavaa? Miten tilanteet ovat kehittyneet?
 
Oletko aiemmin tavannut ystäviä muutoin kun viikonloppuisin bailaamisen merkeissä?

Mulla itsellä suhteet pysynyt samana, koska elämä jatkuu tasan samanlaisena kun ennenkin. Tottakai esim salikaverit jää, koska heitä en tapaa muualla.
 
Kyllä me ollaan kahveilla käyty ja kokkailtu aterioita yhdessä, laitettu kynsiä ja hiuksia.. vähän kaikenlaista. Mutta se on jotenkin ajan saatossa jäänyt (seurustelusuhteet, uudet tuulet elämässä, kiireet töissä, mitä nyt kenenkin elämään kuuluu). Joten nuo tapaamiset on aikalailla keskittynyt sitten aina viikonlopulle. Ja nykyään parin läheisimmän ystävän suhteen heillä tuo on keskittynyt nyt sitten juhlimiseen. Syystä tai toisesta.

Itse myös harrastan salilla käyntiä, näistä tutuista ei kuitenkaan ystäviä ole muodostunut (nämä lapsuuden ystävät eivät kauheasti urehilusta välitä)... joten harrastuksistakaan ei pahemmin ole apua.

Pelkään,että erakoidun.
 
Niinhän siinä sitten käy, kun ei enää voi bailata, niin ne kaverit jää. :sad001
Itse oon vaihtanut paikkakuntaa sen verran usein, että kaverit sitten aina jäänyt. Toki soitellaan ja viestitellään edelleen.
Jotenkin sitä on automaattisesti erakoitunut. Tykkään olla itekseni, mutta on se kuitenkin kiva toisinaan käydä kahvilla kavereiden kanssa.
Olishan se kiva tavata samassa tilanteessa olevia mammoja. Vauvan kanssa se yksinäisyys varmaan korostuu. Ehkä.
 
Aivan.. Miehen ystävistä löytyy odottavia mammoja ja pienten lasten vanhempia. Jotenkin omaa syytäni olen muodostanut ahdostuksen suhteessa tilanteisiin joihin he liittyvät (km, jatkuvat pettymykset meidän raskautumisyritysten suhteen ja samaan syssyyn joutunut/päässyt näkemään läheltä heidän onneaan)...

Oli aikoja, jolloin koin erittäin musertavaksi heidän läsnäolonsa...

Kai sitä pitää vaan luottaa siihen, että ajan myötä asiat lutviutuvat.. Pelottaa vaan, kun aina perään kuulutetaan sitä lapsuuden ystävyyttä, että aikuisiällä on yhä harvinaisempaa rakentaa pidempiä ystävyyssuhteita.. Toivottavasti näin ei ole.
 
Ymmärrän. Mun "onni" on se, että ympärillä ei ollut vauvaonnea, kun itsellä oli keskenmeno.

Itse olen kokenut tosiaan, että tälleen aikuisena on vaikeaa luoda samalla tavalla ystävyyssuhteita, kun lapsena tai nuorena. Tosin, voi olla etten vaan ole kohdannut saman henkisiä ihmisiä. Itsellä ei kuitenkaan ole vaikeaa luoda uusia suhteita.

Vaikeita asioita kyllä.
 
Niin, kai sitä pitää vaan ottaa päivä kerrallaan ja katsoa, miten tuo ystäväpiiri edes reagoi vauvauutisiin.. Ehkä se ajaa osan pois, ehkä ei.

En uskaltaisi lähteä spekuloimaan.
 
No jotka juoksee karkuun, ei ole koskaan ystäviä ollutkaan. Toivottavasti kaikki pysyy edelleen kuvioissa. :)
 
Niinhän se taitaa olla. Vaikka olisihan se surullista jos reilun 15 vuoden ystävyyssuhteet loppuisivat tuosta noin vaan.. Mutta sitten se on varmaan vaan elämä, joka on ajanut meidät eri suuntiin..

Ainoaksi ongelmaksi tällaisessa tapauksessa muodostuu se, että mistä sitten lähteä rakentamaan niitä uusia ystävyyssuhteita...

Vaikka tottakai perhe ja lapsi tottakai ovat tärkeitä näin odottaessa sekä synnytyksen jälkeen, mutta kyllä minäkin tarvitsen elämääni jotain muutakin sisältöä arkea tasapainoittamaan..
 
kokeilisin ensin aktiivisesti herätellä näitä kaverisuhteita pyytämällä esim. kahville, kynsiä laittamaan tai shoppailukierrokselle ("niinkuin silloin ennen") ja katsoa miten käy. viikonloppuisin voi kutsua kavereita vaikka sunnuntain krapulantorjuntapizzalle tms. Sitten kun uskallat, voit avoimesti kertoa raskaudesta ja sanoa että kaipaat seuraa. Ystävät ymmärtävät kyllä.

Ehkä noi miehen perheelliset kaverit ahdistaa vähemmän kun tiedät että teilläkin on jälkikasvua tulossa? ties vaikka sieltä löytyisi joku jonka kanssa ajatukset kohtaa.
 
Olen kyllä aika ajoin pyydellyt kahvile ja kysellyt josko itsekin voiisn käydä kylässä.. Mutta jotenkin viikolla kaikki niin kiireisiä ja viikonlopuksi onkin sitten aina heillä jo suunnitelmia.. Pitää vaan sitkeästi koittaa uudetsaan ja uudestaan. :)

Ja tuo voi olla totta. Tuo mitä miehen ystäviin tulee.. Pitäisi vaan tehdä psyykkistä duunia, että pääsee eroon noista olemassa olevista ahdistuksista. Ottaa härkää sarvista ja lähteä mukaan.. Miksi se tuntuukin niin vaikealta.
 
Ystävyyssuhteissa on välillä vaikeaa tietää minkä läheinenkin ihminen tuntee painostavaksi, joskus voi olla juurikin kyse siitä ettei halua aiheuttaa ystävälle lisää tuskaa tai ei osaa ollenkaan samaistua toisen oloon niin ystävä menee taka-alalle. Joillakin ihmisillä tuntuu olevan sellainen ajatus, että kovia kokenut tai uudessa elämäntilanteessa oleva ystävä on parempi jättää rauhaan ja antaa tämän itse ottaa yhteyttä sitten kun haluaa.

Omalla kohdalla kun esikoinen menehtyi useimmat ystäväni eivät vaan kerta kaikkisesti siinä tilanteessa tienneet miten olla ja toimia. Jäin siis aika yksin, kun omat voimat eivät riittäneet sanomaan ystäville, että kestän kyllä huolenpidon, mutten yksinjäämistä. Omassa tilanteessani oli vielä se, että ympärilläni oli jo yksi parinkuukauden vanha vauva ja neljä vauvaa syntymässä, niin nämä odottavat äidit olivat hädissään kun eivät oikein tienneet miten minä reagoin heidän onneensa. Jo syntynyt vauva oli kummityttöni, parhaan lapsuuskaverini lapsi ja lapsuuskaverini tunnettuaan minut aina ja myös minua parikymmentä vuotta sitten veljeni kuoltua lohduttaneena, osasi seistä minun tukenani heti menetyksen jälkeen. Hän jäi siis tuekseni, muut ystäväni ovat palanneet ympärilleni kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, kun aloin odottaa uutta vauvaa (tätä joka tuhisee nyt kehdossaan täällä kotona).
 
Onneksi sinulla asiat on lähtenyt parempaan päin. En edes uskaltaisi ajatella, miten itselle kävisi vastaavanlaisessa tilanteessa..

Pitää siis vaan luottaa siihen, että jos ystävyys on ollut tarpeeksi vahva, se ei mihinkään katoa..
 
Itse olen kanssa huomannut et olen jäänyt jotenkin ulkopuolelle kaikesta. Toivon et ne todelliset ystävät pysyvät ja pitäisivät yhteyttä entisee tapaan, mutta ei näytä sille. :sad001 toivon kuitenkin sydämestäni niin käyvän.
 
Iita, millaisista asioista olet jäänyt ulkopuolelle?
Oletteko te kysyneet ystäviltänne, miksi näin?
 
Mielenkiintoinen kysymys. Onhan sitä kokeillut asioista puhua ja aina tuleekin sitten hetkellinen herätys ja "asioihin pitää tehdä muutos" ja lupaillaan pian treffailla ja tehdä jotain.. Sit se vaa jotenkin jää. Eikä sitä viitsi koko ajank ysellä perään, tulee olo, että ahditaa vain toista jatkuvalla utelulla.
 
No juu, en minäkään kyselis. Siis jatkuvasti. Ehkä sen kerran.
Mulla on muutamia sellaisia vanhoja tuttuja/kamuja, joiden kanssa aina päätetään nähdä, ja sit ei koskaan nähdä. Tai ehkä kerran kahteen vuoteen. Mut se on kyllä ihan molemmin puolista laiskuutta.
 
Marikata, täältä löytyy yksi kohtalotoveri...

Ei ole kiva istua yksin ja odottaa, että josko joku joskus vastaisi puheluun tai viesteihin. Ja sen kerran kun treffit saadaan sovittua, ne perutaankin viimehetkellä. Kyllä siihenkin väsyy, että itse yrittää ja yrittää, mutta kukaan ei tule vastaan. Minullakaan ei omissa kavereissa ole perheellisiä ihmisiä, mutta miehen kavereista heitä löytyy. He eivät kuitenkaan ole niin läheisiä, että voisin vaan soittaa kahville... Enemmänkin tuttavia, joita moikkaa kun tulevat kaupassa vastaan.
Näin raskaana ollessa on muuten vaikea löytää uusia tuttavuuksia. En pysty kipujen takia juuri liikkumaan, niin ei ole toivoakaan lähteä mammajumppaan tai vastaavaa. Vähän jänskättää, että kuinka yksin sitä sitten onkaan pienen vauvan kanssa.
Olen todella läheinen perheeni kanssa, mutta muutin miehen perässä toiselle puolelle Suomea. 500km välimatka tuntuu välillä ylivoimaiselta, kun haluaisi vaan lähteä siskon kanssa shoppailemaan ja leffaan tai päästä juttelemaan äidin kanssa teekupin äärelle. Toiselle puolelle Suomea jäi myös muutama hyvä ystävä, joiden kanssa kyllä viestitellään, mutta nähdään todella harvoin.
Jos jollakulla on ajatuksia, missä muita mammoja voisi tavata, niin ideoita otetaan vastaan :)
 
Itsellä vähän samaa ongelmaa.. Viime aikoina muutenkin vähemmän nähnyt kavereita ja silloin kun näkee niin viikonloppumenojen ja juhlien merkeissä.. Toki kesällä tuli tehtyä muutakin mukavaa mutta nyt kaikki kiireisiä töiden ja koulun kanssa. Itse olen jo ennen raskaaksi tulemista käynyt juhlissa silloin tällöin, mutta vain etkoilla ja jatkan kotiin kun muut jatkavat baariin.. Sekin on ollut ihan mukavaa :) Tuleepahan ainakin poistuttua kotoa. Tietenki nyt oon vähän huono lähtemään kotoa mihinkään kun väsyttää koko ajan ihan kamalasti ja tekee mieli vain nukkua. Ehkäpä kun tämä tästä tasoittuu niin sitä uskaltautuu taas kaverien seuraan.. Vaikka sitten viikonloppuisin (osa kavereista opiskelee muualla ja on lähettyvillä vain viikonloppuisin) käy kavereiden juhlissa.. Tuleehan sitä sielläkin vaihdettua kuulumisia ja helpompaa kun suurin osa kavereista on samassa paikassa samaan aikaan :) Kyllä ne kaverit ymmärtää, kunhan kertoo niille ilouutiset :)

Toisaalta mulla on eräs (entinen hyväkin) kaveri, joka tahtoo olla kateellinen joka asiasta. Hän on reilusti mua vanhempi ja sinkku. On muutamaan kertaan sanonut päin naamaa, että hänellä tulisi olla ensin poikaystävä (melko lapsellista) ja etenkin lapset hänelle ennen minua. Näiden asioiden vuoksi olenkin pikkuhiljaa vähentänyt kanssakäymistä kyseisen ihmisen kanssa.. En usko, että hänelle tulen asiasta kertomaan ennen kuin hän itse sattuu vauvamahan huomaamaan tai kysyy asiasta.. Ei sillä että hän vois ees huomata mitään koska ei enää nähä usein.. En vaan haluais yhtään mitään negatiivista puhetta kun ite niin täpinöissään juniorista.. Ei haluais että mikään pilaa tätä iloa.. :)
 
Takaisin
Top