mä en tiedä mitä mä teen

JmIh

Silmät suurina ihmettelijä
Olemme seurustelleet kolmisen vuotta mieheni kanssa. Muutimme yhteen kun olimme tunteneet n. Kolme kuukautta. Molemmin puolin oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Viihdymme hyvin yhdessä, saamme toisemme nauramaan. Alkuun ymmärsimme toisiamme puolesta sanasta.

Sitten mies vaihtoi työpaikkaa. Tästä on reilu vuosi aikaa. Hyvin pian sen jälkeen tulin raskaaksi, ihan suunnitellusti. Mies on koko ajan enemmän ja enemmän töissä, minkä kyllä sinänsä ymmärrän, kaikenlaista on tapahtunut työpaikalla ja nyt täytyy panostaa. Hemmetin huonoon aikaan vaan. Olen yksin kotona vauvan ja kahden muun alle kouluikäisen lapsen kanssa. Elämässäni ei ole muuta kuin koti ja lapset. Olen vain ja ainoastaan äiti, kodinhoitaja.
Seksiä ei ole ollut pian vuoteen, läheisyys oli pitkään kadoksissa, nyt sitä on hieman tullut lisää, kun olemme puhuneet asiasta ja kiinnittäneet huomiota asiaan.
Mies tekee siis reissuhommaa ja vielä vuosi sitten juttelimme iltaisin pitkään puhelimessa, aina toivotettiin hyvät yöt ja usein vielä hyvän yön toivotukset tekstiviestillä, useimmiten mies laittoi viestiä ensin. Tänä keväänä en ole saanut yhtään viestiä illalla, ellen itse laita ensin, enkä aina silloinkaan. Mies ei toivota hyvää yötä puhelujen päätteksi jos en itse toivota ensin, eikä silloinkaan sano minua enää rakkaaksi, kuten ennen aina. Mies myös lopettaa puhelut aiemmin kuin ennen.
Kun hän tulee kotiin, on ensimmäisenä vauvan luona, minut huomaa ehkä tunti sen jälkeen kun on tullut kotiin, ellei satu olemaan nälissään tai tarvitse jotain muuta. Tervehdin aina ja usein menen jopa ovelle vastaan.

Mies tietysti sanoo että kaikki -seksin loppuminen, läheisyyden vähäisyys jne- johtuvat työstressistä. Minua epäilyttää ja mietityttää kuitenkin. Entäs jos hänellä on toinen/toisia naisia? Olen löytänyt miehen vaatteista hiuksia, jotka eivät voi olla perheemme tai edes lähipiirin. Hän selittelee tekemisiään/tekemättä jättämisiään paljon enemmän kuin ennen, esim jos ei ole soittanut reissusta päivän aikana selittää kauheasti kuinka kaikki ovat soitelleet ja koko ajan on puhelin soinut. Ennen tuumasi vain että nyt kerkeää soitella. Tuo yhtäkkinen selittelyn tarve on herättänyt epäilykseni, sitä on muutenkin, ei vain puheluiden osalta.

Olen kärsinyt kevätmasennuksesta noin kymmenen vuotta, se alkaa yleensä helmi-maaliskuussa ja loppuu viimeistään kesäkuussa, mutta tänä vuonna se on paljon pahempaa kuin yleensä. Eikä ole loppunut vieläkään, tunnen itseni täydeksi nollaksi, jolla ei ole mitään merkitystä, paitsi tietenkin hoitaa lapset. Parisuhde ongelmat tietenkin pahentavat tilannetta, vaikka voivat toisaalta toki osittain johtuakin masennuksestani. Haluaisin vain lopettaa elämäni, mutta en pysty päättämään olisiko lapsille parempi lähteä mukanani vai jäädä elämään. En vain jaksaisi mitään. Kaikki on yhtä pakkopullaa enkä pysty/jaksa tehdä enää muuta kuin viimeisen päälle pakolliset asiat. Enkä aina niitäkään (ruoka, tiskit, pyykit, lasten pesu, siivous). En tiedä mitä teen. Kunpa vain voisi kuolla pois.
 
Voi Jmlh! Toivottavasti olo on tänään edes vähän parempi, etkä ole tehnyt itsellesi mitään! Nyt ensimmäisenä varaa lääkäriaika tai mene päivystykseen - masennukseen saa ja pitää hakea apua! Jos pelkäät vahingoittavasi itseäsi tai lapsia, soita heti 112!

Masennus on kamala sairaus! Onko sinulla ympärillä ihmisiä, jotka kysyvät, kuinka voit? Pidäthän ensimmäiseksi itsestäsi huolta ja keskity pitämään elämästä kiinni. Käytä voimasi siihen ja keskity parisuhdeongelmiin vasta sitten. Et todellakaan ole turha, lapsesi pitävät sua kauneimpana asiana maailmassa, tarvitsevat sinua ja luottavat, että olet turvana. Ne kamalat ajatukset päässä eivät pidä paikkaansa tai määritä sinua!

Käythän kertomassa kuulumisiasi tänne, jooko? Täällä ollaan huolissaan!
Voimia:Heartred
 
Hetkittäin on parempi olo.
Uskoisin, että suurin syy tähän olotilaan on juurikin nuo parisuhdeongelmat, en kelpaa edes miehelleni muuksi kuin lasten/kodinhoitajaksi, äidiksi. Tai siltä se tuntuu. Ja se, että joudun selviytymään arjesta täysin yksin, vaikka mieskin on. Mies ei ymmärrettävistä syistä pysty nyt olemaan arjessa mukana ja tukena riittävästi. Tiedän että hän haluaisi olla, mutta tuota työtä ei nyt vain pysty tekemään pienemmin panoksin. Siksi en voi oikein miehellekään puhua näistä asioista, kun se vain pahentaa tilannetta. Ei hänkään ollut selvillä siitä, kuinka suuren alkupanoksen työ vaatii.

Ystävillä on omat elämät ja omat murheet, heitä en viitsi rasittaa tällä.

Mutta. Hetkittäin näen kuitenkin toivon pilkahduksia siitä, että tämä raskas aikakausi päättyy vielä ja että parisuhdekin voi joskus palata takaisin, ei ennalleen missään nimessä, mutta vahvemmaksi ja ehkä jopa jollain tapaa paremmaksi kuin ennen.
 
Kiva kun kävit kirjoittamassa kuulumisia! :) Toivottavasti voit puhua edes jonkun kanssa, usein puhuminen (ja toki tämä kirjoittaminenkin :wink) kuitenkin helpottaa! Kannattaisi varmaan kuitenkin jutella myös miehen kanssa ja kertoa omista tunteista, niin hän tietäisi missä mennään, vaikka tilanteelle ei juuri mitään voisikaan. Ja usko pois, vaikka kaikilla on omat murheensa, ystävät varmasti haluaisivat tukea sinua - sitähän se ystävyys on. Siitäkin huolimatta, että itsestä tuntuisi että ei saa rasittaa muita omilla murheilla! Ja totta tuokin, että parisuhteessa on erilaisia kausia, välillä menee paremmin ja välillä huonommin. Toivottavasti pian taas paremmin! :Heartpink
 
Hei! Mahtavaa, että olet osannut tänne vähän oloasi purkaa! Täältä varmasti saat jonkin verran vertaistukea, mutta painit selvästi niin isojen tunteiden kanssa, että laitan tähän muutamia linkkejä 'matalan kynnyksen' mielenterveyspalveluista, joissa vastaa koulutettu henkilökunta, jos vaikka joku tuntuu omalta.

https://www.tukinet.net/
http://www.mielenterveysseura.fi/sos-kriisikeskus/kriisikeskusverkosto/alueelliset_kriisikeskukset


Nämä eivät ole todellakaan ainoat vaihtoehdot, mutta tiedän nämä varmuudella hyviksi! Enkä missään nimessä halua ajaa sinua täältä pois, on pääasia, että sinulla on jokin paikka missä avautua!
 
Todella hieno asia, että pystyt avautumaan. En osaa tähän tällä hetkellä muuta sanoa, kuin että ihminen kyllä jaksaa. Vaikka nyt tuntuu pahalta, sinä kyllä vielä selviät tästä! Ja vaikka epäilysi osuisi oikeaan, että mies pettäisi, hän ei ole silloin sen arvoinen, että tekisit pahaa itsellesi. Sinä olet arvokas omana itsenäsi ja varmasti korvaamattoman tärkeä osa myös lastesi elämää. Miehen teot eivät ole sen arvoisia, että unohtaisit oman arvosi. :love2
 
Heippa Jmlh. Sulla on nyt tosi vaikea ajanjakso menossa, kolmen pienen lapsen kanssa on rankkaa vaikka tukea ja apua olisikin! Nyt olisi ensisijaisen tärkeää, että haet apua perheellenne. Soita neuvolaan ja kerro tilanne, soita jo tänään. Toipumisesi alkaa vasta, kun sille löytyy aikaa. Täysillä puurtaminen arjessa, kun panokset on jo loppu, ei anna korkeita lähtökohtia toipumiselle ja voimien keräämiselle. Saatte varmasti apua neuvolasta, kun vain uskallat kertoa että sitä tarvitset :)

Miehen työ ei oikeuta jättämään sinua pulaan ja yksin. Jos voimia vaan löytyy, ota kissa pöydälle. Kerro ihan rehellisesti miehelle, miten väsynyt ja masentunut olet ja että miehen käytös antaa epäillä pettämistä. Parisuhteessa tulee aina tukea toista, työkin voi jäädä vähemmälle jos kotona tarvitaan enemmän. Kyllä perhe pitää aina olla etusijalla.

Vaikka totaalinen luovuttaminen tuntuisi ainoalta vaihtoehdolta, muistathan että sitä se ei ole :) Elämässä on mahdollisuudet vaikka mihin, kun vain uskaltaa ottaa sen askeleen. Ihmiset selviää vaikeimmistakin ajoista, kun vain eivät jää yksin. Muistathan, että kenelläkään meistä ei ole oikeutta päättää toisten ihmisten elämästä tai sen päättymisestä. Ei edes omien lapsiensa. Joten sellaista vaihtoehtoa kuin "viedä lapset mukana" ei ole olemassakaan, lapsille parasta on ehdottomasti saada elää omaa elämäänsä ja oman äidin kanssa. Lapsesikin varmasti toivoisivat että äiti on onnellinen ja saa apua :Heartred Kyllä te tästä selviätte, uskalla luottaa siihen! :hug013
 
Kiitoksia Teille kaikille tsempeistä!

Miehen kanssa olen kyllä puhunut asiasta, mutta hän ei suostu näkemään tilanteen vakavuutta eikä ehkä edes ymmärrä laittavansa työn perheen edelle, koska "perheen eteenhän sitä työtä tekee", kuten hän itse sanoo.
Tiedän ja ymmärrän kyllä, että näin on ja aivan oikeasti, tilanne on se, että jos ei tee nyt, ei tarvitse tehdä myöhemminkään. Enkä halua syyttää miestä tästä kuitenkaan. Hän yrittää parhaansa, ja tekee paljon, silloin kun on kotona.

Olen päättänyt toipua tästä. Selviytyä. Hengissä. Miehen kanssa tai ilman, sen aika näyttää. Edelleen on paha olla ja väsyttää, ahdistaa. Mutta silti. On vain jatkettava, vaikka tunti tai tehtävä kerralaan eteenpäin.
 
Onneksi on tää palsta ... Voi kirjottaa johonki suht tuntemattomana. Taas vaan yks yksinäinen ilta. Ja mietityttää, moni asia.
Helpottaako tää koskaan. Kohta, pian, menee tietyt asiat hieman uusiksi, miehellä suuret lupaukset kuinka sitten helpottaa. En jaksa, en pysty uskomaan. Kuolemaa en toivo, haluan katsoa mihin tää vie. Mutta entäs jos kaikki onkin ennallaan vielä... parin kuukauden päästä, tai vuoden vaihteessa, tai vuoden päästä. Kauanko mä jaksan? Miksi pitää jaksaa?
Pitäisi miettiä jo omaakin työtä, tai että mitä sitä sitten alkaisi. Mistäsitä työtä löytäisi. Mistä hoitopaikka, miten esikoisen eskari...
Leikkauskin tulossa parin kolmen kuukauden päästä ja. Pelottaa. Pieni, rutiinioperaatio vain. Mutta pelottaa silti. Mistä saan kotiin apua sitten, kun en saa nostaa mitään.. Oon niin yksin.

Ja todella, mitä jos tää "parisuhde" ei enää korjaannu? Kuinka kauan mun pitää odottaa, kuinka kauan mä voin odottaa, ilman että poltan itteni loppuun sen vuoksi? Ja mitä teen jos ... Ei mun rahat riitä yksin asumiseen, tässä. Eikä tästä eroonkaan pääse.
 
Hei!

Oletko ollut kehenkään ammattiauttajaan yhteydessä? Tai auttavaan puhelimeen? Auttavaan puhelimeen tai tukinettiin voi olla yhteydessä myös nimettömänä!

Me olemme täällä kyllä, mutta ethän ole vain meidän apumme varassa?
 
Tiedän selviäväni kun saan vain purkaa ajatuksia. Kirjoitan paljon. Useimmiten vain paperille, omaan "päiväkirjaan". Joskus, kun tuntuu, ettei se riitä, kirjoitan tänne. Tai blogiin. Sillä tavalla olen selvinnyt elämästä hengissä näinkin pitkään.
Ammattiauttajat.. No, tahtoo olla kiven alla löytää oikeasti ammattilaista. Ne, joiden luona olen joskus käynyt (ja siis useamman kerran, jopa kerran viikossa vuoden ajan) eivät pysty minua auttamaan enkä jaksa kummempia etsiä. Tai sitten olen vain niin kummallinen tapaus.
Tiedättekö sen muurin, jonka ihminen voi pystyttää ympärilleen? Sen, joka ei suojaa vain ulkoa tulevilta uhilta vaan myös omalta itseltä? Sitä ei ole helppoa kaataa. Se vaatii todellista ystävyyttä. Tai täysin tuntematonta. Enkä pysty sanomaan asioita ääneen. Alan esittää sille ammattilaisellakin. Eikä hän huomaa mitään. Luulee minun voivan paremmin. Mikä ammattilainen se sellainen on?

Tiedän, etten varmaankaan kirjoita tännekään taas hetkeen. Esitän, että kaikki on hyvin. Niinkuin kaikille muillekin, kaikkialla, aina. Iyken kun olen yksin. Itken kun kukaan muu ei voi nähdä eikä kuulla. Koska tuska on yksin minun. Ainoa asia lopultakin, joka on yksin minun. Eikä muuta taida enää olla, edes yhteistä.
 
Kuinka kauan tää voi kestää? Miehelle ei ees voi sanoo mitään ku alkaa kauhee tupina ja sekinkö tässä täytyy vielä jaksaa ottaa vastaan? Paskaa niskaan vaan, kiitos!
En minäkään oo maailman helpoin ihminen, normaalistikaan, enkä varsinkaan nyt. Mutta eikö tuo tajua vaan pahentavansa asiaa? Eipä kai. Viimeeks puhu siitä, kuinka elämällä on vielä paljon annettavaa... Kysyin sit että entäs jos ei enää halua nähdä eikä kokea mitään. Puheenaihe vaihtu heti. Ei mitään kommenttia. Jos tuo ihminen, jonka pitäis välittää eniten, ei välitä niin kukas sitten?
 
Hei, tällä puolen ruutua on oikeasti kova huoli voinnistasi! Onko sinulla ketään kelle puhua, tai paikkaa minne mennä edes hetkeksi pois kotoa?
 
Kuinka kauan tää voi kestää? Miehelle ei ees voi sanoo mitään ku alkaa kauhee tupina ja sekinkö tässä täytyy vielä jaksaa ottaa vastaan? Paskaa niskaan vaan, kiitos!
En minäkään oo maailman helpoin ihminen, normaalistikaan, enkä varsinkaan nyt. Mutta eikö tuo tajua vaan pahentavansa asiaa? Eipä kai. Viimeeks puhu siitä, kuinka elämällä on vielä paljon annettavaa... Kysyin sit että entäs jos ei enää halua nähdä eikä kokea mitään. Puheenaihe vaihtu heti. Ei mitään kommenttia. Jos tuo ihminen, jonka pitäis välittää eniten, ei välitä niin kukas sitten?

Voi Jmlh, miehesi ei varmaan osaa ollenkaan suhtautua masennukseesi. Uskon, että hän kyllä välittää, mutta tuntee olonsa avuttomaksi koska ei osaa auttaa ja ahdistuu siitä itsekin. Niin se ainakin usein tuntuu menevän...

Oletko ottanut asian puheeksi neuvolassa? Jos parisuhteessa on ongelmia, niin parisuhdeterapiaan? Ja kun sinulla on pidempään ollut masennusta, niin kannattaa ihan oikeasti varata lääkäriaika kilpirauhastestejäkin varten. Onko sinulta mitattu kilpirauhasarvot? Jos sinulla ei ole energiaa, niin pyydä miestäsi varaamaan.

Hirmuisesti tsemppiä!
 
mun sydäntä kylmää tuo ensimmäisen viestin pohdinta siitä olisiko lasten parempi lähteä mukanasi jos aiot hävittää itsesi. jos olet siihen lopputulokseen todellakin päätymässä, että teet itsemurhan, niin miksi haluat päättää myös lastesi päivät? heillä on vielä elämä edessään ja ovat täysin viattomia tuntemaasi tuskaan. nyt kun mediassa on ollut esillä nämä lapsisurmat, niin minulla ei riitä sympatioita äideille jotka suunnittelevat lastensa tappamista. aina on toinen vaihtoehto

miehesi kuulostaa todella idiootilta kun ei huomioi hätähuutojasi, ei sinun kannata hänen apuaan edes odottaa, eikä todellakaan elämääsi hänen urpoilua vuoksi päättää. mutta sinä voit kyllä auttaa itse itseäsi

minusta sinun olisi viisainta kääntyä ammattiauttajien puoleen, ja kertoa rehellisesti näistäkin ajatuksista. vain olemalla rehellinen ongelmistasi voit saada todella apua niihin. teillä on koko loppuelämä aikaa, loputtomasti onnellisia lapsennaurun täyteisiä päiviä rakkaidesi kanssa. muista että lapsesi rakastavat sinua pyyteettömästi ja äidinrakkaus on yksi suurimmista voimista maailmankaikkeudessa. sen avulla voit selviytyä ihan mistä vain

mullekin voi laittaa yksityisviestiä jos haluat puhua jollekin, eikä tarvi esittää mitään
 
Lueskelin ketjun läpi. Oletko saanut apua? Tästä ketjusta tuli kovasti mieleen viime lokakuussa tapahtunut onnettomuus, jos tiedätte mitä tarkoitan. Toivottavasti ei ollut ketjun aloittaja, vaan hän olisi saanut apua ongelmiinsa ja kaikki olisi hyvin!
 
Takaisin
Top